Siirry pääsisältöön

TIETOKIRJAVIIKKO: Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

Oriana Fallaci (1929-2006) oli italiainen toimittaja ja kirjailija. Eurooppalaisen journalismin valovoimainen tähti, joka oli tinkimätön ja muiden näkökulmasta välillä suorastaan tuskallisen itsepäinen kaikessa mihin ryhtyi. Minulle Fallacilla on kuitenkin myös hyvin yksityinen ja tärkeä merkitys sen vuoksi, että eräässä kiperässä elämäntilanteessa luin läpi yön hänen romaaniaan Mies (Un uomo, 1979). Kokemus oli niin lohdullinen ja turvaistava, että vielä vuosienkin jälkeen se palautuu vahvana mieleeni ja tämä teos löytyy kirjahyllystäni tänäkin päivänä.

Tunnustan odottaneeni tältä teokselta paljon, mutta samaan hengen vetoon on todettava, että niinikään italialaisen toimittajan Cristina de Stefanon kirjoittama elämäkerta Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa on melkolailla puolivillainen teos siinä suhteessa, että siitä jää puuttumaan kaikki se draivi ja energia, jota Fallacissa itsessään oli. Elämäkertana tämä teos on kumman hengetön, mikä on todella sääli, sillä Fallacin elämässä riittäisi aineksia vaikka mihin. Toki tällaisenaankin tämä teos tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen Fallacin elämään, mutta jos hän ei ole henkilönä entuudestaan tuttu jäänee kokemus Fallacin elämästä varsin luettelonomaiseksi.

*

Oriana Fallaci sai etunimensä herttuatar Oriane de Guermantesilta, joka on yksi Marcel Proustin teossarjan Kadonnutta aikaa etsimässä henkilöhahmoista. Kapina ja vastarinta kulkivat Orianen geeneissä ja jo pienestä pitäen äiti opetti tyttärelleen: "Älä ryhdy miehen tai lasten orjaksi! Lähde maailmalle, opiskele." Isältään hän oppi kovuutta: "Tyttö ei itke." Isä osallistui fasistien vastaiseen toimintaan ja vuonna 1944, Orianan ollessa 16-vuotias, hän meni tapaamaan isäänsä vankilaan, mutta ei tunnistanut tätä pahoinpitelyn jäljiltä. Äidille isän kohtelu oli kuitenkin sekin ylpeydenaihe. Isäsi "taistelee, jotta maailmasta tulisi vähän oikeuenmukaisempi." Orianan rohkeuden ja pelkäämättömyden tie oli alkanut hahmottua.

Fallacien koti oli hyvin köyhä, mutta lukemista ja sivistystä arvostettiin suuresti ja kirjoja ostettiin osamaksulla. Toimittaja Orianasta tuli, koska hänellä ei ollut rahaa olla kirjailija. Vähitellen kirjoittaminen muuttui hänelle ennen muuta taisteluksi vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Elviksen, Frank Sinatran ja Jane Mansfieldin kaltaisten julkkisten sijaan hän alkoi kirjoittaa sotareportaaseja ja haastella maailman merkkihenkilöitä. Fallacin "käsittelyyn" pääsivät mm. Ajatollah Khomeini, Indira Gandhi, Yasser Arafat, Golda Meir, Iranin shaahi Reza Pahlavi, Henry Kissinger ja Willy Brandt.

Fallacilla oli taito saada ihmiset puhumaan asioista, joista nämä yleensä vaikenivat. Hän ei myöskään pelännyt esittää vaikeita ja epämiellyttäviä kysymyksiä ja hänen haastattelutekniikkansa muodostuikin käsitteeksi, joka englanninkielellä on saanut nimen Fallaci interview. Kirjoituksissaan hän oli säälimätön ja monet hänen valtaapitävistä kertovat artikkelinsa olivatkin suorastaan ilkeitä. Etiopian keisarista Hailé Selassiésta hän esimerkiksi totesi

Hailé Selassié oli vanhuudenhöperö, ylimielinen ja tyhmä. Hän halveksi naisia. Pukeudun aina pitkiin housuihin, vaikka menisin tapaamaan maailman tärkeintä ihmistä. Etiopiassa minulle sanottiin, etten voinut tavata hänen majesteettiaan keisaria, jos minulla oli pitkät housut. Vastasin siihen: "Voitteko ystävällisesti sanoa hänen majesteetilleen, että haastattelen häntä joko alasti tai pitkissä housuisssa?"

Naisasia oli Fallacille tärkeä, mutta hän ei ollut varsinaisesti feministi tai pikemminkin niin, että hän ja koko hänen elämänsä ja työnsä muodostivat hänen yksityisen feminisminsä manifestaation. Niin timantinkova kuin Fallaci toimittajana olikin hänen henkilökohtainen puolensa oli de Stefanon kirjan mukaan herkkä. Rakkautta ja jopa perinteistä perhe-elämää kaipaava. Fallacin miessuhteet olivat kuitenkin enempi vähempi myrskyisiä ja niihin tuntui kirjoittautuneen jo alusta asti vahvasti se, että ne eivät tulisi kestämään hänen loppuelämäänsä. Jatkuva matkustelu asetti sekin haasteita yksityiselämälle.

Raja henkilökohtaisen ja kirjallisen välillä oli Fallacille häilyvä ja hänen oma elämänsa ja hänen tuntemuksensa ja kokemuksensa suodattuivat hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa ja tulivat dokumentoiduksi toisinaan hyvinkin pikkutarkasti. Tässä suhteessa hänen tunnetuimpia teoksiaan on suomeksikin julkaistu Kirje lapselle, joka ei koskaan syntynyt (Lettera a un bambino mai nato, 1975).

Oriana Fallacissa oli kaksi varsin äärimmäistä puolta. Kun hän Khomeinin ja islamin sääntöjen vuoksi suostui pukeutumaan chadoriin ja Khomeini hermostui hänen naisten asemaa koskeviin kysymyksiinsä ja totesi, että chador on tarkoitettu "nuorille ja siveellisille naisille", repäisi Fallaci chadorin yltään. Toisaalta hän kaivatessaan miesystäväänsä etsi lohtua pistämällä suuhunsa tämän jo kertaalleen pureskeleman purkan.

Islaminusko herätti Fallacissa paljon tunteita ja kysymyksiä, joita hän on käsitellyt 800-sivuisessa teoksessaan Inshallah (Insciallah, 1990). Hän vertasi fundamentalismi-islamia fasismiin ja sai kirjoituksistaan kovaa kritiikkiä, jos toki moni myös puolusti hänen näkemyksiään. Joka tapauksessa Fallaci aavisteli jo 1980-luvulla, että islam tulisi laajentamaan reviiriään ja nykypäivästä katsottuna hänen sanansa tuntuvat melkeinpä ennustukselta. Kirjoittaessaan islamin parissa kytevästä vihasta, hän totesi: "Ja kuka tietää, miten se vielä ilmenee ..." Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskujen jälkeen Fallaci kirjoitti kolme islamia käsittelevää teosta ja mm. varoitti eurooppalaisia siitä, että he ovat liian suvaitsevaisia islamin suhteen.

Vanhemmiten Fallaci muuttui ihmisenä yhä hankalammaksi, jonka hän itsekin myönsi. Viimeiset vuotensa hän vietti eristäytynyttä elämää ja kirjoitti laajaa sukutarinaa käyden kilpajuoksua sairastamansa syövän kanssa. Tämä olikin  yksi niistä harvoista taisteluista, jonka Fallaci hävisi.

Teoksen loppusanoissa de Stefano tuo esiin, että elinaikanaan Fallaci torjui kiivaaseen tyyliinsä kaikki toimittajien pyynnöt saada kirjoittaa hänestä elämäkerta. Hän ei hyväksynyt ajatusta, että joku toinen kirjoittaisi hänen tarinansa ja lisäksi hän oli varma, että elämäkerturi tekisi kirjoittaessaan virheitä. Kolmanneksi yksityisyyden suojeleminen oli hänelle suoranainen pakkomielle. Näitä Fallacin esittämiä toivomuksia de Stefano kirjallaan uhmaa ja jokaisen päätettäväksi jääköön, onko se eettisesti oikein vai väärin.



Cristina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa (2014)
Italiankielinen alkuteos: Oriana - Una donna (2013)
Suomentanut Elina Suolahti
Kustantaja: Gummerus

Tämä bloggaus on panokseni seuraaviin haasteisiin:

Klassikkojen lumossa -blogin tietokirjahaaste
Sivumennen-podcastin hyllynlämmittäjähaaste

Kommentit

  1. Tuo Fallacin ja Khomeinin tapaaminen, chadorin repäisy oli mainittu myös siinä Islamin naisten salattu elämä -kirjassa jonka luin pari vuotta sitten.

    Piti ihan tarkistaa tuo italiankielinen nimi, kun ajattelin että olit jättänyt jotain pois. Mutta siis vain - Una donna on oikein. Onpa lattea nimi, Suolahden lisäys nimeen taitaa olla paikallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas ajattelin tuosta Una donnasta, että se on ikään kuin vastine sille Fallacin Un uomo -kirjalle ja pidin sitä hyvänä ratkaisuna. Näin ne menee mielipiteet ristiin. :D

      Poista
    2. No tuota taas en muistanut. Tietenkin se on noin ajateltuna hyvä vastapari!

      Poista
    3. Toisaalta sitten suomennoksessa pelkkä "Nainen" olisi aika laimea, joten siinä mielessä ihan hyvä, että nimeen on lisätty tuo "ristitulessa."

      Poista
  2. Kiitos tästä, en tiennyt asiasta tai Fallacista mitään nimittäin mitään, mutta selailin nettiä, ja nyt jo tiedän aika paljon enemmän.
    Itse asiaan en osaa kantaa, paitsi, että minusta suhtaudumme 'lännessä' ylipäätään varsin moneen ilmiöön lapsellisesti joko vähätellen, tai ylimielisesti ym. tai liialla tunteella.
    Minusta kunnon keskustelu puuttuu oikeastaan miltei aiheesta kuin aiheesta.
    Lisäksi pitäisi nähdä olennaiset asiat jo etukäteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla Jokke, että innostuit etsimään netistä tietoa Fallacista. Tuosta "itse asiasta" (jonka asiantuntija en ollenkaan ole) niin ajattelisin, että kyllähän siinä vaikuttaa kulttuurierot, jotka eivät aina ole pelkästään rikastuttava asia, vaan voivat aiheuttaa myös erittäin hankalia tilanteita. Se olisi kyllä ihan mahtava taito, jos olennaiset asiat voisi nähdä etukäteen.

      Poista
  3. Enpä ole törmännyt Fallaciin aikaisemmin. Kiitos sivistämisestä, Omppu!

    Elämäkerroissa tuntuu monesti olevan tämä ongelma; ne keskittyvät ulkoisiin tapahtumiin ja jättävät henkilön todellisen minän luotaamisen vähemmälle. Toisaalta onhan se niin että vahvan ihmisen sisäistä paloa, sen alkuperää on vaikea, ellei mahdoton saavuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosiaan lukenut Fallacilta vain yhden romaanin, mutta sen perusteella uskallan kyllä suositella myös hänen kirjallista tuotantoaan.

      Tämä de Stefanon kirja ei oikein vaan toiminut. Kaikki oli ikään kuin muodollisesti oikein, mutta sydän puuttui. Kuten toteat ei varmasti ole helppoa toisen ihmisen sisäistä elämää kuvata ja kun Fallaci vielä oli aika ristiriitainen henkilö. Jotain jäin kaipaamaan, mutta hyvä näinkin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän