torstai 30. elokuuta 2018

Kirja vs. sen pohjalta tehty tv-sarja/elokuva - esimerkkinä Sharp Objects

Elokuva on aina huonompi kuin kirja, jonka pohjalta se on tehty. Sama laatuero löytyy luonnollisesti myös tv-sarjan ja sen pohjana olevan kirjan väliltä.

Olen viime viikkoina seurannut HBO:lta Gillian Flynnin kirjaan Sharp Objects (2006, suom. Teräviä esineitä) perustuvaa tv-sarjaa (ohjaus Jean-March Vallée). Kirja ei ollut täydellinen ja erityisesti sen keskikohta sisälsi joutokäyntiä. Loppu sen sijaan oli varsinainen knock out - vieläpä kahdesti.

Esittelin Sharp objectsin blogissani lokakuussa 2014 seuraavasti: 

"Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuoteen. Miksi näin on, paljastuu lukijalle vähitellen synkkien tunnelmien käydessä yhä tiiviimmiksi."

TV-sarjan ongelmana on, että se etenee varsin hitaasti ja Camillen (Amy Adams) ajamista ikälopulla punaisella volvolla sekä hänen vodkan juomistaan vesipullosta kuvataan lähes loputtomiin. Näiden kohtausten tarkoituksena lienee synnyttää joku tunnetila katsojassa, mutta minussa ne herättivät lähinnä pitkästymistä. 


Romaanin mielenkiinto rakentuu ruumiillisuuden ympärille. "Ruumiin objektius ja subjektius kietoutuvat yhteen, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Ruumiista tulee samanaikaisesti sekä itserankaisun että vastarinnan paikka", kirjoitin kirjan luettuani. Saattaisi kuvitella, että ruumillisuuden visuaalinen kuvaus sykähdyttäisi tv-sarjassa, mutta tässä kohdassa tv-sarja epäonnistui pahiten. Ne kuvat, joita mielikuvitukseni loi lukiessani olivat huomattavasti vahvempia ja moniulotteisempia kuin mitä tv-sarjalla oli tarjottavana. 

Pidän mahdollisena, että kirja onnistui ruumiillisuuden kuvauksessa paremmin, koska kirjaa lukiessa ruumiin ja tekstin (ruumis kirjoituksena) välinen yhteys on paljon vahvempi kuin tv-sarjassa, ns. written with the body -efekti. Pisteet romaanille

Kirjan etukannessa Camillen perheestä on käytetty mainosilmaisua "toxic family" ja sitä hänen perheensä todella on. Camillen ja hänen äitinsä, jota sarjassa esittää loistava ja tehokkaan epämiellyttävä Patricia Clarkson, välit ovat latautuneet ja perhettä rasittaa Camillen pikkusiskon kuolema. Sittemmin äiti on mennyt uudestaan naimisiin ja Camille on saanut uuden pikkusiskon Amman (Eliza Scanlen), joka tarinan nykytasolla on teini-ikäinen.

TV-sarjassa on kuvattu loistavasti Wind Capin pikkukaupunkia ja sen tekopyhyyttä. Camillen lapsuudenkodissa vallitsee painostava tunnelma, jonka irvokkuutta tv-toteutuksessa lisää musiikki, jota äidin uusi mies (Henry Czerny) soittaa jatkuvasti. Musiikki luo sarjan kohtauksiin erityisen epämääräisen uhan tunnun, koska se on niin vahvassa ristiriidassa talossa vallitsevan ilmapiirin kanssa. Pisteet sarjalle

Sekä kirjassa että TV-sarjassa korostuu lapsuudenkodin sulkeutuneisuus ja sitä hallitseva Camillen äidin kylmyys Camillea kohtaan, kun taas pikkusisko saa näennäisesti osakseen rakkautta ja huolenpitoa, jotka kuitenkin pikku hiljaa paljastuvat omanlaisikseen kieroutumiksi. Kodin vakuumisuuden haastaa tv-sarjassa Amman ja hänen ystäviensä rullaluistelu. Erityisesti pimeään vuorokaudenaikaan sijoittuvat rullaluistelukohtaukset ovat tunnelmallisesti tehokkaita ja luovat hiipivää jännitystä. Onhan Wind Capissa juuri tapettu julmalla tavalla kaksi teinityttöä. Rullaluistelukuvauksista pisteet sarjalle

Sekä kirjalle että tv-sarjalle on yhteistä, että tarina sekä toimii että ei toimi. Kummassakin on hienoja kohtauksia, mutta myös tyhjäkäyntiä. Varsinaisesti tv-sarja pääsi vauhtiin vasta kahdessa viimeisessä jaksossa (jaksoja on yhteensä 8). 

Jäin kuitenkin miettimään, missä määrin tv-sarjakokemukseeni vaikutti se, että alusta asti odotin malttamattomasti sitä, miten tarinan loppu on toteutettu. Olisiko viivyttelevä kuvaustapa toiminut paremmin, jos minulla ei olisi ollut niin suuria odotuksia sarjan lopun suhteen?

Paras viime vuosina näkemäni tv-sarja on ollut True Detectiven ensimmäinen tuotantokausi., joka oli vertaansa vailla hypnoottinen kokemus - muutoinkin kuin Matthew McConaugheyn
ansiosta, jos toki hänen loistelias näyttelijäntyönsä vaikuttaa vahvasti siihen, että tämä sarja on niin tajuttoman hyvä. Myös True Detective etenee hitaasti, mutta siinä hidas eteneminen toimii jännitteisesti, kun taas Sharp objectissa se synnyttää lähinnä tylsistymistä.

Oikeasti kirjaa ja tv-sarja/elokuvakokemusta ei voi verrata keskenään, koska jos on ensin lukenut kirjan vaikuttaa se välttämättä katselukokemukseen. Ei ole mahdollista luoda laboratoriotilannetta, jossa vertaisi kokemuksia, joista toisessa on ennen tv-sarjaa/elokuvaa lukenut kirjan ja toisessa ei. Lisäksi luku-/katselukokemukseen vaikuttavat itse teoksen lisäksi monet muutkin asiat, kuten mielentila, päivän tapahtumat, kokemusta edeltävät luku- ja katselukokemukset jne. 

Sharp objects -sarjan loppu vaikutti niin vahvasti, että se tuli uniini. Kirjan kohdalla niin ei käynyt. Se ei välttämättä todista yhtään mitään.

Sharp objects vakuutti minut sen suhteen, että kirja ja tv-sarja/elokuva ovat niin erilaisia taiteenlajeja, että niiden vertailu keskenään ei ole ylipäätään mielekästä. Olen niin monesti tehnyt itsekin, mutta jatkossa aion pitäytyä tämänkaltaisista vertailuista. Mielenkiintoista onkin, miksi näitä vertailuja niin usein tehdään ja mihin ne loppujen lopuksi perustuvat, jos mihinkään.



6 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen postaus! Olen yrittänyt katsoa tv-sarjaa mutta nukahdan aina jokaisen jakson puolivälissä joten en ole päässyt kuin vasta viidenteen jaksoon. Ruotsissa tätä sarjaa hehkutetaan, tietysti sen Volvo-yhteyden vuoksi mutta myös pääosan esittäjää Amy Adamsia on kehuttu roolistaan. Itse olen vaikuttunut eniten juuri tuosta pikkukaupunkikuvauksesta, se twinpeaksimäinen tunnelma on tuotu hienosti esille tv-sarjassa. Mutta yritän nyt katsoa koko sarjan ennen kuin kommentoin tämän enempää :) / Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tule please kommentoimaan, kun olet katsonut sarjan loppuun.
      Mun suhtautuminen sarjaan on kulkenut jonkinlaista vuoristorataa. Välillä olin jo valmis jättämään sen kesken, mutta kun kiinnosti niin paljon, miten loppu on kuvattu, oli pakko jatkaa katsomista. Tosiaankin luulen, että olisi ollut parempi jos en olisi aiemmin lukenut kirjaa.

      Sarjassa on tosi hienoja kohtia. Kuten kirjoitit se pikkukaupungin painostava tunnelma on hienosti toteutettu sekin ja mun suosikki tosiaan oli ne musat siellä Camillen kotona. Kylmäävää!

      Poista
  2. Mä tykkäsin kirjasta tosi paljon, Teräviä esineitä on ehkä Gyllian Flynnin paras teos. Mutta tykkäsin myös sarjasta, nimenomaan sen hitauden ja tunnelmallisuuden vuoksi. Kertaakaan en tylsistynyt. Kirja on tälläkin kertaa parempi, mutta esimerkiksi juuri äiti tuntui jotenkin uskottavammalta tv-sarjassa kuin kirjassa, Patricia Clarcksonin hahmo oli niin upeasti sekaisin!

    Pieni sivuhuomio, isäpuoli oli myös kuolleen siskon isä. Mies sanoi jossain vaiheessa "Myös minä menetin lapseni" tms. Myös tämä isäpuoli oli mun mielestä kuvattu tv-sarjassa hienosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Flynniltä vaan tämän ja Gone Girlin ja minusta tämä on kyllä parempi. Clarkson oli kyllä ihan kamala eli loistavasti näytelty.

      Mites tämä isä(puoli)kuvio nyt oikein meni? Eli oliko nyt niin, että Camillen isä oli eri kuin nuorempien sisarusten, joiden isä oli tämä sarjassakin mukana ollut mies?

      Poista
    2. Muistaakseni tämä äiti tuli raskaaksi teininä ja sai silloin Camillen, ilman että minkäänlainen isä olisi ollut mukana kuvioissa. Mutta en nyt mene vannomaan, että se oli näin… Tämä mies, joka oli kuvioissa oli kuitenkin vain kahden nuoremman siskon isä.

      Poista
    3. En nyt ollenkaan muista, että oliko siitä Camillen isästä enempää juttua, mutta ehkä tosiaan asiaa ei sen enempää käsiteltykään.

      Poista