Reader, why did I marry him?

Kun loppiaisena 2017 julkaisin #runo100 -haasteen ei minulla ollut aavistustakaan, mitä tästä haasteesta saattaisi seurata. Ihan ensimmäisenä seurasi se, että puolen vuoden haasteaika osoittautui aivan liian lyhyeksi. Miksi lopettaa haaste juuri, kun moni  on päässyt hyvään vauhtiin. Niinpä jatkoin haastetta vuoden 2017 loppuun asti. Ennen haastetta olin lukenut enimmäkseen muutamia tuttuja runokirjoja, mutta haasteen myötä olen tarttunut mitä erilaisimpiin runoihin. Aluksi runoista kirjoittaminen oli kuumottavaa, koska en osaa, enkä oikeastaan edes halua analysoida runoja. Miettiessäni runoista kirjoittamiani tekstejä huomaan, että minulle on kehittynyt omanlaiseni runoista kirjoittamisen tapa. Sillä mennään. Ainakin toistaiseksi. Runoista on vuoden kuluessa tullut niin kiinteä osa elämääni, että en ole ihan varma, onko tänä vuonna ollut yhtäkään päivää, jolloin en olisi lukenut runoja ollenkaan. Usein luen muutaman runon heti aamulla ja kirjoitan muistiin niiden herättäm...

Rahasta me olemme tulleet ja rahaksi meidän pitää jälleen tuleman! Eino Santanen aloitti ns. setelirunouden kokoelmassaan Tekniikan maailmat ja jalostaa setelirunoutta edelleen uusimmassa kokoelmassaan Yleisö . Setelirunousprojektissa on kyse runojen kirjoittamisesta 20 euron seteleihin ja niiden laskemisesta rahatalouden kiertokulkuun. Omalle kohdalleni ei valitettavasti ole osunut ainuttakaan runoseteliä. Jos sinä olet ollut niin onnekas, että olet tuollaisen setelin saanut käsiisi, niin hihkaise asiasta kommenteissa. Lupaan olla sinulle kateellinen. Koska kuva on parempi puhumaan kuin sana otan tähän yhteyteen kuvallisen esimerkin: MEIDÄN VIRALLINEN KIELEMME NA2300652208 Osa 1/2 Kirjoituskoneen värinauha 20 euron setelille Nyt puhutaan rahasta ja numeroista. Eino Santanen lankuttaa markkinatalouden mekanismeja ja hyvä niin, sillä rääkkiä ne tarvitsevatkin. Raha ei ole perinteinen runouden aihe, vaan pikemminkin päinvastoin. Eikös runoilija ole se tyyppi, joka si...

On tavallista, että runoilija alkaa kirjoittaa romaaneja. Joskus niin tekemällä saattaa voittaa jopa Finlandia-palkinnon, kuten kävi Jukka Viikilälle. Harvinaisempaa sen sijaan on, että romaanikirjailija ryhtyy runoilijaksi, kuten Marjaana Aumasto on tehnyt kokoelmassaan What a bitch (2007). Luettavakseni nämä runot päätyivät Helmet-lukuhaasteen kautta, kun löysin netistä listan, jossa oli kirjaston henkilökunnan suosittelemia kirjoja. Tartuin mieluusti runokokoelmaan, kun runopainotus on ollut blogissani vahva tänä vuonna muutoinkin. Etukäteen ajattelin ja toivoin, että What a bitch niittaisi isolla niitillä Helmet-haasteen suoritetuksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toki tämän teoksen myötä olen saanut haasteen omalta osaltani valmiiksi, mutta What a bitch osoittautui ennakko-odotuksiini nähden pettymykseksi. Sitä lukiessani mielessäni kulkivat kaikki ne runokokoelmat, joita tänä vuonna olen lukenut ja huomasin yhä uudestaan miettiväni, että mistä syntyy hyvä runo ja mistä sen t...

Runoilija räppää suomiräppäreitä tiukemmin. Tai ainakin Jani Nieminen. Tuo elämän betonisten kenttien "Eminemi-Nieminen". Ensimmäinen asia, joka tässä kokoelmassa pistää silmään töks, on sen nimi. Bigini on nimenä jotensakin mahdollisimman epäsopiva runokokoelman nimi ja siksi se huusi kirjaston runohyllyn ohi kulkiessani kovaa ja falsettisesti Hei mä en oo mitään tavallista gamaa, mä oon Bigini g:llä nais tu miit juu. Nieminen suomii sivu toisensa jälkeen. Sanojen ruoska viuhuu ja juomuttaa suomalaisen yhteiskunnan selkärankaa ja "monikansallista persettä". Niemisen runojen tärkeyshenkilöiksi osoittautuvat herra katuluutnantti, hulbbea natsi ja Aatami Tamminen - heihin kuitenkaan rajoittumatta. Maailmanmeno on oikeasta elämästä tuttua ja ketuhännän sijasta Nieminen on pistänyt kainaloonsa kalevalaisen hauen, tuon liukkaan ja arvaamattoman kalalajikkeen, jonka silmä näkee kaiken. Äänestin Ylen äänestyksessä vuoden 2017 kirjaksi Ossi Nymanin Röyhkeyttä ( kl...

Lukiessani  Saattaa, olla  -kokoelmaa minusta tuntuu, että halkean. Tuntuu, että Kontion sanat eivät mahdu minuun. Ei kaikki tämä kuolema. Ei kaikki tämä rakkaus. Ne tönivät minussa toisiaan, eikä niiden miekkataistelussa ole mitään kohteliasta.  Hautajaiset kulkevat nauhana päässäni, puhelut teho-osastolle ja Armi, joka oli ylimaallisen kaunis saatuaan tietää poikaystävänsä kuolleen. Suru toimii niin. Ajattelen, miten etuoikeutettu olen, että olen saanut lukea nämä runot ja puolivälissä kokoelmaa juosta kirjakauppaan ja ostaa hengästyneenä oman kappaleeni. Suositella Tomi Kontion kokoelman lukemista kirjakaupan myyjälle ja ilahtua, kun hän kertoo kokoelman jo olevan lukulistallaan. Miten keskellä työpäivää intoilen myyjän kanssa runoista ja miten lähtiessäni kirjakaupasta me hymyilemme toisillemme kuin salaliittolaiset. Miten kävellessäni takaisin työpaikalleni mietin minkävärisen surun Kontion runot myyjässä nostavat pintaan. Minkävärisen ilon ja rakkauden. * ...

Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisi käynyt Kiasmassa. Kiasma valikoitui edelliseen lauseeseen, koska asun Helsingissä ja se nykytaiteen museo, jossa käyn ylivoimaisesti useimmin on juuri Kiasma. Jos olisin kööpenhaminalainen olisin kirjoittanut, että Sinisten vuosien jälkeen tuntuu siltä kuin olisin käynyt Arkenissa ja tämän taas kirjoitin siksi, että siellä tuli käytyä, kun muutama viikko sitten vietin pidennetyn viikonlopun Kööpenhaminassa. Siniset vuodet ei ole teos, jota pelkästään luetaan. Se nimittäin sisältää paitsi Tekla Inarin puhelimella kirjoitettuja runoja myös kuvia sekä runojen englanninkieliset käännökset. Vaikutelmani teoksesta on videoteos ja tehostan vaikutelmaani kuuntelemalla lukiessani Satieta, Antti Tuiskua ja Kendrick Lamaria. Sen lisäksi yhdistän lukemiseeni erilaisia nesteitä, kuten kahvia, teetä ja vettä. Oikeastaan harmittaa vain se, että en ole Finnairin lennolla, jolloin voisin kätevästi laajentaa valikoimaani mustikkakeitolla. Tästä a...

Tämän maan pidoissa on paljon akustiikkaa. Maistelen Maria Susannan runoja ääneen. Näkisittepä ja kuulisittepa vaan. Kuljen huoneesta toiseen ja suustani putoilee runon paloja. Vasta luettuani tämä kokoelman useampaan kertaan vilkaisen sen takakantta, jossa todetaan, että Maria Susanna on keskittynyt erityisesti lavarunouteen. No ilmankos! Ja olipa hyvä, että en tuota aiemmin tiennyt, jotta runojen äänet saivat - suorastaan vaativat - tulla esiin omilla ehdoillaan. Kirjoittaessani Sinikka Vuolan toimittamasta antologiasta Olet täyttänyt ruumiini tulella ( klik ) ihmettelin, missä runojen erotiikkaa luuraa ja mitä se ylipäätään on. Kun Helsingin kirjamessuilla Sinikka luki runoja tästä kokoelmasta ääneen eroottinen vire oli vahvasti läsnä ja ymmärsin, että minulle eroottinen viesti menee huomattavasti paremmin perille kuunneltuna kuin luettuna. Eroottisia tunnelmia löytyy Maria Susannankin runoista kosolti: Avaudun sinulle kuin kirja parhaimmasta kohdasta. tai Hänen mi...

Vuonna 1973 perustettu Kulttuurivihkot-lehti on päättänyt laajentaa toiminta-alaansa ja aloittaa myös kustannustoiminnan. Koska mielelläni tuon blogiini myös pienempien kustantamojen kirjoja (vaikka viime aikaisia postauksia katsellessa ei ihan siltä välttämättä näytäkään), päätin tutustua kahteen Kultturivihkojen julkaisemaan runokokoelmaan. Kyseessä ovat Johan Alénin kokoelma Alukseni, kirkas sekä Maria Susannan (Susanna Poikela) teos Tämän maailman pidot . Tässä postauksessa kerron tunnelmiani Alénin kokoelmasta ja Maria Susannan runoihin palaan myöhemmin.  Alénin kokoelma jakaantuu neljään osaan, jotka ovat keskenään tyylillisesti varsin erilaisia. Yhdessä niistä muodostuu matka pisteestä. avaruuteen ja takaisin meidän jokaisen synnyinseudulle (eli naisen jalkojen väliin). Paikoin tunnelma on kuin istuisi Heurekan planetariossa ja kaiuttimista kuuluisi Ravelin Boleroa ja planeettojen pinnasta heijastuisi Bo Derekin pikkuletit. Näytöksen aiheena olevasta matkasta muodostuu ...

Tämä postaus on osa Yleisradion Suomen juhlavuodeksi järjestämää 100 kirjaa -projektia, jossa kirjabloggarit kirjoittavat Ylen kirjalistalleen valitsemista teoksista. Runoja tälle listalle on mahtunut kovin vähän, joten on iloinen yllätys, että Saima Harmajan kokoelma on päässyt mukaan. Ylen kirjalistalle pääsyn pääkriteerinä on ollut teoksen kyky heijastaa kirjoitusajankohtaansa ja Ylen toimittajien mukaan proosa tekee tämän runoja paremmin. Itse en ole valmis nielemään käsitystä proosan ylivertaisuudesta kirjoitusajankohtansa kuvaajana. Vuoden alussa aloitin blogissani runo100 -haasteen, jossa luetaan suomalaisia itsenäisyyden aikana kirjoitettuja runokokoelmia. Tähän mennessä olen lukenut yhteensä 21 runokokoelmaa ja 2 runoantologiaa ja näkemykseni runouden kyvystä aikansa kuvaajana pohjautuu ensisijaisesti näihin kokoelmiin (luetut kokoelmat ja linkit postauksiin on lueteltu tämän kirjoituksen lopussa). Väite proosasta aikakauden ylivertaisena kuvaajana ei yksinkertaisest...

Varoituksen sana sinulle, joka olet perinteisten runoanalyysien ystävä ja/tai runoustosikko, tämä teksti on impressio, jonka tarkoitus on vain ja pelkästään manifestoida (mani=raha ->rahastoida, hmm?), että olen suorastaan rakastunut Sirpa Kyyrösen runoihin. * Luettuani Kyyröseltä Ilmajuuret ja nyt tämän Naispatsaita totean, että hänestä on tullut yksi lempirunoilijoitani. Tämä johtuu siitä - uskoisin, en tiedä, aavistelen - että minussa on paikka, kerros, tienvieri ja merenpohja, johon hänen sanansa osuvat niin kuin osuu toisiinsa kaksi ruumista, jotka eivät kerran yhteen tultuaan enää sen jälkeen ole ilman toisiaan kokonaisia ollenkaan. Naispatsaita lukiessa tuntuu, että tämän kokoelman sivuilla sanat - uudet sanat, vanhat sanat, ihokuoritut sanat, tuntemattomat sanat, rakkaat sanat, satujen sanat jne. (voit keksiä lisää) - tanssivat esimerkiksi näin (ja seuraavassa sitten pistelen omiani, en siteeraa, siteeratessa käytän lihavoitua kursiivia) Grand changement de pie...

Innostuin Henriikka Tavin esikoisrunokokoelmasta Esim. Esa luettunai siitä Luettua Elämää -blogin Elinan mainion kirjoituksen ja melkeinpä samoin tein kävin hakemassa oman "Esani" kirjastosta. Kun viime aikoina on usemmankin kerran tullut rutistua teosten kansista, niin "Esan" kohdalla mielestäni kannen toteutus on hyvin onnistunut. Kuten kuvasta näkyy kannessa on joku tyyppi, joka ylittää savisessa maassa olevaa aitaa. Tyypin kasvoja ei näy, joten hän saattaa olla esim. Esa, mutta voipi yhtä hyvin olla joku toinenkin. Koska kokoelman nimessä esiintyy Esa veikkaan kuitenkin, että kyse on juuri Esasta tai vähintään Esan representoinnista. Ensimmäinen kokemukseni tästä kokoelmasta on: Siis täh että mitä? Vaikka olenkin melko ymmälläni Tavin kokoelman parissa on se hyvää ymmällään olemista. Tämä kokoelma on kokeellinen tavalla, joka herättää riemua. On perinteisemmän oloisia runoja, on hyvin hyvin kokeellista, Henriikka Tavin 7 B kirjoittama aine, runonkirjoitust...

Kaikkihan tämän kirjan tuntevat ja jos eivät tunne, voivat mennään  nurkkaan häpeämään ja tulla sieltä pois vasta kun Vuosisadan rakkaustarina on luettu. MOT. Sillä yksinkertaisesti. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea. MOT. Eikä siinä kaikki. Tämä on kirja, joka jokaisen pitää lukea useammin kuin kerran. MOT. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan, mutta luin sen nyt jälleen kerran osana Kirjasammon ja Nuoren Voiman liiton esittämää Runokuuviikon haastetta, jossa luetaan rakkausteemaisia runoja. Kuten tiedämme, on tämä kirja Märta Tikkasen vastaus hänen puolisonsa Henrik Tikkasen kirjalle Mariankatu 26. Olisi tietenkin mielenkiintoista lukea nämä kaksi teosta yhdessä, mutta sen sijaan olen suunnitellut lukevani Vuosisadan rakkaustarinan rinnalla ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin teoksen Århundradets kärlekskrig (Norstedts 2016) joka kertoo tekijän ja hänen puolisonsa, kirjallisuuskriitikko Horace Engdahlin välisen rakkaus- ja ero...

Tsirp tsirp, sanovat varpuset. Ne lentävät ajassa. Ne lentävät muistissa ja historiassa, ja käyvät siellä, mitä ei vielä ole. Varpuset lukevat lehtiuutisia, ne todistavat kidutuksia ja antavat käteemme peilinsiruja. Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika teki minusta tutkijan. Kuljin sen sivuilla edestakaisin ja esitin tekstin arkeologia. Lapioni kaivoi innokkaasti. Hiki valui pitkin kaulaa, pitkin selkää. Käsiini tuli rakkoja. Tässä  kokoelmassa yksinkertaisesti on pakko kulkea moneen suuntaan samaan aikaan. Poimia tulevaan mukaan jotakin uutta jo ollutta, mutta ei mennyttä. Varpuset ja aika on erinomaista luettavaa, jos on utelias mieli. Jos tykkää tehdä löytöjä, hämmästyä ja hämmentyä. Tämä kokoelma on   naara ja harava, jonka piikeissä on tuntemattoman verta. Se on runoutta, josta innostun ja jotakin kertonee se, että useita kertoja kävi niin, että minun piti lukea kokoelmasta vain sivu tai kaksi, mutta huomasinkin lukeneeni sen taas kerran melkein kokon...

Niinkin voi käydä, että välttää jonkun kirjailijan teoksiin tutustumista, koska on etukäteen tunne, että täyttyy niistä kuin ilmapallo, joka pääsee lapselta karkuun. Mitä sitten tehdään, kun lennetään taivaalla ristiin rastiin pilviltä neuvoa kysymässä, eivätkä ne vastaa. Miten sieltä päästään takaisin paikkaan, jota kodiksi kutsutaan? Odotin Maaria Päivisen runokokoelmalta Sinun osasi eivät liiku: hyvällä tapaa huonotapaista retkottavan villiä energiaa - check hurjistuneita viettejä - check rakkautta, joka on jalkapohjaan painuva ruosteinen naula - check Kokoelma on jaettu viiteen osaan, joilla on paljon puhuvat nimet: 1) Neljäsosa minua on lähestynyt sinua, 2) Puolet sen sijaan kahdestaan, 3) Neljännes vartalosta repeytyy, 4) Sinun osasi eivät liiku ja 5) Osasi vetävät jokseenkin puoleena. Kokoelman lopussa Maaria Päivinen osoittaa kiitokset Sylvia Plathille, Wislawa Szymborskalle, Edith Södergranille ja Marguerite Durasille sekä kertoo, että haluaisi toisinaan syntyä Ai...

Ruususuolaa? Onkos se sitä ainetta, jota muinoin annettiin pyörtyileville naisihmisille? Eli jos minä nyt kävisin tähän retkottamaan, niin runoilija saisi minut virkoamaan? Uskallanko ottaa riskin? Tottakai, kuka sitä nyt haluaisi kuulua pelkurien huoneeseen ja sukuun. Asetun siis selälleni keskelle lattiaa niin, että kaikkiin seiniin on matkaa kolme metriä. Pitelen runoilijan teosta käsissäni ja luen. Katsotaan miten käy. Maailma on vakava paikka ja mitä enemmän uutisia seuraa, sitä ahdistavammalta tuntuu. Tämän vuoksi oli erityisen ihanaa heittäytyä Jarkko Jokisen luomaan naivistiseen maailmaan hänen kokoelmassaan Ajatukseni olisivat kaivanneet ripauksen ruususuolaa . Kokoelman nimestä seuraa kaksi kysymystä. 1) Olisivatko nämä runot erilaisia, jos Jokisen aivoihin olisi piikitetty ruususuolaa? 2) Onko Jarkko Jokinen runouden Alice Kaira? Vastauksista en ole kiinnostunut, mutta näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni Jokisen runoja lukiessani. Jarkko Jokinen on runoileva ratikk...