Siirry pääsisältöön

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Jos sattuu olemaan kotona, kun tulee jano, voi kävellä keittiöön ja laskea hanasta lasiin vettä ja tainnuttaa janonsa. Useimmiten ei tule edes ajatelleeksi, miten onnekasta on, jos raikasta juomavettä on saatavilla suoraan hanasta. Lisäonnekasta on, että suihkussakin voi lorotella vettä mielin määrin (tosin jonkun äänen pitäisi kyllä soimata ja muistuttaa, että vettä ei ole tehty tuhlattavaksi). Puhdas vesi on meille itsestäänselvyys, mutta se ei ole sitä suinkaan kaikkialla ja harvinaisen vähän se on sitä Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin tytär (2012), jossa eletään myöhempiä aikoja, jolloin vedestä on tullut luksusta, jota jokainen saa käyttöönsä vain tietyn kiintiön ja jonka väärinkäytöksiä vesivalvojat tarkkailevat.

Teemestarin kirja on ollut suuri menestys niin koti- kuin ulkomaillakin. Lukemani pokkaripainoksen takakannessa kerrotaan, että kun se ilmestyi Yhdysvalloissa kesällä 2014 siitä otettiin heti kättelyssä 50 000 kappaleen painos. Englanninkielisestä käännöksestä vastasi kirjailija itse. Myös blogimaailmassa Itärannan romaania on sekä luettu että kehuttu paljon. Onkin kummallista, että Finlandia-palkintoehdokkaaksi tämä teos ei koskaan päätynyt. Lieneekö syynä se, että Teemestarin kirja on dystopia?

Entäpä jos?

Huolimatta kaikesta hyvästä hälinästä Teemestarin kirjan ympärillä, minusta on aina tuntunut, että se ei olisi minun kirjani. Sen nyt luettuani on todettava, että Teemestarin kirja herätti minussa varsin samankaltaisia epämääräisen pelon tunteita kuin Leena Krohnin Hotel Sapiens ja se ilmeni mm. epämukavuutena ja pysähtymisenä kirjan kannessa olevan tytön kasvoihin. Teki sekä mieli lukea eteen päin että pidättäytyä lukemasta. Jos itse lukemiseen liittyikin monenlaisia, vaikeastikin tavoitettavia tuntemuksia, on sen sijaan helppo todeta, että Itärannan esikoinen on suomalaisen nykykirjallisuuden eittämätöntä bravo-luokkaa.

Teemestarin kirjassa Itäranta luo erittäin realistisen tuntuisen tulevaisuudenkuvan maailmasta, josta vesi on jo melkein loppunut. Tämä maailma on niin todentuntuinen, että siitä lukiessa pelko istuu olkapäällä ja liikahtelee levottomasti. Entäpä jos? Entäpä jos Itäranta on kirjoittanut itsensä toteuttavan ennusteen?

Ihan erityisesti pidin siitä, miten teoksen päähenkilö, nuori nainen nimeltä Noria ja hänen ystävänsä Sanja pyrkivät tulkitsemaan aiempien aikaukausien elämän merkkejä. Toiselta puolen tämä kertoo siitä, että monet kulutuksemme merkeistä, kuten metalli- ja muoviesineet, eivät häviä, vaan siirtyvät tulevien sukupolvien taakaksi. Samanaikaisesti kyse on myös tiedon välittymisestä niille, jotka tulevat kulkemaan polkujamme joskus vuosikymmenien ja -satojen päästä.

Kielen lähteillä

Teemestarin kirja on kielellisesti varsin loistokas. Se on täynnä vuosirenkaita ja paikoin positiivisessa mielessä suorastaan arkaaista kielenkäyttöä. Itäranta kirjoittaa loppuunhiottua, varmaa ja pakotonta kieltä, joka  nousee tuoreena kuin vesi lähteestä, joka on paikassa, jota ei enää ole. Kieli on täynnä uudissanoja ja se on sillä tavalla sileää kuin ovat kalliot, joita vesimassat ovat vuosisatojen ajan syleilleet - milloin hellästi, millloin armottoman kovaa ja suorastaan väkivaltaisesti. 

Noria seuraa isänsä jälkiä teemestarina. Kyse ei ole ihan tavallisesta asiasta, sillä on harvinaista, että teemestari on nainen. Tarinan yllä lepää jännityksen mustanpaksuja pilviä, sillä yhä useamman talon oveen maalataan sininen ympyrä, joka kertoo siitä, että talossa asujat ovat syyllistyneet vesirikokseen. Joka hetki on oltava varuillaan, sillä vesivalvojat ovat tarkkailutyössään sekä uupumattomia että armottomia. Heidän langettamansa tuomiot epäinhimillisen kovia.

Salaisuuden taakka

Itäranta ei juurikaan puhu suoraan ilmastonmuutoksesta, vaan vie minut suoraan aikaan, jolloin vuodenajat ovat pitkälti jo lakanneet olemasta. Noria pohtii, miltä lumi ja kylmä tuntuu. Miltä tuntuisi lumihiutale kielellä ja pakkasen huurruttama ilma. On vaikea kuvitella sellaista, mitä ei ole koskaan kokenut, mutta jonka tietää aikoja sitten olleen ihmisille ihan tavallista. 

Norian isä vihkii tyttärensä salaisuuden haltijaksi. Salaisuuden, jota on raskasta kantaa ja joka lyö kiilaa Norian ja Sanjan väliin.

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä. Pinnalla mikään ei liikahda, mutta asiat, joista emme voi puhua kenellekään, hiertävät ja kuluttavat, ja hitaasti elämä kiertyy niiden ympärille, etsii muotonsa niiden mukaan.

Salaisuus tekee kalvon Norian ympärille. Se eristää hänet muista ja niinpä ennen pitkää tulee päivä, jolloin hän ei voi vastustaa sen kertomista ystävälleen. Käy niin kuin salaisuuksien kanssa on tapana käydä. Kun salaisuuden ojentaa eteen päin ei sen kulkua voi enää pysähdyttää ja pian koko kylä saa tietää sen, minkä tietäminen oli uskottu pelkästään Norian haltuun. Uhka ja pelko lisääntyvät, alan epäillä yhä vahvemmin, että tässä tarinassa ei voi käydä hyvin. Toivo kuitenkin roikkuu Norian kohtalon yläpuolella. Niin paljosta hän on jo selvinnyt, niin nerokas hän on. Miksei siis hän selviäisi tielleen kasaantuvista uusistakin koettelemuksista? 

Teoksen loppupuolella ahmin sivuja kuin ne olisivat moottoritie, jonka pinnalla aika kulkee ajaessani pakoon vesivalvojia.

Mikä jäljelle jää

Jonain päivänä joku tutkii meidän tavaroitamme ja ihmettelee niiden käyttötarkoituksia. Kääntelee käsissään kummilta vaikuttavia esineitä ja yrittää keksiä, mihin niitä on tarvittu ja mitä niiden avulla on tehty. Hahmottaa sitä, mitä joskus on ollut sen avulla, mitä meistä on jälkeemme jäänyt. Joku kirjoittaa historiaa, pukee sen tarinan muotoon. Joku ihmettelee, mikä on totta, mikä keksittyä ja kirjoittaa googlen tapaiseen hakujärjestelmään sanaparin 'oikea historia.'

Joku toivottavasti löytää Teemestarin kirjan ja lukee siitä:

Historialla ei ole alkua tai loppua, on vain tapahtumia, joille ihmiset antavat tarinoiden muodon ymmärtääkseen niitä paremmin... Ja jotta tarinan voisi kertoa, on valittava, mitä jättää kertomatta.

 *

Teemestarin kirja on vähäeleisesti vakuuttavaa kirjallisuutta, joka jää resonoimaan lukijaan. Sitä voi kehua lukuisin ylistävin sanoin ilman että tulee yhtään liioitelleeksi. Se ei julista, eikä uhoa, vaan näyttää, millainen maailma saattaa tulevaisuudessa olla. Näin tehdessään se asettaa nykyihmiselle haasteen toimia niin, että siinä kuvatun maailman ei tarvitsisi käydä toteen. 



Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2016/2012)
330 sivua
Kustantaja: Teos (pokkari)



Kommentit

  1. Minulla on ollut jostain syystä sama tunne Teemestarista: siis että se ei sovi minulle. Vaikea sanoa, mistä ja miksi tunne on minulle syntynyt. Teemestari roikkuu silti lukulistallani "ei kiireellisenä". Tämä sinun kirjoituksesi kuitenkin nostatti kirjaa listallani aimo harppauksen ylemmäs. Oikeastaan vielä ehkäilen lukisinko suomeksi vai enkuksi. Varmaan taipunen enkun puolelle, koska se on minulle helposti saatavilla. Nyt kun olen Suomessa, en halua "tuhlata" aikaa kirjoihin, jotka voin lukea kotonakin, vaan keskityn niihin, joita en voi (ja niitä onkin paljon!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onpa jännä, että sulla on ollut Teemestarin kirjan suhteen samansuuntaiset fiilikset. Mistäköhän ne oikein tulee? Olen nyt kyllä tosi tyytyväinen, että tämän vihdoin luin, sillä vaikka ei edes pitäisi Teemestarin kirjasta, ei sen ansioita voi olla tunnustamatta. Hurja saavutus ja en luettuani yhtään ihmettele, että suitsutusta on tullut Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Voi miten nyt toivon, että pääsisin lukemaan ajatuksesi Teemestarin kirjasta. Erityisesti kun lähtökohta sinullakin on lukemisen suhteen epäröivä. Kiitos Elegia!

      Poista
  2. Teemestarin kirja on ollut luettavien listallani jo kauan, mutta enpä ole vielä lukenut. Aihe kiinnostaa ja kirjaa on lähinnä kehuttu; sinäkin pidit. Kiitos arviosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulin, että tämän on "kaikki" lukeneet, mutta näemmä ei. Suosittelen kyllä erittäin lämpimästi. Erinomaisen upea teos. Yksi viime vuosien parhaista kotimaisista ja nyt en liioittele. Kiitos Margit!

      Poista
  3. Luin tämän kesäkuussa ja bloggaus tulee elokuussa. Tarina on hyvä ja tulevaisuuden kuva on hyytävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sinäkin olet "myöhäisherännäinen" Teemestarin kirjan suhteen. Kiva kuulla, että arviosi on tulossa jo piakkoin. Hyytävä tosiaankin, jänniä tunteita tuli lukiessa, eikä kaikki niistä ollenkaan miellyttäviä, mutta kuten sinäkin totesit, tarina on hyvä. Erinomainen. Kiitos Jokke!

      Poista
  4. Teemestarin kieli oli lumoavaa. Tämä taisi olla ensimmäinen varsinainen dystopiani, yllätyksekseni pidin kovasti. Kulutusyhteiskunnan muovit ja metallit kaatopaikalla... Paljon roinaa meistä jää arvuuteltavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hienoa kieltä kaikkine uudissanoineen. Vahvaa kuin mikä. Tässä on niin hienoa juuri sekin, että Itäranta ei yhtään saarnaa, mutta lukiessa sitä huomaa ajattelevansa omaakin kuluttamistaan kriittisemmin. Kesäsiivous menossa ja paljon muovikrääsää ollaan heittämässä pois. Kuka ne kaikki aikanaa osti? Jatkossa yritän olla viisaampi. Kiitos Riitta!

      Poista
  5. Oletpa taas kirjoittanut tästä hienosti! Luin tämän itse viime syksynä, ja se jätti jälkeensä yllättävänkin vahvan jälkimaun. Heti luettuani tuntui, että siinä olisi pitänyt olla vielä jotain enemmän, tarina lupaili vielä jotain suurempaa, mutta nyt näin jälkikäteen mietittynä tuntuu, että tietynlainen avoimuus ja selvittämättä jääminen juuri teki siitä sen hienon ja vakuuttavan. Taitava ja tunnelmallinen kirja, jonka ei todella toivoisi olevan koskaan totta. Suurimmat teemat ja uhkakuvat löytyy hienosti rivien välistä.

    Taitava oli muuten myös Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, nämä molemmat ovat olleet itselleni genreen, jota en yleensä lue. Kudotut kujat oli jotenkin vielä eheämpi taitavampi, vaikka taas Teemestarin kirja aiheeltaan ehkä itselleni läheisempi, mutta ehdottomasti suosittelen senkin lukemaan, jos ei ole vielä lukuvuorossa sinulla ollut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kommenttisi luettuani tuli mieleen, että Teemestarin loppu saattaa herättää ajatuksia, että entäpä jos tarina olisi päättynyt toisella tapaa. Minulle kyllä tämäkin loppu sopi hyvin ja aika vaikea tuohon tarinaan oli sitä loppua rakentaa, jos halusi välttää ilmeisimmän (joka tällä lopulla mielestäni vältetään).

      Juuti tuo, että rivien välit puhuvat ja kun kieli on vielä suorastaan lumoavaa, niin siitä nousee hienosti ja paljon.

      En tiedä Kudottujen kujien kaupungista muuta kuin teoksen nimen. Senkin kyllä varmaan jossain vaiheessa luen. Kiitos Laura!

      Poista
  6. Mä tykkäsin tästä tosi paljon. Enemmän kuin etukäteen ajattelin.;)
    Mä tykkään dystopioista, vaikken niitä kamalan usein lue (mutta kehittelen niitä omassa päässäni:)). Ehkä mun "dystopiamaku" on kuitenkin aika suppea ja siksi valikoin ne aika tarkkaan. Tässä oli varmasti juuri tuo kirjoittamasi: "Itäranta ei juurikaan puhu suoraan ilmastonmuutoksesta". Lukemisesta on jo aikaa, mutta mulla on muistikuva, että koko kirja ja varsinkin tuo tulevaisuus/dystopiaosa oli tuollaista hienovaraista, ei niin suoraan ilmaistua, sellaista että lukija saa itse rakentaa sitä maailmaa just silleen sopivasti. Tykkäsin myös tämän kirjan jonkinlaisesta rauhallisuudesta, tuliko se sitten kielen kautta vai teen ansioista. Tästä jäi mulle tosi pitkä jälkivaikutus.

    Mun sisällä asuu (mm.) vedenlotrauspoliisi, ikävä kyllä se uskaltaa harvoin tulla esiin sieltä sisuksista. Vähän aikaa sitten kuulin jonkun puhuvan lyhyiden suihkujen puolesta ja määritteli ne noin kymmenen minuuttisiksi. Kymmenen minuuttia!! Melkein kuolin järkytyksestä. Ja jos ite suihkuttelisin noin pitkään, kuolisin varmaan huonoon omaantuntoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli sullakin etukäteistunnelmat eivät olleet mitenkään valtavia. :D Mulla ei ole oikein mitään suhdetta dystopioihin. En niitä erityisesti kahmi luettavakseni, mutta jos tulee kiinnostavia vastaan, niin dystooppisuus ei ole este lukemiselle.

      Jäin nyt miettimään tuota käsitettä dystopia. Sehän on terminä ikivanha, Stuart Millistä peräisin jostain 1800-luvun puolivälistä. Tähän nyt liittyy jotain sellaista, että en tavallaan osaa mieltää tuosta dystopia-sanaa, enkä nyt osaa edes selittää, että miksi näin on. Jotenkin tuntuu, että se saattaa karkoittaa lukijoita, vrt. jos puhuttaisiin vaihtoehtoisesta tulevaisuuden mallista tms. niin se kuulostaisi ihan erilaiselta. Ehkä tässä on myös se, että utopia ja dystopia käsitetään toistensa vastakohdiksi, mutta tämäkin suhde on mulle jotenkin hankala hahmottaa. Eivätkös dystopian vallankäyttäjät elä oman elämänsä utopiassa? (tavallaan).

      Rauhallisuutta tässä kirjassa on paljon. Melkeinpä sellaista nostalgista menneiden aikojen pysähtyneisyyttä, vaikka ajallisesti ollaankin jossakin tulevaisuudessa.

      Laita nyt ajastin 9,5 minuuttiin, että et rupea järkytyskuolemaan. :D Kiitos Sanna.

      Poista
  7. Dystopia-aspekti tässä kiinnosti minua ehkä eniten silloin kun kirjan tuoreeltaan luin. Pidin kirjasta ja upposin sen maailmaan ja sanomaan, vaikka nyt joitakin vuosia lukemisen jälkeen ajattelen tätä nuortenkirjamaisenakin (ajattelin ehkä jo silloin, mutta olin kirjan ilmetysmisaikoihin lähestymässä 40. ikävuottani - vuotta vaille - ja halusin peittää koko ajatuksen :)).

    Mutta siis: rauhallinen ja puhutteleva romaani, josta pidin suuresti. Kudottujen kujien kaupunki oli minulle pieni pettymys - se on hurjan taitava ja varmasti tätä parempi, mutta en saanut siitä irti juuri muuta kuin ehkä liikaakin kauneutta. Kieli siinäkin on upeaa, Itäranta osaa kutoa lauseita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en osaa oikein mitään lähteä lukemaan dystopiana, vaan se dystooppisuus tulee sitten enempi kylkiäisenä. Sama koskee nuortenkirjoja. Miksi joitakin kirjoja pidetään erityisesti nuortenkirjoina? En oikein hahmota tätä. Onko nuortenkirjat jotenkin helpompia ja miksi juuri fantasia, dystopia yms. mielletään niin usein nuortenkirjoiksi? Tarkoittaako tämä toiselta puolin sitä, että aikuisten uskotaan menettäneen kykynsä tarkastella asioita fantasian ja dystopian kautta?

      Nyt tuli paha etiäinen, kun toteat, että Kudottujen kujien kaupungissa on "ehkä liikaakin kauneutta." Minähän olen kirjallisuuden suhteen jossain määrin kauneusallerginen, vrt. Stridsbergin uusin. No, katsotaan, eiköhän tuokin lähiVUOSINA tule luettua. Kiitos Katja!

      Poista
  8. Tämä oli niin huikea kirja ja olin koukussa kirjaan jo ennen kuin sain sen luettavaksi. Tuo kannen tyttöhän ei sovi Noriaan, joka oli tummatukkainen, tykkään kovakantisen kirjan kannesta.
    Tämä kirja laittaa ajattelemaan tulevaisuuden asioita, uhkia ja skenaarioita.
    Koko ajan ajattelin, että loppu ei saa olla paha, haluan tätä lisää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuo pokkarikansi on jotenkin häiritsevä, mutta en osaa sanoa, onko se sitä hyvällä tavalla vai jollain muulla tavalla. Huomasin, että kantta tuli katseltua paljonkin lukemisen välissä.

      No, itse teos on tosiaan "huikea", kuten sinä kirjoitat yllä. Lähtökohtamme Teemestarin kirjan lukemiseen taitavat olla olleet aika vastakkaiset, mutta lopputulos sama. :D Kiitos Mai.

      Poista
  9. Nimenomaan, vähäeleisen vakuuttava! Tapa miten kirja ei julista ollenkaan, vaan näyttää mahdollisen tulevaisuuden, kolahtaa minulle paremmin kuin, no, vaikkapa se julistaminen. Pidin Teemestarin kirjasta paljon enemmän kuin Kudottujen kujien kaupungista, johon en oikein päässyt sisään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katjakin tuossa edellä totesi, että ei oikein innostunut Kudottujen kujien kaupungista. Se tulee mulla lukuun varmaan joskus. En tiedä siitä etukäteen mitään, joten lähtökohta on otollinen.

      Julistaminen on tosiaan usein karkoittavaa ja sitä ei kyllä tästä teoksesta löydy. Hieno esikoinen. Kiitos Kaisa.

      Poista
  10. Minulle jäi Teemestarista ristiriitaiset fiilikset. Itärannan kieli on toki hienoa ja mietittyä, mutta minä putosin kirjan kanssa jonkinlaiseen tyhjiöön, en tuntenut oikeastaan mitään sitä lukiessani. Juuri tämänkaltaisen aiheen kanssa kaipasin edes jonkinlaista värähdystä.
    Tämän lukukokemuksen jälkeen en ole pitänyt kiirusta Kudottujen kujien kaupunkiinkaan.

    Teoksen teemat ovat toki tärkeitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa jännä, että et tuntenut "oikeastaan mitään" tätä lukiessa. Minä taas tunsin paljon ja monenlaista, eikä aina niin kovin miellyttäviä asioita ollenkaan, mutta se ei yhtään vähennä Teemestarin kirjan loistavuutta. Oletkohan kirjoittanut tästä blogiisi? Lähden etsimään. Kiitos Kaisa Reetta.

      Poista
  11. Jäin miettimään tuota fantasia/dystopia -> nuortenkirjallisuus -asiaa. Ehkä moni aikuinen on menettänyt otteensa leikkimiseen, siis kykyyn kuvitella absurdejakin asioita, jos on sitä koskaan hallinnutkaan. Nuorilla tuo jalo taito on vielä tallella. Huomaan itsekin vanhentuvani, yksipuolistuvani, surullista. Ishiguron uusin suomennos ei kolahda, vaikka ymmärrän lukevani laatufantasiaa. Jaksaisinko lukea TSH:n vielä, jonka luin nuorena aikuisena? Entä villiinnynkö Harry Potterista? Mutta taas Isomäen uusin lähti lähes ainoana kotimaisen kirjallisuuden edustajana syksyn uutuuksista esittelypyyntöön, ja sehän on samaa leikittelyä (mutta ehkä mukana myös jotain enemmän tieteellistä, suoraviivaisempaa pohdintaa, kun taas Itäranta tekee sen haaveilevan utuisan kuvailevasti?). Mutta joo, koen samoin kuin Katja. Eikä siihen liity arvostelua alempaan. Hei, aletaanko puhua lastenkirjoista?!

    En ole lukenut Teemestaria, ja nyt kun tiedän, että sekin on dystopia, jätän mahdollisesti lukematta. Mutta tunnustan kirjan arvon siitäkin huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kamalaa, jos on totta tuo, että aikuinen on "menettänyt otteensa leikkimiseen." Sellainen aikuinen en ikinä haluaisi olla. Ei ole kauaa, kun jossain yhteydessä sanoin, että jos ihminen menettää kykynsä innostua, ei jäljelle jää oikein mitään. Ihmetteleminen ja kuvittelu on elämän parhautta. Niiden avulla voi kokea löytöretken toisensa jälkeen.

      Uskon, että osin on myös ihan vaan pitämiskysymys se, että uppooko esim. scifi, dystopia ja fantasia. Onhan tunnettua, että insinöörit ovat suuria scifin ystäviä, eikä tämä innostus heiltä iän myötä käsittääkseni katoa.

      Tuota nuortenkirjajuttua en ihan tosissani ymmärrä. Kuka sen päättää mikä on nuorten kirja? Joku aikuinen varmaan. Aikuinen päättää nuoren puolesta, että tässä on nyt nuortenkirja ja koska olet nuori tämä on kirja, joka sun kannattaa lukea. Onko vaikkapa Dostojevskin Rikos ja rangaistus nuortenkirja? Olen monelta kuullut ja itsekin kuulun tähän joukkoon, että se puri nimenomaan nuorena, joka liittynee siihen, että siinä käsitellyt kysymykset on sellaisia, joita erityisesti nuorena miettii, kun on vasta astumassa maailmaan. Hessestäkin pidin kovasti nuorena. Mahtaakohan hänkin olla nuortenkirjailija?

      Otin nyt nuo em. esiin, koska en pidä kategorisoimisesta. Tosi asiassa varmaan koko nuortenkirjaosasto on markkinointijuttu.

      Kiitos bleue kommentista ja muista innostua ja harkitse nyt vielä Teemestarin kirjan lukemista. Oli se sitten nuorten, keski-ikäisten tai vanhusten kirja, niin hirmun hieno se joka tapauksessa on.

      Poista
    2. Niin se varmaan on, että makukysymys on isoin pointti. Eihän kaikki tykkää kaiken tyylisestä musiikistakaan. Sellaista se elämä on.

      Kategorisointi on kyllä välillä hämäävää. Mutta pitää yrittää pitää itsensä rajattomana, tai ainakin haastaa itseään siihen aika ajoin. Kokeilla sellaistakin mikä ei ole tuttua ja turvallista.

      Teemestari jäänee nyt sivuun. Mutta itse asiassa luulin sen nimensä takia olevan enemmän tuumaava vanhustenkirja :D. Vanhustenkirjaosasto voisikin olla melko lailla hyvä osasto. Voisi olla vauvakirjaosaston vieressä ja näin ympyrä sulkeutuisi. Laatukirjallisuudesta toiseen.

      Poista
    3. "Tuumaava vanhustenkirja" - siinäpä hieno lajike :D Minusta on kiintoisaa, kun niin kovasti vastustat Teemestarin kirjan lukemista. Itselläni kun oli niin pitkään samaa, että suorastaan vierastin tätä kirjaa. Kerran sitten ostin pokkarina ja kuinka ollakaan tulin lukeneeksi ja nyt ajattelen, että olisipa aikamoinen helmi jäänyt kaulaketjusta puuttumaan, jos tätä en olisi lukenut. Tosin helmistä on jatkuvasti ylitarjontaan :D Kiitos bleue.

      Poista
  12. juu, minä usein ajattelen että puhdasta vettä joka päivä....

    VastaaPoista
  13. Luin tuon ekodystopian vinkkelistä eli luonnon ja sen hyvinvoinnin vaarantumiseen liittyvä näkemys puhutteli minua. YA se ei minusta ole.

    Samasta syystä Erin Hunterin Karhut koskettivat minua, koska monet epäkohdat tulivat hyvin esille (elintilan kaventuminen ja pirstaloituminen). Samasta syystä Ursula K. Le Guin on alkanut kiinnostaa minua, kun Margaret Atwood on kiinnostanut jo ikuisuuden. Hienoimpia kirjoja pitkään aikaan kotimaisissa.

    Tuo Finlandia ei aukene minulle. Menneen märehtimisen sijaan voisi joskus miettiä tulevaakin. En pidä kategorioimisesta, että jokin ei voisi olla tarpeeksi hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ekodystopia Teemestarin kirja varmaan onkin.

      Tuolla Finlandia-jutulla tarkoitin sitä, että onko olemassa jokin (kirjoittamaton) sääntö, että dystopioita ei valita palkintoehdokkaiksi? En nyt ainakaan suoralta kädeltä muista dystopiaa olleen ehdokkaana. Jos noin on, niin se on tosi tyhmää ja liittyy myös tulevan "märehtimiseen."

      Varmasti esim. YA palvelee juuri siinä, että sen avulla seulotaan esiin niitä teoksia, joiden otaksutaan kiinnostavan kohderyhmää. Eli ne erottuvat sitä kauttaa koko kirjatarjonnan valtavasta joukosta. Sinänsä luokittelu on kyllä vähän tylsiä ja varsinkin, kun usein vielä törmää ajatukseen, että YA olisi jotenkin vähemmän hyvää, joka taas ei ollenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Kiitos Ulla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän