Siirry pääsisältöön

Alex Schulman: Unohda minut

Alkoholismi ei ole omaperäisimpiä aiheita kirjallisuudessa. Toki naisen ja äidin alkoholismi, kuten Alex Schulmanin uunituoreessa romaanissa Unohda minut, on jo vähän harvinaisempi tapaus. Sinänsähän tietenkään aiheella ei ole merkitystä, vaan sillä, miten sitä käsitellään ja Schulman lähestyy äitinsä alkoholismia erinomaisen tuoreesti ja kiinnostavasti.

Alex Schulman (s. 1976) on ruotsalainen toimittaja sekä mediapersoona, jonka äiti oli tunnettu tv-juontaja Lisette Schulman (1951-2015) ja isä puolestaan tuottaja Allan Schulman (1919-2003). Lisette Schulmanin isä taas oli kirjailija Sven Stolpe (1905-1996). Unohda minut on vaikuttava kertomus siitä, miten Alex Schulman koki äitinsä alkoholismin. Nyt ei leikitä autofiktioleikkiä, vaan Schulman piirtää moniulotteisen kuvan siitä, millaista on kasvaa perheessä, jota äidin alkoholismi varjostaa kuin myrkyllinen puu, jonka oksien liike saattaa taipua myrskyksi millä hetkellä tahansa.

Schulmanin romaania olisi helppo pitää eräänlaisena terapiakirjana - teoksena, joka tekijän on ollut pakko kirjoittaa tehdäkseen itselleen selkoa äidin pullomörön määrittämistä kasvuvuosistaan. Ehkä se sitä onkin, mutta ennen muuta se on psykologisesti tarkka ja viiltävä kuvaus siitä, miten kokonaisvaltaisesti äidin alkoholismi Schulmanin elämään vaikutti.

Niin Alex Schulman kuin hänen veljensä Calle ja Niklaskin pyrkivät kaikin tavoin pitämään yllä perheen salaisuutta. Pojat oppivat tarkoiksi tunneilmaston haistajiksi. He pyrkivät ennakoimaan äidin vaihtuvia mielialoja ja kiukun purkauksia sekä pitämään yllä perhekulisseja tekemällä parhaansa salatakseen sen, miten paljon äiti juo. Alex Schulman "luki" äitiään joka hetki ja jopa yhdessä pelastun sanapelin käänteistä ja tekstiviestien välimerkeistä tuli merkitsijöitä, jotka ilmensivät hänelle, missä oltiin menossa.

Mutta äidin mieliala muuttuu nopeasti. Sen takia opin huomaamaan pienimmätkin vivahteet. Kun hän käyttää huutomerkkiä, hän on huonolla tuulella. Kun hän jättää pisteen pois lauseen perästä, hän on suuttunut minulle jostakin. Kun hän ei vastaa, hän on pettynyt minuun. Kun hän on todella vihainen, hän lopettaa pelin ykskantaan. Silloin näyttööni tulee ilmoitus: "Lisette Schulman resigned." Se on hänen tapansa sanoa: en halua olla enempää tekemisissä sinun kanssasi.

Schulman panee itsensä peliin ja kertoo avoimesti, miten hoivan ja nähdyksi tulemisen puute on häneen vaikuttanut. Miten hänessä on ollut jatkuva kaipuu sen äidin pariin, joka äiti oli ennen alkoholismia. Miten hän on luottanut, uskonut ja toivonut - ja taas kerran pettynyt. Miten muistot ovat parkettia, jolla on kuljettava varovasti, sillä äiti on huonona ja väsynyt ja omassa huoneessaan, eikä häntä saa häiritä. Miten äiti tulee sokeaksi ja kuuroksi pojalleen, kun tämä vihdoin uskaltautuu kertomaan, että äiti juo liikaa ja tarvitsisi apua.

Taivas on harmaa, mutta pilvi tekee tuloaan. Kenties sillä on myös kimmeltävä reunus. Kenties on tuleva aika, jolloin äiti ei enää joisi ja jolloin hänen kanssaan voisi puhua kaikesta siitä, joka mielessä polttaa. Kenties. Kenties ei.


Alex Schulman: Unohda minut (2017)
183 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Glöm mig (2016)
Kustantaja: Nemo

Arvostelukappale



Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Jep. En vaan halunnut kirjoittaa tässä kirjan loppupuolesta, että en spoilaisi.

      Poista
    2. Vuoden kirja 1916, ei spoilaamista, kirja esitellään: sökandet efter försoning

      Poista
    3. Joo, kirja tosiaan esitellään tuohon tapaan myös suomeksi eli spoilaamista lähinnä kirjan markkinoijien taholta.

      Poista
  2. Tämä vaikuttaa hienolta ja kiehtovalta, ja täysin sydämensärkevältä (tosin ärsyttää nyt tuo eka kommentti). Pakko lukea! Varsinkin kun luvassa ei ole autofiktioleikkiä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin tosin paljon siitä tavasta, jolla Schulman kirjoittaa ja miten hän palaa lapsuutensa ja nuoruutensa asioihin ja avaa niitä aikuisen näkökulmasta. Tämä on jotenkin niin riisuttu kaikesta ylimääräisestä ja saa kyllä sydämen syrjälleen.

      Poista
  3. Sain juuri luettua. Terapiakirja varmaan jokaiselle, jolla on ollut ongelmallinen lapsuus. Jotenkin olen aina ajatellut, että poikalapselle äidin merkitys on isompi kuin isän, sillä äiti jää tavallaan arvoitukseksi koska samaistuminen häneen ei onnistu, ainakaan loppuun asti kuten tyttölapsella (ja tässä nyt puhun vain heterosukupuolisista, koska se on oma alueeni enkä uskalla lähteä kirjoittamaan mitään niistä, joiden sukupuoli-identiteetti on muunlainen). Kirjan päähenkilö, Alex on vielä aivan erityisen herkästi asioita vaistoava ja oivaltava. Kirja teki minut surulliseksi. Miten paljon me toistamme edellisen sukupolven tekemisiä ja tekemättä jättämisiä ellemme pysähdy katsomaan syvemmälle itseemme! Kirjan äiti oli ilmeisesti niin järkytetty jatkuvien hylkäämisten takia, ettei kestänyt muistojaan kuin muistamalla vain hyvät muistot. Loput, ne pahat, hän alkoi juoda mielestään pois siinä vaiheessa elämää kun ne eivät muutoin olisi pysyneet poissa.

    Alkuun ajattelin tuosta järkyttävästä kohtauksesta, jossa äiti ei ole näkevinäänkään vastaan tullutta poikaansa (kovakantisessa sivulla 61), että hän on täysi sadisti, mutta ehkei kuitenkaan. Ehkä hän ei pystynyt tajuamaan tekonsa traumaattisuutta omalle lapselleen, koska hänelle itselleen oli tehty niin monesti samoin. Ehkä.

    (Huomenna lukupiirissä käymme tätä kirjaa läpi ja siksi tulinkin katsomaan mitä tästä olit kirjoittanut kun en enää muistanut. Mutta muistan kun luin tekstisi aikoinaan ajatelleeni etten kenties ikinä lue tätä, sillä jotenkin vähän pelkään tällaisia muistelmateoksia, niin tärkeitä kuin ne monelle saattavat ollakin antaessaan peilauspintaa omaan menneisyyteen – kuten itselleni oli kauan sitten Marie Cardinalin Vapauttavat sanat. Mutta hyvä, että tuli “pakkoluettavaksi“ ☺. Kaunis ja syvä, ajatuksia ja pohdintoja antava kirja.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa tuli tosiaan erittäin hyvin esiin se, miten alkoholistin lapsi oppii lukemaan alkoholistivanhempaa. Pienistä merkeistä pystyy päättelemään, missä ollaan menossa. Ja tuo sukupolvien ketju, miten katkaista traumojen siirtyminen. Muistaisin lukeneeni, että karkeasti ottaen on kaksi tapaa: toiset tekevät kaiken eri tavalla kuin omat vanhemmat, kun taas toiset väkisinkin toistavat sitä, jonka kohteeksi ovat joutuneet.

      Toivotan mukavaa lukupiiriä ja hyviä keskusteluja!

      Poista
  4. Ihan pakko vielä sanoa jotakin, siis ihan pakko ☺. Olin kirjoittanut "kaunis" tästä kirjasta, vaikka kauhea olisi parempi kuvaamaan kirjan tapahtumia. Itse asiassa vasta lukupiirisssä uskalsin antaa pudota syvälle sisuksiini nuo pienen pojan tunteet, kaiken sen epätoivon, ymmällään olon, levottomuuden, jatkuvan epävarmuuden, surun ja näkymättömyyden toistuvat kokemukset jne. Puhuimme lukupiirissä siitä, että lapselle pahinta on jatkuva tapahtumien järjenvastaisuus, ristiriitaisuus, epäloogisuus sanoissa ja teoissa ja se ettei mitään kerrota ja selitetä. Se mikä alussa oli hyvää ja kaunista (Alexin n. 5 ensimmäistä elinvuotta) muuttuu vähitellen kuin painajaiseksi, jossa onnen hetkiä seuraa aina kaaos. Ja aina vain sama kysymys: miksi? Eikä kukaan vastaa. Hieno kirja lapsuudesta lapsen silmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä sit tykkään tosta sun pakosta ja ihan pakosta. 😀Olet lukenut tätä kirjaa tosi syvältä ja huomaan nyt, että mulle nuo pojan kokemat asiat oli tietyllä tapaa arkipäiväisempiä omasta historiastani johtuen, vaikka sinänsä en kauheasti ehkä kuitenkaan pojan tilanteeseen samaistunutkaan. En nyt mene enempää tuohon suuntaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän