Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista.
Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä, josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta.
Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa.
*
Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää.
Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Niiden ote muistuttaa aluksi muinaisen rakastajan hyväilyä. Niiden ote ja niiden käärmeen voimat ja miten niiden käsivarret kiertyvät ja se ääni, joka lähtee rusahtavista luista. Niiden ote, joka katkaisee kahtia.
Liaanin nihkeys, kun se törmää ihmisen kasvoihin ja tartuttaa oman tautinsa. Me ollaan saastuneita kaikki. Me ollaan hukassa ja muututaan osaksi luontoa, jota luulimme hallitsevamme. Me haisemme mullalta, eikä kevät enää tule.
Meidän hiuksemme "vihreitä läiskiä rihmastoja ja maalin tahroja". Meidän päähämme kasvaa sammal, joka leviää. Meidän korvalehdistämme roikkuu bakteerisateen pisaroita. Se kastelee meitä tappavaan tahtiin. Me typistymme. Me lakkaamme olemasta. Me valumme pois. Ei jää ketään, jolle tulisi meitä ikävä.
toisiinsa sekoittuvia värejä valuvia kerroksia kosteutta
sähköisyyttä märkä undulaatti kusenkeltainen tukka
tuhoutuvan luonnon epätodellisia heijastuksia
tussilla töhrittyjä rivouksia
Jää sanoja nykyajan luolien seiniin. Betoniin salaa pimeässä kirjoitettuja. Sen enempää meistä ei jää, kun luonto likistää meidät myllynsä läpi kuin olisimme lihaa matkalla jauhelihaksi.
Surina ei lakkaa ja käy mahdottomaksi uskoa, että se olisi hyväntahtoinen kehtolaulu. Sinussa minussa kaikkialla: ammottavia haavoja, bakteerien eteisiä. Visvan paso doble kynsien alla. "Ruumiin haju kuin mätä meloni."
Sairas vuoteessaan ja jalkojen paikalla öljyvärejä hehkuva merenihmisen pyrstö. Sen kuolettavat kuvioinnit ja ilmaan erittyvä myrkyllinen hajuton kaasu. Sairashuoneen pöydältä varastettujen liljojen makean tympeä tuoksu.
Kengissä ihonohuet pohjat, niiden läpi homesienet astuvat rakennukseen, joka olet sinä ja minä.
Sitä mitä tapahtuu, ei voi pysäyttää. Lahonneella palkintokorokkeella kärpäset nostavat kädet pystyyn voiton merkiksi. Niiden leuoista roikkuu tahmeaa. K-18 mesivettä. Rakkautta on, kun ruumiimme hajoavat yhdessä, muuttuvat osaksi luonnon kiertoa, joka pitää huolen siitä, että mitään ei meistä jää.
Taivas on maalattu pensselillä. Paksu öljyväri valuu maan päälle ja huputtaa kerrostalon toisensa jälkeen. Yhdessä niistä huone, johon astuu nainen naapurista. Ihailee tapetin luonnollista väriä, eikä ole ketään joka kertoisi, että tapetti on ihmisen lihasta tehty. Prässätty ja liisteröity seinälle tapettimestarin taidokkain käsin.
Tapetti alkaa liikkua, muuttuu köynnösten vaihteleviksi rytmeiksi,
kasvuston sisältä kuuluu huokauksia kuiskauksia
Liskonkielinen häpeä, jota on liian myöhäistä hävetä. Tässä maailmassa painajaisuni on paratiisin kaltainen helpotus. Drinkkien sateenvarjot kuin "liköörihedelmä liekitetyssä yössä".
Lopussa on tulva, raskas kuin öljyvärimaalaus. Sitkeä vulvanvärinen tulva, joka syövyttää sen, mitä jäljellä on. Viimeinen kuva.
Vahattuja lattioita peitettyjä patsaita, olemme
yksin ja kuolleita verta pulppuavissa saleissa.
Loppulause on jo kirjoitettu.
Ei paperille.
Ei seinään.
Satu Manninen: Camouflage
52 sivua
Gummerus (2018)
No jopas. Luit Camouflagea aivan eri silmällä kuin minä, mutta sitä kait on runous - jokainen löytää häntä puhuttelevan sanoman ja tulkitsee omalla tavallaan. Itse keskityin väreihin ja viidakon kuhisevaan täyteyteen, mutta minulle ei paljastunut noin hurja mätäneminen ja lohduton dystopia.
VastaaPoistaLinkitin runosunnuntaihini - jos ei ole ok, hihkaise.
Näin aiemmin Camouflage-postauskesi vilahtavan blogivirrassa, mutta en silloin lukenut sitä, kun jonottelin Camouflagea kirjastosta. Tulenkin nyt lukemaan tekstisi. Hauskaa, että ollaan luettu ihan eri näkökulmista. Runoudesta on moneksi.
PoistaLinkittäminen on tietenkin ok.
Kun nyt luen juttusi, huomaan kokoelmasta ilmastomuutospainotuksia. Tämä on suolaa: eri lukijat kokevat ja tulkitsevat sanojen maastoutuneita viestejä. Mannisen visuaalinen kokoelma hehkusta ja rappiosta merkitsi minulle kiertokulkua, mehukkuutta ja mätänemistä. On siitä moneksi.
VastaaPoistaSe on vähintäänkin merisuolaa 😀Mulle tämä oli aika äänekäs kokoelma, litisevä ja vahvasti mätänemisen ääniä sisältävä. Manninen on kyllä huippu!
Poista