Peter Sandström: Laudatur

Kovin usein ei mies mene tapaamaan ex-naisystävänsä uutta miestä ja päädy ajelulle tämän kotipihalla seisovaan karuselliin. Näin kuitenkin tapahtuu Peter Sandströmin romaanissa Laudatur. Tämä kuva olkoon se kuva, joka heijastetaan tämän blogikirjoituksen seinälle. Nämä kaksi miestä karusellissa, joka pyörii toisen miehistä pihalla. Nämä kaksi miestä hevosten selässä. Nämä kaksi, joista kenellekään ei tule  mieleen cowboy.

Peter on Peter

Tässä on nyt seinä. Juuri tässä. Sen takana on Peterin elämä. Laudaturissa Peter Sandström astuu itsensä ulkopuolelle ja murtaa tämän seinän pala palalta ja näyttää lukijalle ihmisen elämän kuin se olisi museo, jossa on kuljettava hartaana vaaleansiniset muovisuojat jaloissa.

Laudatur kertoo keski-ikäisestä Peteristä, kuinkas muutenkaan, sillä Sandströmin kirjojen päähenkilöillä on tapana olla Peter, joka on kovasti tekijänsä oloinen. Joku jossakin sanoi, että Sandström on Suomen Knausgård. Jos nämä kaksi kirjailijaa on pakko niputtaa yhteen, sanon mieluummin niin, että Knausgård on Norjan Sandström. Kirjailija Sandström itse taas on sanonut, että hän kokisi vaikeaksi kirjoittaa aiheista, joilla ei ole yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä. Sandströmin kirjoitustapa on kiinnostava, joskin tietysti se saa lukiessa pohtimaan myös täysin epäolennaisia asioita, kuten vaikkapa sitä, että onko olemassa piha, jolla on hylätty karuselli ja jos on, niin missä se on. Haluaisin heti mennä ottamaan siitä valokuvan, jonka postaisin instagrammiin, sillä elämämme aikoja, joina arvokasta on vain se, joka soveltuu kuvattavaksi. Tämä asiaintila jättää jälkeensä kysymyksen, jonka Laudaturissa esittää professori Klas-Ingmar Tulijärv: 

Vilket värde har då sådant, som inte lämpar sig på bild?

Jokainen vastatkoon tähän kysymykseen parhaan kykynsä mukaan. Jos uskaltaa.


Raidallinen vaimo ja Tosi etsivä

Laudaturin juoni on yksinkertainen. Romaanin alussa eletään syyskuun 19. päivää vuonna 2014 ja Zebran kanssa naimisissa oleva Peter on menossa tapaamaan professori Tulijärveä. Vaimon nimi on lempinimi, jonka hän sai Peterin äidiltä jo nuorena raidallisen vaatetuksensa vuoksi. Pariskunnalla on kaksi lasta: Neo ja Bonnie ja kenties kolmas on tulollaan, sillä 49-vuotias Zebra on raskaana. Avioliitto on liikkuvassa tilassa ja Zebraa vetää puoleensa arvoituksellinen Mäkinen. Ajallisesti Laudatur liikkuu sekä romaanin nykytasolla että kesässä, jolloin Peter nuorena miehenä vietti aikaa vanhempiensa luona ja Zebra puolestaan oli kalahommissa Fär-saarilla.

Ensimmäisillä kymmenillä sivuilla en vielä ollut Laudaturista kovin tohkeissani. Mietin myös, olisiko sittenkin kannattanut lukea tämä kirja suomeksi, mutta mitä pitemmälle pääsin, sitä tyytyväisempi olin, että luin ruotsiksi, vaikka en onnistunutkaan samaan selville, mitä gräfta on sanatarkasti suomeksi. Päätin, että riittää, kun tiedän sen olevan jonkinlainen kuokka. Lukemiseni intensiteettikäyrä muistutti huomattavasi kokemustani Colm Toibinin Nora Websteristä. Näiden kummankin teoksen kohdalla ehdin miettiä, että onko minimalismissa menty jo liian pitkälle. 

Sekä Laudatur että Nora Webster purivat sieluani niin pikku hiljaa, että en ensin huomannut koko asiaa. Jossakin vaiheessa sitten tajusin langenneeni niin, että sydänparka oli ihan mytyssä ja lukemisen jälkeen uskalsin hengittää vain varovasti. Okei, sanotaan nyt suoraan, että Laudatur on helvetin hieno teos. Tässä yhteydessä tarvitaan nimenomaan tuo kyseinen kirosana, joka viittaa myös samannimiseen ikävään paikkaan, jonka maalliset ilmentymät tekevät Laudaturista niin erinomaisen hienon romaanin kuin mitä se on.

Olen huono katsomaan tv:tä, mutta pari vuotta sitten koukutuin TV-sarjaan True Detective eli ko. sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen. Vähän nolosti taisin rakastua Matthew McConaugheyhin, mutta se ei ollut viehätykseni koko syy. Tuossa sarjassa nimittäin on ihan käsittämättömän intensiivinen tunnelma. Jotakin pohjimmiltaan samankaltaista intensiteettiä löysin Laudaturista, joka on kuin viehättävä spaniel, jolla on suuret ruskeat silmät, mutta jos niihin katsoo tarkemmin, näkee niiden pohjalla kauneuden ja surun takana helvetin heijastuman. Jos niihin silmiin katsoo vielä hetken kauemmin tajuaa, että ne ovat lasia.

Ken moottorisahaa käynnistelee?

Sandströmillä on lause ja tarkoitan nyt lause siinä merkityksessä kuin lause on esimerkiksi toisella suuresti ihailemallani kirjailijalla Raija Siekkisellä. Lause on näennäisen yksinkertainen, eikä sen vahvuutta voida purkaa osiin. Lause ei sisällä kohtaa, jota voisi osoittaa ja sanoa, että juuri tästä kohdasta johtuu, että lause on niin vahva. Jos tietäisin, miten tällainen lause kirjoitetaan, en todellakaan istuisi tässä bloggaamassa, vaan alkaisin itsekin kirjoittaa tuollaisia lauseita, jotka ovat moninkertaisesti enemmän kuin mitä ne varsinaisesti ilmaisevat. Joskus edelläkuvatun kaltainen lause voi saada aforismia lähestyvän muodon.

Det viktigaste är att hålla igång, inte att bli färdig.

Peterin ja hänen isänsä välinen suhde on kompleksinen. He ovat turisteja toinen toisilleen. Lasten ja vanhempien välillä vallitsee tuntematon alue, jolla vieraus viihtyy. Väkivaltaisuus kulkee ketjuna sukupolvesta toiseen kuin silmukat lapsen virkkauksessa. ”Sosiaaliset kromosomit” periytyvät nekin ja väkivalta on keino myös hänelle, josta sitä ei kukaan olisi etukäteen uskonut.

Laudatur on paljolti romaani vanhenemisesta. Muutoksista ja ajasta, joka kulkee ihmisen ohi pysähtymättä. Sandström ankkuroi Peterin aikaan ja siinä hän seistä törröttää maailman mennessä menojaan usein huomaamatta ollenkaan, että tässä nyt olisi tällainen Peter, joka odottaa ja toivoo, että maailma ymmärtäisi häntä. Tämä on tukala kohta, sillä kieltämättä samankaltainen toivomus on käynyt omassakin mielessäni. Vieläpä useasti.

Laudaturissa ihminen on puun kaltainen. Kasvattelee vuosirenkaitaan ja tajuaa virheensä liian myöhään, kuten senkin, että lahoaminen on ollut täydessä vauhdissa jo pitkään ja se vieras ääni, jota ihminen ei ole aiemmin tunnistanut kuuluu kuolemalle, joka jo käynnistelee moottorisahaansa.

Kunnia ja ylistys

Peter Sandström sai monet vuodet olla ihan rauhassa suomenkielisiltä lukijoilta. Asiaintila muuttui, kun hänen romaaninsa Transparente Blanche ilmestyi suomeksi nimellä Valkea kuulas, joka sittemmin oli Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon suomalaisena ehdokkaana ja joka juuri palkittiin myös Helmet-palkinnolla. Kuka sitten olikin, joka keksi, että Sandströmiä aletaan kääntää suomeksi, niin itseni ja muiden Sandströmin lukijoiden puolesta kiitos sinulle.

Romaanin nimi, Laudatur, herättänee jokaisessa lukijassa omat pohdintansa. Itse ajattelin aluksi, että kyse on ironiasta, jonka avulla Sandström hyväntahtoisesti naurahtelee sille, että kenenkään elämä ei ole Laudaturin arvoinen suoritus. Asiaa enemmän mietittyäni olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että Laudatur viittaa kyseisen sanan merkityksiin, ylistykseen ja kunniaan. Se on ylistys elämälle itselleen, jota ihminen yrittää parhaan kykynsä mukaan elää usein varsin tietoisena siitä, että kovin putkeen ei mene.  Siitä huolimatta ja sen vuoksi. Gracias a la vida, sanoisi Violeta Parra ja hymyilisi absurdin hymyn.

Peter Sandström: Laudatur (2016)
224  sivua
Kustantaja: Schildts & Söderströms

Ilmestynyt suomeksi Outi Mennan käännöksenä, kustantaja S&S