TIETOKIRJAVIIKKO: Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

Oriana Fallaci (1929-2006) oli italiainen toimittaja ja kirjailija. Eurooppalaisen journalismin valovoimainen tähti, joka oli tinkimätön ja muiden näkökulmasta välillä suorastaan tuskallisen itsepäinen kaikessa mihin ryhtyi. Minulle Fallacilla on kuitenkin myös hyvin yksityinen ja tärkeä merkitys sen vuoksi, että eräässä kiperässä elämäntilanteessa luin läpi yön hänen romaaniaan Mies (Un uomo, 1979). Kokemus oli niin lohdullinen ja turvaistava, että vielä vuosienkin jälkeen se palautuu vahvana mieleeni ja tämä teos löytyy kirjahyllystäni tänäkin päivänä.

Tunnustan odottaneeni tältä teokselta paljon, mutta samaan hengen vetoon on todettava, että niinikään italialaisen toimittajan Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa on melkolailla puolivillainen teos siinä suhteessa, että siitä jää puuttumaan kaikki se draivi ja energia, jota Fallacissa itsessään oli. Elämäkertana tämä teos on kumman hengetön, mikä on todella sääli, sillä Fallacin elämässä riittäisi aineksia vaikka mihin. Toki tällaisenaankin tämä teos tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen Fallacin elämään, mutta jos hän ei ole henkilönä entuudestaan tuttu jäänee kokemus Fallacin elämästä varsin luettelonomaiseksi.

*

Oriana Fallaci sai etunimensä herttuatar Oriane de Guermantesilta, joka on yksi Marcel Proustin teossarjan Kadonnutta aikaa etsimässä henkilöhahmoista. Kapina ja vastarinta kulkivat Orianen geeneissä ja jo pienestä pitäen äiti opetti tyttärelleen: "Älä ryhdy miehen tai lasten orjaksi! Lähde maailmalle, opiskele." Isältään hän oppi kovuutta: "Tyttö ei itke." Isä osallistui fasistien vastaiseen toimintaan ja vuonna 1944, Orianan ollessa 16-vuotias, hän meni tapaamaan isäänsä vankilaan, mutta ei tunnistanut tätä pahoinpitelyn jäljiltä. Äidille isän kohtelu oli kuitenkin sekin ylpeydenaihe. Isäsi "taistelee, jotta maailmasta tulisi vähän oikeuenmukaisempi." Orianan rohkeuden ja pelkäämättömyden tie oli alkanut hahmottua.

Fallacien koti oli hyvin köyhä, mutta lukemista ja sivistystä arvostettiin suuresti ja kirjoja ostettiin osamaksulla. Toimittaja Orianasta tuli, koska hänellä ei ollut rahaa olla kirjailija. Vähitellen kirjoittaminen muuttui hänelle ennen muuta taisteluksi vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Elviksen, Frank Sinatran ja Jane Mansfieldin kaltaisten julkkisten sijaan hän alkoi kirjoittaa sotareportaaseja ja haastella maailman merkkihenkilöitä. Fallacin "käsittelyyn" pääsivät mm. Ajatollah Khomeini, Indira Gandhi, Yasser Arafat, Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi, Henry Kissinger ja Willy Brandt.

Fallacilla oli taito saada ihmiset puhumaan asioista, joista nämä yleensä vaikenivat. Hän ei myöskään pelännyt esittää vaikeita ja epämiellyttäviä kysymyksiä ja hänen haastattelutekniikkansa muodostuikin käsitteeksi, joka englanninkielellä on saanut nimen Fallaci interview. Kirjoituksissaan hän oli säälimätön ja monet hänen valtaapitävistä kertovat artikkelinsa olivatkin suorastaan ilkeitä. Etiopian keisarista Hailé Selassiésta hän esimerkiksi totesi

Hailé Selassié oli vanhuudenhöperö, ylimielinen ja tyhmä. Hän halveksi naisia. Pukeudun aina pitkiin housuihin, vaikka menisin tapaamaan maailman tärkeintä ihmistä. Etiopiassa minulle sanottiin, etten voinut tavata hänen majesteettiaan keisaria, jos minulla oli pitkät housut. Vastasin siihen: "Voitteko ystävällisesti sanoa hänen majesteetilleen, että haastattelen häntä joko alasti tai pitkissä housuisssa?"

Naisasia oli Fallacille tärkeä, mutta hän ei ollut varsinaisesti feministi tai pikemminkin niin, että hän ja koko hänen elämänsä ja työnsä muodostivat hänen yksityisen feminisminsä manifestaation. Niin timantinkova kuin Fallaci toimittajana olikin hänen henkilökohtainen puolensa oli de Stefanon kirjan mukaan herkkä. Rakkautta ja jopa perinteistä perhe-elämää kaipaava. Fallacin miessuhteet olivat kuitenkin enempi vähempi myrskyisiä ja niihin tuntui kirjoittautuneen jo alusta asti vahvasti se, että ne eivät tulisi kestämään hänen loppuelämäänsä. Jatkuva matkustelu asetti sekin haasteita yksityiselämälle.

Raja henkilökohtaisen ja kirjallisen välillä oli Fallacille häilyvä ja hänen oma elämänsa ja hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa suodattuivat hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa ja tulivat dokumentoiduksi toisinaan hyvinkin pikkutarkasti. Tässä suhteessa hänen tunnetuimpia teoksiaan on suomeksikin julkaistu Kirje lapselle, joka ei koskaan syntynyt (Lettera a un bambino mai nato, 1975).

Oriana Fallacissa oli kaksi varsin äärimmäistä puolta. Kun hän Khomeinin ja islamin sääntöjen vuoksi suostui pukeutumaan chadoriin ja Khomeini hermostui hänen naisten asemaa koskeviin kysymyksiinsä ja totesi, että chador on tarkoitettu "nuorille ja siveellisille naisille", repäisi Fallaci chadorin yltään. Toisaalta hän kaivatessaan miesystäväänsä etsi lohtua pistämällä suuhunsa tämän jo kertaalleen pureskeleman purkan.

Islaminusko herätti Fallacissa paljon tunteita ja kysymyksiä, joita hän on käsitellyt 800-sivuisessa teoksessaan Inshallah (Insciallah, 1990). Hän vertasi fundamentalismi-islamia fasismiin ja sai kirjoituksistaan kovaa kritiikkiä, jos toki moni myös puolusti hänen näkemyksiään. Joka tapauksessa Fallaci aavisteli jo 1980-luvulla, että islam tulisi laajentamaan reviiriään ja nykypäivästä katsottuna hänen sanansa tuntuvat melkeinpä ennustukselta. Kirjoittaessaan islamin parissa kytevästä vihasta, hän totesi: "Ja kuka tietää, miten se vielä ilmenee ..." Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen Fallaci kirjoitti kolme islamia käsittelevää teosta ja mm. varoitti eurooppalaisia siitä, että he ovat liian suvaitsevaisia islamin suhteen.

Vanhemmiten Fallaci muuttui ihmisenä yhä hankalammaksi, jonka hän itsekin myönsi. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytynyttä elämää ja kirjoitti laajaa sukutarinaa käyden kilpajuoksua sairastamansa syövän kanssa. Tämä olikin  yksi niistä harvoista taisteluista, jonka Fallaci hävisi.

Teoksen loppusanoissa de Stefano tuo esiin, että elinaikanaan Fallaci torjui kiivaaseen tyyliinsä kaikki toimittajien pyynnöt saada kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hän ei hyväksynyt ajatusta, että joku toinen kirjoittaisi hänen tarinansa ja lisäksi hän oli varma, että elämäkerturi tekisi kirjoittaessaan virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen oli hänelle suoranainen pakkomielle. Näitä Fallacin esittämiä toivomuksia de Stefano kirjallaan uhmaa ja jokaisen päätettäväksi jääköön, onko se eettisesti oikein vai väärin.



Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa (2014)
Italiankielinen alkuteos: Oriana - Una donna (2013)
Suomentanut Elina Suolahti
Kustantaja: Gummerus

Tämä bloggaus on panokseni seuraaviin haasteisiin:

Klassikkojen lumossa -blogin tietokirjahaaste
Sivumennen-podcastin hyllynlämmittäjähaaste