Olen kirjankansiesteetikko, joka haluaa pudota romaaniin kannen kautta. Kansi on minulle siinä määrin merkityksellinen, että on olemassa useampiakin kirjoja (pääasiassa englanninkielisiä pokkareita), joiden ostamista olen lykännyt, koska en ole löytänyt niitä juuri sillä tietyllä kannella varustettuna. Tilanteissa, joissa olen miettinyt, luenko vai en, olen joskus hylännyt kirjan silmääni miellyttämättömän kannen vuoksi.
Irlantilaisen Edna O'Brienin romaanin August is a wicked month kansikuva on pysähdyttävä. Lähikuvassa nainen, jonka kasvoja emme näe, mutta jonka kaula on paljastettu kuin odottamaan rakastajan veitseniskua. Tässä minä olen, minä tarjoan itseni, tee minulle mitä haluat. Kannen "painavuutta" lisää teoksen nimeen kätkeytyvä elokuu. Tuo hedelmällisyydestä raskas kuukausi, jolloin luonto tarjoaa värikylläisiä antimiaan. Sadonkorjuun kuukausi, joka kantaa mukanaan muistoja kesän hullun kirkkaista hellepäivistä, mutta kurkottaa jo kohti syksyistä kuolemanhajuista talviunta, horrosta, pimeää. Minä olen kypsä kuin elokuu ja minun kaulani odottaa ottajaansa.
"This is a man's, a man's, a man's world" *
Heti romaanin alussa käy ilmi, että sen päähenkilö Ellen on eronnut miehestään. Kun mies lähtee heidän yhteisen poikansa kanssa lomalle Walesiin, päättää Ellen suunnistaa Ranskaan, jossa hänen lomansa alkaa suht viattomissa merkeissä, vaikkakin teoksen kirjoitusajankohtaan nähden suht uskaliaissa sellaisissa, sillä Ellen on nainen, joka haluaa miestä. Haluaa usein, intensiivisesti ja suorastaan pakkomielteisesti. Hänen kohtaamisensa miesten kanssa ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, mutta mukaan mahtuu myös varsin huvittavia tapaamisia, kuten vaikkapa Ellenin ja hotellissa viulunsoittajana toimivan miehen kohtaaminen, joka huipentuu siihen, että Ellen opettaa miehelle iskemistarkoitukseen ja seksiin liittyviä englanninkielisiä sanoja, jotka mies kirjoittaa huolellisesti ylös muistivihkoonsa.
Ranskassa Ellen etsii itseään. Kuka hän on? Ihmisenä, naisena, äitinä. Eronnut nainen yksin matkalla. Elämällä on pakko olla tarjottavana enemmän kuin mitä Ellenin siihen astisessa elämässä on tullut vastaan. Vaikka tarina on kiinnostava ehdin ihmetellä teoksen kanteen painettua lausetta "This is a terrific novel; it arouses sympathy and compassion like nobody's business." Vähänpä tiedän tuossa vaiheessa, mitä on tulossa.
Tarinan imu saa vauhtia, kun Ellen tapaa seurueen, joka koostuu ihmisistä, joiden elämäntehtävänä on olla rikas tai rikkaiden hännystelijä. Ah, mikä demimonde-porukka. Auto kulkee lujaa kapealla tiellä, pyörät sutivat, onnettomuuden riski keikkuu ilmassa. Tätäkö se on? Se todempi ja ihmeellisempi elämä. Vaaran tunne saa ihanasti juovuksiin. Yoloa kauniimpaa sanaa ei tähän hetkeen mahdu. Ja kohta tieltä jo löytyykin kuollut ihminen.
"But it wouldn't be nothing, nothing without a woman or a girl" *
O'Brien ei tunne armoa Elleniä kohtaan. Ei tunnu kovin mukavalta, kun toinen nainen astuu apajille taistelemaan Ellenin kanssa miehestä nimeltä Bobby. Kuvaus on jäätävän tyrmäävää. Apua! Superlatiivit vierivät. Ellen on yksin. Bobby on oven takana Denisen kanssa. Kuuluu ääniä, jotka eivät jätä arvailun varaa. Häpeä ja sen voittaminen, näytelty coolius. Tämä ei kuitenkaan ole vielä mitään, sillä kulman takaa tarinaan tulee uusi käänne ja silloin sanon ääneen "ei, ei voi olla totta." Olen tullut lyödyksi puukapulalla tainnoksiin.
Kun toivun huomaan seuraavani Elleniä, joka tekee asioita, jotka tuntuvat minusta täysin mahdottomilta sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Kuka ja mikä tämä Ellen oikein on? Haluaisin ravistella häntä ihan kunnolla. Haluaisin halata häntä päivän, tunnin ja viikon. En tosin edelleenkään usko, että se mitä tapahtui, tapahtui todella. Ajattelen, että sekä Elleniä että minua vedätetään.
O'Brien luotaa naisen sielun, läpivalaisee sen polttavalla aineella ja niin tehdessään antaa konventioille kylmää kyytiä. Innostun O'Brienistä niin, että googlaan hänetä lisätietoa. Wikipediasta selviää, että O'Brienin esikoisteos The Country Girls (1960) julistettiin Irlannissa pannaan liian radikaalin sisältönsä vuoksi ja seurakunnan pappi poltti julkisesti useita sen kappaleita. O'Brien itse päätyi muuttamaan pois Irlannista.
Olen järkyttynyt siitä, että olen makuuttanut tätä kirjaa 20 vuotta kirjahyllyssäni osaamatta aavistaa, mikä aarre se onkaan. O'Brien on hurja. Hän on feministi. Hänen tekstinsä on kuukautistahra valkoisissa housuissa. Ei tarvinne edes mainita, että haluan lisää. Paljon lisää O'Brieniä.
Edna O'Brien: August is a wicked month (1965)
169 sivua
Julkaisija: Penquin Books
*James Brown: "It's A Man's, Man's, Man's World"
Upea bloggaus! Tämä on listallani ja jo pelkästään sen nimi on ollut pysäyttävä, kun on jäänyt voimakkaasti mieleen sieltä satojen vieraiden nimien joukosta. Nyt tarkistin, että 1001-listalla on peräti neljä naisen kirjaa. Kirjastosta niitä ei ikävä kyllä taida saada kovinkaan hyvin, no, tietää mitä pyytää joulupukilta tänä vuonna :)
VastaaPoistaVoi kiitos Marile. Tämän kirjan nimi kyllä jää mieleen. Hyvä, että mainitsit tuon 1001-listan. En muistanutkaan, että tämä kirja on mainittu myös siellä. Pitääkin tehdä sinne linkitys.
PoistaIlahduttaa nyt myös kovasti se, että sinuakin tämä kiinnostaa. Monena vuotena mun on pitänyt lukea tämä elokuussa, mutta aina se on jäänyt/unohtunut. Siltikin, että 20 vuotta meni ennen kuin tulin lukeneeksi. Voi häpeä!
Kiitos kommentista.
PS. Onkohan sulla eri 1001-lista kuin mulla? Omassani on kyllä enemmän naiskirjailijoita kuin 4. Toki tietysti paljon vähemmän kuin miehiä. Kuinkas muuten.
Poistatykkäsin tuosta
VastaaPoistaMukava kuulla Hannele. Tässä kirjassa on paljon aineksia. Kirja jäi myös hyvin visuaalisesti mieleeni.
PoistaKirjankansiesteetikko <3 Niin, tartun sivuseikkaan joka ei ole ollenkaan sivuseikka :)
VastaaPoistaVähän kyllä olen turhamainen, mitä tulee kirjojen kansiin. Maailmalla julkaistavien pokkarien yksi loistava puoli on, että niitä usein tehdään eri kansiversioilla. Tässähän oli aiemmin Morrisonin God help the child (suomennettu: Luoja lasta auttakoon, Tammi), jonka olisin saanut käsiini nopeammin, mutta jonotin kirjastosta tietyllä kannella. Tuossa suomenkielisessä taas kansi on aivan kamala, kun taas siinä lukemassani versiossa on jo lupaus ja aavistus ja sen myötä virittäytyy ihan eri tavalla.
PoistaKiitos Katja.
Erittäin kiinnostava juttu ja kirja! Kuten äsken kommentoin Tarukirjassa, minullakin on hyllyssä pari lukematonta O'Brienia (muistaakseni kaksi ekaa, Country Girls ja Girl with Green Eyes), mutta kirjailijaan olen jo tutustunut oikolukemalla yhden hänestä kirjoitetun gradun. :) Ja minullekin kirjojen kannet ovat tärkeitä. Esim. juuri puheena olleen Iris Murdochin pokkareissakin on niin monenlaisia kansia, että joskus tekisi mieli hamstrata useampia eri versioita...
VastaaPoistaTuo eka O'Brien olisikin mielenkiintoinen, niin pääsisi tutkimaan niitä syitä, miksi se aikanaan julistettiin pannaan. Itse ostin viime kesänä hänen uusimpansa The little red chairs, mutta nyt tuntuu, että ehkä haluaisin kuitenkin lukea häneltä jotain vanhempaa ennen tuota uutukaista. Ehkä nyt kuitenkin seuraavana irlantilaisena luen Deirdre Maddenia, koska häneltä en ole lukenut mitään. Irlantilaisista, joita olen lukenut ainoastaan Anne Enright ei oikein ole henk.koht. makuuni iskenyt, vaikka hän toki on arvostettu ja monesti palkittukin kirjailija. Myös Emma Donoghue on kiinnostava (lasketaanko hänet irlantilaiseksi, kun on puoliksi kanadalainen?). Hänet varmaan tunnetaan parhaiten Huoneesta (Room), mutta hyvin kiinnostavia ovat myös The Sealed Letter ja Frog Music (jälkimmäisestä olen blogannutkin), jotka kummatkin perustuvat tositapahtumiin (periaatteessa ei lempijuttunu, mutta Donoghue on taitava).
PoistaNo niin, innostuin nyt lavertelemaan irlantilaisista. :D Kiitos Pekka kommentista.
Samanlainen kirjankansiesteetikko täälläkin. Ohitin mm. Jalosen Kirkkauden, Aris Fioretoksen Maryn ja Sadie Jonesin Kotiinpaluun, koska niiden kansikuva ei miellyttänyt. Sisällys oli sitten jotain ihan muuta ja onneksi luin kirjat. Todella huikeita.
VastaaPoistaMinäkin hankin kirjoja ja sitten ne voivat olla vuosia kirjahyllyssä lukemattomina. Nyt luin onneksi Allenden Henkien talon, hieno teos.
20 vuotta on jo aikamoinen saavutus :)
Ai niin, tulin onnittelemaan Top 10 saavutuksesta. Onnea <3
Olin Mai kirjoittaa tuohon Kirkkauden arvosteluun tuosta kannesta, mutta annoin sitten olla. Se on kyllä ihan totaalisen kamala. Suorastaan vastenmielinen. Fioretoksen romaanin kansi muistuttaa leivontakirjaa. Mulla oli se lainassa, mutta en ehtinyt lukea. Kotiinpaluussa on sama kansi kuin engl.kielisessä pokkarissa, se ei mulla mitenkään erityisesti tökkinyt. Itse asiassa luulen, että alunperin ostin Jonesia tuon kannen puoleensavetämänä. Siinä oli jotain tunnetta ja tragedian tuntua.
PoistaPostauksesi Allendesta oli kiinnostava ja kuten tiedätkin, sinun ansiostasi keksin, että se tulee olemaan kesän klassikkokirjani.
Kiitos onnitteluista. Toivon pääseväni onnittelemaan sinua ensi vuonna.
Jaahas - Omppua vietiin! :) Pitää googlailla O'Brienia... Kansi on todella hieno. Itse ryhdyin tänä vuonna pienesti himoitsemaan M Trainia omaksi kannen vuoksi, toki muutenkin...
VastaaPoistaOnnittelut Top-kympistä!
Vietiin! Se on Riitta erinomaisesti kiteytetty. Ihan tällaiselle nahanalustasolle ei kovin monet kirjat mene. Itse asiassa olin jo alkanut epäilä, että elän sellaista aikakautta, että en innostu kympillä mistään lukemastani. Joskus niin vaan käy, vaikka kirja olisi kuinka hyvä. Ja sitten tuli tämä Elokuu ... ja ymmärsin, että olin vaan lukenut kirjoja, jotka ei olleet niin mun juttuja. O'Brienilla on laaja tuotanto. Valinnanvaraa riittää, mutta tämä kyseinen ei varmasti ole huonoimmasta päästä, koska se on jopa 1001-kirjaa listalla. Kiitos paljon onnitteluista.
PoistaO'Brienhan on iäkäs nainen. Ei ihme että kuohutti moralistista ja katolista Irlantia niin, että joutui muuttamaan muualle. Aion tutustua!
PoistaMukava kuulla Riitta, että innostuit. Tämä oli kyllä niin kova juttu, että varmasti itsekin jossain vaiheessa luen O'Brienilta lisää. Toivottavasti törmätään messuilla!
PoistaMielenkiintoista. Joan Didionin ja Jean Rhysin päähenkilöt elävät normaalin keskiluokkaisen elämän ulkolaidalla tai -puolella. Vaikeat miessuhteet johtaa pitkään luisuun pohjalle. Ellenissä kirjoituksesi pohjalta näyttäisi olevan vähän samaa, vaikka Didionilla ja Rhysillä ehkä ongelma on enemmän, ettei naisille ole mitään identiteettiä ilman miehiä. Onko kirjoissa mitään samaa?
VastaaPoistaKirjailija, irlantilainen vientituote: Laurence Sterne, Bram Stoker, Oscar Wilde, James Joyce, Bernard Shaw, Samuel Beckett, Elizabeth Bowen, Edna O'Brien...
Olen lukenut Didionilta vaan omaelämäkerralliset Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä, joten hänen suhteensa en osaa ottaa kantaa. Tuo, että mainitset Didionin ja Rhysin on kiinnostavaa. Minusta Ellen on kuitenkin paljon enemmän subjekti kuin Rhysin naishahmot. Hän ei ole samalla tavoin vietävissä, vaikka tuohon yhteen mieheen pahasti koukkuun jääkin. Sanotaanko vaikka näin, että siinä missä Rhysin naiset juo pöydässä calvadosia miesten keskustellessa Ellen saattaisi hypätä tanssimaan pöydälle.
PoistaOlen tosiaan nyt vasta ihan tosissani innostunut irlantilaisesta kirjallisuudesta. Tai no ainakin juuri O'Brienista ja Murdochista. Tämä voi kyllä osin liittyä myös siihen, että kummaltakin heiltä olen nyt lukenut 60-luvulla kirjoitettua ja tuntuu kuin siinä olisi jokin erityinen taika. Hyvä kun mainitsit Bowenin - hänet pitää lisätä loputtomalle listalleni. Kävinkin nyt heti lisäämässä goodreads-listalleni Bowenin romaanin The Death of the Heart (jo nimi on lupaava).
Kiitos kommentista Juha.
Hyvä postaus, kirja alkoi heti kiinnostaa!
VastaaPoistaMutta mielenkiintoinen tulkinta kannesta. Eikö siinä yhtä lailla voisi olla nainen nukkumassa yrittäen peittää silmänsä häikäisevältä valolta? :D Haha.
Haha tosiaan, kyllä se niinkin voisi olla tai nainen voisi vaan olla yleisesti piilossa pahaa maailmaa tai yksinkertaisesti vain nukkua tuossa asennossa. Tulkinnanmahdollisuuksia on useita ja se, miten tulkitsee ennen lukemista ja sen jälkeen saattaapi erota toisistaan.
PoistaKiitos Katri kommentista.