Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen toimittaja sekä mediapersoona, jonka äiti oli tunnettu tv-juontaja Lisette Schulman (1951-2015) ja isä puolestaan tuottaja Allan Schulman (1919-2003). Lisette Schulmanin isä taas oli kirjailija Sven Stolpe (1905-1996). Unohda minut on vaikuttava kertomus siitä, miten Alex Schulman koki äitinsä alkoholismin. Nyt ei leikitä autofiktioleikkiä, vaan Schulman piirtää moniulotteisen kuvan siitä, millaista on kasvaa perheessä, jota äidin alkoholismi varjostaa kuin myrkyllinen puu, jonka oksien liike saattaa taipua myrskyksi millä hetkellä tahansa.
Schulmanin romaania olisi helppo pitää eräänlaisena terapiakirjana - teoksena, joka tekijän on ollut pakko kirjoittaa tehdäkseen itselleen selkoa äidin pullomörön määrittämistä kasvuvuosistaan. Ehkä se sitä onkin, mutta ennen muuta se on psykologisesti tarkka ja viiltävä kuvaus siitä, miten kokonaisvaltaisesti äidin alkoholismi Schulmanin elämään vaikutti.
Niin Alex Schulman kuin hänen veljensä Calle ja Niklaskin pyrkivät kaikin tavoin pitämään yllä perheen salaisuutta. Pojat oppivat tarkoiksi tunneilmaston haistajiksi. He pyrkivät ennakoimaan äidin vaihtuvia mielialoja ja kiukun purkauksia sekä pitämään yllä perhekulisseja tekemällä parhaansa salatakseen sen, miten paljon äiti juo. Alex Schulman "luki" äitiään joka hetki ja jopa yhdessä pelastun sanapelin käänteistä ja tekstiviestien välimerkeistä tuli merkitsijöitä, jotka ilmensivät hänelle, missä oltiin menossa.
Mutta äidin mieliala muuttuu nopeasti. Sen takia opin huomaamaan pienimmätkin vivahteet. Kun hän käyttää huutomerkkiä, hän on huonolla tuulella. Kun hän jättää pisteen pois lauseen perästä, hän on suuttunut minulle jostakin. Kun hän ei vastaa, hän on pettynyt minuun. Kun hän on todella vihainen, hän lopettaa pelin ykskantaan. Silloin näyttööni tulee ilmoitus: "Lisette Schulman resigned." Se on hänen tapansa sanoa: en halua olla enempää tekemisissä sinun kanssasi.
Schulman panee itsensä peliin ja kertoo avoimesti, miten hoivan ja nähdyksi tulemisen puute on häneen vaikuttanut. Miten hänessä on ollut jatkuva kaipuu sen äidin pariin, joka äiti oli ennen alkoholismia. Miten hän on luottanut, uskonut ja toivonut - ja taas kerran pettynyt. Miten muistot ovat parkettia, jolla on kuljettava varovasti, sillä äiti on huonona ja väsynyt ja omassa huoneessaan, eikä häntä saa häiritä. Miten äiti tulee sokeaksi ja kuuroksi pojalleen, kun tämä vihdoin uskaltautuu kertomaan, että äiti juo liikaa ja tarvitsisi apua.
Taivas on harmaa, mutta pilvi tekee tuloaan. Kenties sillä on myös kimmeltävä reunus. Kenties on tuleva aika, jolloin äiti ei enää joisi ja jolloin hänen kanssaan voisi puhua kaikesta siitä, joka mielessä polttaa. Kenties. Kenties ei.
Alex Schulman: Unohda minut (2017)
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Glöm mig (2016)
Kustantaja: Nemo
Arvostelukappale
mahtava hieno kirja sovusta
VastaaPoistaJep. En vaan halunnut kirjoittaa tässä kirjan loppupuolesta, että en spoilaisi.
PoistaVuoden kirja 1916, ei spoilaamista, kirja esitellään: sökandet efter försoning
PoistaJoo, kirja tosiaan esitellään tuohon tapaan myös suomeksi eli spoilaamista lähinnä kirjan markkinoijien taholta.
PoistaTämä vaikuttaa hienolta ja kiehtovalta, ja täysin sydämensärkevältä (tosin ärsyttää nyt tuo eka kommentti). Pakko lukea! Varsinkin kun luvassa ei ole autofiktioleikkiä ;)
VastaaPoistaPidin tosin paljon siitä tavasta, jolla Schulman kirjoittaa ja miten hän palaa lapsuutensa ja nuoruutensa asioihin ja avaa niitä aikuisen näkökulmasta. Tämä on jotenkin niin riisuttu kaikesta ylimääräisestä ja saa kyllä sydämen syrjälleen.
PoistaSain juuri luettua. Terapiakirja varmaan jokaiselle, jolla on ollut ongelmallinen lapsuus. Jotenkin olen aina ajatellut, että poikalapselle äidin merkitys on isompi kuin isän, sillä äiti jää tavallaan arvoitukseksi koska samaistuminen häneen ei onnistu, ainakaan loppuun asti kuten tyttölapsella (ja tässä nyt puhun vain heterosukupuolisista, koska se on oma alueeni enkä uskalla lähteä kirjoittamaan mitään niistä, joiden sukupuoli-identiteetti on muunlainen). Kirjan päähenkilö, Alex on vielä aivan erityisen herkästi asioita vaistoava ja oivaltava. Kirja teki minut surulliseksi. Miten paljon me toistamme edellisen sukupolven tekemisiä ja tekemättä jättämisiä ellemme pysähdy katsomaan syvemmälle itseemme! Kirjan äiti oli ilmeisesti niin järkytetty jatkuvien hylkäämisten takia, ettei kestänyt muistojaan kuin muistamalla vain hyvät muistot. Loput, ne pahat, hän alkoi juoda mielestään pois siinä vaiheessa elämää kun ne eivät muutoin olisi pysyneet poissa.
VastaaPoistaAlkuun ajattelin tuosta järkyttävästä kohtauksesta, jossa äiti ei ole näkevinäänkään vastaan tullutta poikaansa (kovakantisessa sivulla 61), että hän on täysi sadisti, mutta ehkei kuitenkaan. Ehkä hän ei pystynyt tajuamaan tekonsa traumaattisuutta omalle lapselleen, koska hänelle itselleen oli tehty niin monesti samoin. Ehkä.
(Huomenna lukupiirissä käymme tätä kirjaa läpi ja siksi tulinkin katsomaan mitä tästä olit kirjoittanut kun en enää muistanut. Mutta muistan kun luin tekstisi aikoinaan ajatelleeni etten kenties ikinä lue tätä, sillä jotenkin vähän pelkään tällaisia muistelmateoksia, niin tärkeitä kuin ne monelle saattavat ollakin antaessaan peilauspintaa omaan menneisyyteen – kuten itselleni oli kauan sitten Marie Cardinalin Vapauttavat sanat. Mutta hyvä, että tuli “pakkoluettavaksi“ ☺. Kaunis ja syvä, ajatuksia ja pohdintoja antava kirja.)
Tässä kirjassa tuli tosiaan erittäin hyvin esiin se, miten alkoholistin lapsi oppii lukemaan alkoholistivanhempaa. Pienistä merkeistä pystyy päättelemään, missä ollaan menossa. Ja tuo sukupolvien ketju, miten katkaista traumojen siirtyminen. Muistaisin lukeneeni, että karkeasti ottaen on kaksi tapaa: toiset tekevät kaiken eri tavalla kuin omat vanhemmat, kun taas toiset väkisinkin toistavat sitä, jonka kohteeksi ovat joutuneet.
PoistaToivotan mukavaa lukupiiriä ja hyviä keskusteluja!
Ihan pakko vielä sanoa jotakin, siis ihan pakko ☺. Olin kirjoittanut "kaunis" tästä kirjasta, vaikka kauhea olisi parempi kuvaamaan kirjan tapahtumia. Itse asiassa vasta lukupiirisssä uskalsin antaa pudota syvälle sisuksiini nuo pienen pojan tunteet, kaiken sen epätoivon, ymmällään olon, levottomuuden, jatkuvan epävarmuuden, surun ja näkymättömyyden toistuvat kokemukset jne. Puhuimme lukupiirissä siitä, että lapselle pahinta on jatkuva tapahtumien järjenvastaisuus, ristiriitaisuus, epäloogisuus sanoissa ja teoissa ja se ettei mitään kerrota ja selitetä. Se mikä alussa oli hyvää ja kaunista (Alexin n. 5 ensimmäistä elinvuotta) muuttuu vähitellen kuin painajaiseksi, jossa onnen hetkiä seuraa aina kaaos. Ja aina vain sama kysymys: miksi? Eikä kukaan vastaa. Hieno kirja lapsuudesta lapsen silmin.
VastaaPoistaMä sit tykkään tosta sun pakosta ja ihan pakosta. 😀Olet lukenut tätä kirjaa tosi syvältä ja huomaan nyt, että mulle nuo pojan kokemat asiat oli tietyllä tapaa arkipäiväisempiä omasta historiastani johtuen, vaikka sinänsä en kauheasti ehkä kuitenkaan pojan tilanteeseen samaistunutkaan. En nyt mene enempää tuohon suuntaan.
Poista