Siirry pääsisältöön

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä

Tänä syksynä ilmestyvistä elämäkerroista 56 kertoo miehistä ja 6 naisista, uutisoi Helsingin sanomat elokuussa 2017. Niin, miesten elämä toki on hurjan paljon kiinnostavampaa kuin naisten. Miehet tekevät mahtitekoja ja kantavat sankarin viittaa ladonoven levyisillä hartioillaan. Miehet jättävät jälkensä yhteiskuntaan ja muuttavat maailmaa.

Höpsistä. Leikittelin vähän. Joka tapauksessa yksi harvoista tänä syksynä ilmestyvistä naiselämäkerroista on Jaana Torninoja-Latolan teos Yhä katselen pilviä, joka kertoo Elvi Sinervon elämäntarinan. Sinervo (1912-1986) oli kirjailija, vasemmistoajattelija, kääntäjä ja kulttuurin puuhanainen. Luettuani hänen elämäkertansa tuntuu suorastaan mahdottomalta uskoa, että kaikki tässä teoksessa kerrottu on mahtunut yhden ihmisen elämään. Suurimpana yllätyksenä minulle tuli se, että Sinervo käänsi yhteensä yli 100 nimikettä suomeksi. Tähän joukkoon mahtuu niin romaaneja, runoja kuin näytelmiäkin ja siihen kuuluu mm. osa Henrik Tikkasen ns. osoitekirjasarjaa sekä yksi minulle nuorena erityisen tärkeä teos eli Marianne Alopaeuksen Pimeyden ydin, jonka olen onnistunut lukemaan jopa kahdesti panematta merkille, että se on Elvi Sinervon suomentama.

Yhä katselen pilviä on kunnianhimoinen, tarkka ja perusteellinen teos niin Sinervon itsensä kuin hänen lähipiirinsä ja aikalaistensakin elämästä. Se on kulttuurihistoriallinen muistiinmerkintä, joka valaisee yhteiskunnallisia virtauksia sellaisina kuin ne Sinervolle näyttäytyivät. Torninoja-Latola lähestyy Sinervon elämää temaattisesti mm. rakkauden, politiikan, kulttuuritoiminnan ja kirjailijuuden kautta. Tämä ratkaisu on rakenteellisesti onnistunut ja se osoittaa havainnollisesti, miten monipuolinen persoona Elvi Sinervo oli.

Elvin ja hänen miehensä Mauri Ryömän rakkaustarina näyttäytyy teoksessa kompleksisena avioliiton ulkopuolisine suhteineen, mutta osoittaa yhtä kaikki, että heidän välisensä rakkaus kesti paljon enemmän kuin siltä kohtuudella saattoi vaatia. Erityisen vaikeaksi heidän tilanteensa tekivät vuodet, jolloin he joutuivat olemaan pitkiä aikoja erossa toisistaan jommankumman tai molempien ollessa vankilassa poliittisten mielipiteidensä ja toimintansa takia.

Yhä katselen pilviä on kommunismin ja vasemmistolaisuuden historiaa, jossa Torninoja-Latola tuo ilmi, miten vaikeassa ahdingossa vasemmistokirjailijat yrittivät saada teoksiaan julkisuuteen. Elvistä itsestään piirtyy kuva periksiantamattomana ja omalle ideologialleen uskollisena kirjailijana, jolle poliittisen korrektiuden vaatimukset olivat kirjailijantyössä ensisijaisia. Elville kirjoittaminen merkitsi työtä luokkataistelun palveluksessa ja lukiessa en voinut olla miettimättä, miten kirjallisesti korkealle Elvi olisikaan saattanut päätyä, jos politiikka ei olisi niin vahvasti määrittänyt hänen kirjoittamisensa raameja.

Elvi Sinervo edusti ns. uuden naisen tyyppiä, joka ei suostunut äidin ja vaimon rooliin kahleisin, vaan vaihtoi puurokauhan kynään, kirjoituskoneeseen ja kontaktien luomiseen maailmalla. Tämä ei luonnollisestikaan tapahtunut ongelmitta ja usein Elvin erinäiset intressit joutuivat keskenään tyrmäyskurssille. Vapaa sana -lehden haastattelussa vuonna 1948 Elvi totesikin:

Tahtoisin, että ympärilläni kasvaisi  monta lasta. Tahtoisin, että ne olisivat terveitä ja punaposkisia. Tahtoisin kirjoittaa monta kirjaa. Tahtoisin osallistua järjestötoimintaan. Tahtoisin opiskella kieliä, joita en osaa, ja lukea asioista, joita en tiedä ja käydä teatterissa ja konserteissa.

Elville vasemmistoideologia ei ollut pelkästään teoriaa, vaan hän eli sen mukaisesti kuin mihin hän uskoi ja pyrki aina auttamaan avun tarpeessa olevia ja tekemään ystävilleen palveluksia. Hänen uskonsa Neuvostoliittoon oli monen muun suomalaisen kommunistin tavoin sokeaa ja suorastaan palvovaa ja pitkään Elvi selitti naapurimaan epäilyksiä  herättävät teot parhain päin ja näki niiden olevan osa kohti pyrkimystä parempaan maailmaan. Torninoja-Latola tuo erityisen ansiokkaasti esiin, miten vaikea ja tuskallinen prosessi Elville oli tunnustaa, että hän oli ollut väärässä uskossaan neuvostoliittolaisen ihanneyhteiskunnan suhteen.

Yhä katselen pilviä on tervetullut lisä suomalaisnaisten elämäkertojen sarjaan. Jaana Torninoja-Latola on lukenut lähdekirjallisuutensa tarkkaan ja tuloksena on syväluotaus Elvi Sinervon elämään. Teoksen sivuilta Elvi kurkottaa kohti tulevaisuutta, kuten hän runossaan "Maammo Runontekijä Viisaan Neidon kaivolla" kirjoitti:

Missä sydämet kapinoivat vääryyttä vastaan,
missä kuvia särjetään,
missä ihminen antaa elämänsä -
ei suojellakseen sitä, mikä on ollut,
vaan sen puolesta, mikä on tuleva -
siellä laulu humisee



Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä (2017)
488 sivua
Kustantaja: INTO


Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen

Kommentit

  1. Tuo vasemmiston sokeus Neuvostoliiton todellisuudelle on niin surullinen jakso sen historiaa. Vuosien varrella olen ajautunut poliittisiin keskusteluihin - joissa vastapuoli säännönmukaisesti ns epäpoliittista eli porvaripuolueiden kannattajia - ja ennemmin tai myöhemmin on aina tullut vastaan tilanne, jossa vastaan on heitetty Neuvostoliitto. Sitä on mukamas kannattanut jos yhtään on vasemmistoa sympatisoinut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neuvostoliittokortti!!! Apua!
      Tässä kirjassa on todella paljon kiinnostavaa ja Jaana Torninoja-Latola kuvaa hienosti myös Sinervon teosten taustoja (unohdin valitettavasti sen puolen tuossa postauksessa mainita). Kulttuurihistoriaa ja poliittista historiaa ja paljon sellaistakin, josta en tätä kirjaa ennen ollut kovin tietoinen.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip