Siirry pääsisältöön

George Saunders: Sotapuiston perikato *** #Novellihaaste

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle.

Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi.

Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempää. Ihmiset riistävät toisiaan kilvan, tappaminen käy huvista ja huomenna viimeistään aurinko jättää nousematta.

Kaipaan lukiessani Don DeLilloa, joka hänkin on kelpo suomija, mutta jonka teoksissa nauru on läsnä. Saundersilla ei ole. Hänen teksteistään nauru on kuollut. Se on kuopattu ja madot syöneet sen ruumiin. Sotapuiston perikato ei yksinkertaisesti tarjoa mitään paikkaa, josta käsin nauraja voisi nauraa. Siinä missä DeLillo herättää tunteen siitä, että ihan kaikki ei vielä ole myöhäistä, koska sentään pystymme itsellemme nauramaan, Saunders on ennen muuta pessimistisen tulevaisuuskuvan kirkkaansynkän toivottomuuden ääni.

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos vuodelta 1996. Kokonaisuutena se ei ole  yhtä monimuotoinen kuin viime vuonna suomeksi saatu Joulukuun kymmenes (Siltala, alkup. teos The Tenth of December 2013). Tuntuu, että Saunders on esikoiseensa ladannut joka ikisen kamaluuden ja toivottomuuden muodon, joka hänelle on tullut mieleen. Ei käy kiistäminen, etteikö hän tekisi sitä taitavasti. Saunders repii maailman yhä paskaisemmaksi muuttuvan puolen teokseensa kuin kymmenen huipputehokasta keskusimuria. Sotapuiston perikato oli varmasti ajankohtainen jo vuonna 1996, mutta 20 vuotta myöhemmin se on vielä ajankohtaisempi ja erityisen ajankohtaiseksi se muuttui 8.11.2016.

Saundersin kokoelma sisältää 6 novellia ja yhden pidemmän kertomuksen, jotka kaikki ovat variaatioita siitä, miten toivoton on ihmiskunnan kohtalo. Kokoelman avaavassa niminovellissa Saunders kuvaa elämyspuistoa, joka on kauimpana Disneyn karamellinhajuisista kiiltokuvapuistoista ja muistuttaa enemmänkin Banksyn Dismalandin kaltaista apokalypsin teemapuistoa.

Saundersin mylly on tinkimätön. Moraalittomuus, oman edun tavoittelu, vallanhalu ja naisten hyväksikäyttö puhkeavat myrkyllisiin kukintoihinsa. Yhteiskunta rapautuu Saundersin kuvaamana erityisesti työn ja siihen liitettyjen merkitysten kautta. Työnteosta tulee suorittajapolven osalta mekaanisen konemaista. Novellissa Aallontekijä alamäessä on päähenkilönä mies, jonka ammatti on uima-altaan aallontekijä. Kun yhteiskunta muuttuu yhä totalitarisempaan suuntaan kukoistavat erinäiset absurdit sivubisnekset. Kun elämän tarkoituksesta on tullut menneiden aikojen ylellisyyttä, alkavat ihmiset hakea kokemuksia ja elossaolemisen tuntua hologrammisimulaatioiden kautta.

Saundersin vimman kohteena ei ole ihminen yksilönä, vaan ihmiskunta kokonaisuudessaan. Sotapuiston perikato on moderni Grimmin satu aikuisille, eikä se pääty auringonlaskuun hevosillaan ratsastavien prinssin ja prinsessan ikuiseen onneen. Pieni pilkahdus toivoa löytyy kokoelman viimeisen kertomuksen, Runsaudenmaan, lopusta ja siihen minä takerrun kynsin ja hampain.

Suosittelen Sotapuiston perikatoa paitsi brutaalin ystäville, myös kaikille rohkeille ihmisille, jotka uskaltavat pysähtyä miettimään, mihin tämä maailma on menossa.  Jos kaipaa vastakohtaa ns. hyvänolon kirjalle, niin siihen tarkoitukseen Saundersin kokoelma on mitä parhain.



George Saunders: Sotapuiston perikato (2016)
208 sivua
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Suomentanut: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala



7 novellia - #novellihaaste

Kommentit

  1. Ooh! Luen paraikaa Joulukuun kymmenettä ja sen novellit ovat olleet ihan pakahduttavan hyviä. Tämä uusin suomennos on tietysti myös lukulistalla. Joskus sitä tarvitsee jotain rumaa ja synkkää, pysyy kiinni todellisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin ihan täpinöissäni Joulukuun kymmenennestä. Siinähän ne novellit oli hyvin erilaisia keskenään ihan jo aihepiireiltäänkin. Tässä taas on enempi variaatioita samasta teemasta ja kaikki Saundersin lohduttomuus sai kyllä välillä aikaan aika ikäviä olotiloja. Toki kirjallisuuden ei ole tarkoistuskaan olla aina miellyttävää, mutta tässä aloin kyllä olla rajoilla, että haluanko lukea loppuun.

      Jään odottelemaan kirjoituksiasi Saundersista. Kiiots!

      Poista
  2. Tämä on Leena Laurilan kommentti, jonka vahintossa poistin. Onneksi sain kopioitua kommentin tähän sähköpostista. Anteeksi Leena suhmurointini.

    Saundersista ja tästä tekstistäsi tulee mieleen David Foster Wallace. Hän on ehkä jotain Don DeLillon ja Saundersin väliltä, tuon huumorin suhteen. Hänellä se on mustaa, mutta sitä on selvästi. Tarkoitan, että kun luit tuon Kummatukkaisen ekana, niin et ehkä lue Hauskaa mutta ei koskaan enää - vaikka siis sun pitäisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena,

      En minä Wallacen lukemista tuohon Kummatukkaiseen aio jättää. Se osui vaan aikamoiseen saumaan, kun luin samaan aikaan Cooveria. Nämä kaksi kun ovat melkoisia paloja ihan yksittäinkin nautittuina.

      Tässä kokoelmassa Saundersin synkkyys on totaalista tai niin minä ainakin sen koin. Hän on kuitenkin hirveän taitava kirjoittaja, muuten olisi kyllä jäänyt tämä teos kesken. Kiitos Leena ja anteeksi vielä, kun sähelsin kommenttisi kanssa.

      Poista
  3. Noh, pitääpä ottaa tutustumisen alle, tämän tyylinen kirjallisuus kiinnostaa. Viimeisessä kappaleessa kiinnostus viimeistään heräsi, me ollaan kai aika rohkeita mitä tulee kirjallisuuden aiheisiin. Monet alamaailman kuvaukset kiinnostaa, en tiedä oikeastaan miksi. Ehkä se on sitä, kun se elämä on niin kaukana omasta. Välillä sitä miettii mikä omassa elämässä on vikana ja sitten kun lukee jotain kauhean synkeää, kokeekin olevansa aika hyvässä asemassa.
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sotapuiston perikadossa ei kellään mene hyvin. Se on aika dystooppinen teos ja tosiaan kun on esikoinen, niin ehkä Saunders on tunkenut siihen kaiken, joka hänen mieltään on poltellut. Taitava hän on, siitä ei ole epäilystäkään.

      Tämähän sitten muuten käy myös novellihaasteeseen :D Kiitos kommentista ja hyvää viikonloppua!

      Poista
  4. Ah, olen Omppu niin onnellinen tästä novellihaasteestasi, minulle novellit ovat tähän asti olleet yhtä kuin Alice Munro ja muutamat lempikirjailijat, jotka kerran urallaan ovat novellien puolelle eksyneet. Tämäkin kokoelma on kirjoituksesi perusteella juuri sellainen, joka täytyy saada lukea, ja nyt kun lisähaastoin vielä itseni lukemaan tämän haasteen aikana ainakin 40 novellia, on vain niin loistavaa saada tämänkaltaisia lukuvinkkejä novellien saralta lisää. Kiitos tästä ja kiitos koko haasteesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura kiitos. Niin minäkin. On ihanaa, että niin moni lähti tähän mukaan (ja vielä mahtuu, jos joku, jota kiinnostaa, ei ole vielä ilmoittautunut). Olen lukenut monia postauksia ja kommentteja tähän haasteeseen liittyen ja bloggarit on löytäneet hienoja kokoelmia luettavaksi ja moni on tuntenut helpotusta siitä, että voi valita kokoelmasta vaikka vaan sen yhden novellin. Tämä kaikki tuntuu hyvin yhteisölliseltä!

      Sulla nälkää kasvaa lukiessa. Erinomaista. Itsekin suunnittelen vähän väliä, että mitä kaikkea tähän voisi vielä lukea. No, olen kyllä yleensäkin parempi suunnittelussa kuin toteutuksessa, mutta nyt olen kolmesta kokoelmasta blogannut ja luulenpa, että jatkan osaltani Raija Siekkisen novelleilla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän