Siirry pääsisältöön

Eva Frantz: Sininen Huvila

En ole aikoihin lukenut dekkareita (Jari Järvelän ja Katarina Wennstamin kirjoja lukuunottamatta), koska suoli-, julmuus- ja hyväksikäyttösoppa ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan herättää enempi ärsytystä. Uskon kyllä, että ihminen on täysin kykenevä tekemään kanssaihmisilleen mitä kamalampia asioita, mutta minulle sopii hyvin, että en ole kaikista näistä kauheuksista tietoinen. Tämän(kin) vuoksi Eva Frantzin Sininen Huvila oli iloinen yllätys, sillä se palautti uskoni siihen, että vielä kirjoitetaan sellaisiakin dekkareita, jotka eivät rakennu myynninedistämiseksi kirjoitetuille shokkiefekteille.

Eva Frantz debytoi vuosi sitten Porkkalan saaristoon sijoittuvalla dekkarilla Sommarön, jota ei valitettavasti ole käännetty suomeksi. Onneksi kuitenkin Sinisen huvilan (Blå villan) kohdalla niin on päädytty tekemään.

Teoksen takakannessa Sinisestä huvilasta käytetään ilmaisua "cosy crime" - en tiedä, miten se tarkkaan ottaen määritellään tai onko siitä edes olemassa mitään varsinaista määritelmää, mutta joka tapauksessa nuo kaksi taikasanaa avasivat minulle pitkään suljettuna olleen portin dekkareiden maailmaan, sillä ne vakuuttivat minut siitä, että tämän dekkarin voisin lukea ilman pelkoa kuvottavista kauheuksista.

Sininen Huvila on ensimmäinen teos sarjassa, jonka pääosassa on Anna Glad -niminen poliisi. Koska tykästyin tähän kirjaan aika lailla on mukava tietää, että jatkoa on tulossa. Jos Frantz vielä lisäisi Anna Glad -sarjaansa hippusen feminismiä ruotsalaisen "dekkarisiskonsa" Katarina Wennstamin tyyliin niin johan alettaisiin olla lähellä omaan makuuni suorastaan täydellistä dekkarikirjallisuutta.

Sinisen huvilan alussa 5-vuotias Bruno-poika löytää äitinsä nukkumasta lattialta verilammikosta. Äiti on kuuluisa life style -bloggari Becca Stenlund, jonka aviomies on kyllästynyt elämäänsä "blogipuolisona" ja muuttanut pois heidän kodistaan eli sinisestä huvilasta. Beccan myötä Frantz tuo teokseensa mukaan lifestyle-bloggarien yltiöesteettisen maailman, jossa täydellistä instagram-kuvaa jahdataan tuntitolkulla ja jonka varjopuolena ovat uhkaavat viestit ja ilkeyksiä kirjoittavat trollikommentoijat. Selkeästi on niin, että life style -blogimaailmasta riittää huomattavasti enemmän ammennettavaa kuin vaikkapa kirjablogeista, sillä Frantzin teos on jo toinen ensin mainittuun ympäristöön sijoittuva teos, jonka olen vuoden aikana lukenut. Se ensimmäinen oli Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.

Frantz rakentaa tarinansa taitavasti. Läpi teoksen päätarinan rinnalla kulkee toinen, kursiivilla kirjoitettu kertomus, jossa pullistelee "mies, joka haluaa että häntä sanotaan isäksi." Kursiivitaso sisältää kutkuttavia vihjauksia, joiden varsinainen yhteys itse dekkarijuoneen ei ainakaan minulle paljastunut kuin vasta teoksen lopussa. Frantzin balanssi sen suhteen, mitä hän kertoo ja mitä hän antaa lukijan pelkästään aavistella niin että lukija on jatkuvasti tietoinen, että omat arvelut saattavat mennä pahasti pieleen, on erinomaisen onnistunut.

Näkökulmat vaihtuvat teoksessa tiheään, mutta se ei luo katkonaista tuntua itse tarinaan, vaan dynamisoi tarinan kehitystä. Sininen huvila sisältää useampia kohtia, joissa tapahtuu jotakin sellaista ennalta odottamatonta, että yllätyin täysin. Dekkarina tämä teos on dramaturgisesti hyvin onnistunut. Frantzin kerronta toimii kuin verkko, jota eri näkökulmat tiivistävät, kunnes jäljellä on vain se, jonka koko ajan olen halunnutkin tietää.

Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on kiinnostava ja vahvasti mukaansa imevä uuden dekkarisarjan aloitus ja tulen varmasti lukemaan sen seuraavankin osan. Yhtäkkiä päälle iskeneen syksyn koleuden karkoittamiseksi oiva resepti on viltti, villasukat, maunmukaista kuumaa juotavaa, sohvannurkka ja Sininen huvila.



Eva Frantz: Sininen huvila (2017)
247 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Blå villan
Suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Kustantamo S&S ja Schildts & Söderströms
(Arvostelukappale)


Kommentit

  1. Näin tästä jonkun mainoksen ja kiinnostuin. Kuulostaa dekkarilta minun makuuni, shokkiefektejä kun en kaipaa lukemistooni. Kursiivin lukeminen tosin tuppaa tökkimään. Onko sitä tarjolla paljon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kursivoidut osat on lyhyitä, joten ollos huoleti. :D Olisi kiva kuulla, miten sinä tämän parissa viihdyit ja lohdullista sekin, että on muitakin, joita kiinnostaa dekkarit, joissa ei ole noita mainitsemiasi shokkiefektejä.

      Poista
  2. Hain juuri tämän kirjastosta, ja odotan kyllä innolla!

    VastaaPoista
  3. Minulle dekkarit ovatvälipaloja, joita lukemalla otan aikalisiä vahvempien lukukokemusten väliin - mikä asenne saattaa olla hitusen elitistinenkin, sillä uhkaikissa kirjagenreissä saattaa törmätä yllättäen varsin suuriinkin yllätyksiin, aika harvoin tietysti, mut mahdollisuus on. Pistän nimen mieleen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika moni on sanonut tuota samaa, että lukee dekkareita ikään kuin juuri välipaloiksi. Oma kiinnostukseni dekkareita kohtaan on viime vuosina ollut laimeaa, mutta tästä Sinisestä huvilasta pidin paljon ja odotan jo sarjan seuraavaa osaa.

      Poista
  4. Miksi ihmiset pelkäävät "kuvottavia" kauheuksi? Itse pidän niistä, ja ne maustavat tarinaa kivasti. Ja sehän on vaan fiktiota!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä. Olisiko sulla tarjota syitä, minkä vuoksi ihmiset niitä pelkäävät?

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän