Reader, why did I marry him?

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni. Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin. Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä.  Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama  kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus  (tai rakkaudettomuus) Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä. Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan. Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti. Lehto etää...

Kun saan käsiini uuden kirjan tapanani on avata se randomisti jostakin kohtaa ja ennen kuin luen ainoatakaan sanaa haistelen kirjaa. Sen jälkeen luen muutaman sanan ja haistan kirjaa uudestaan. Miira Luhtavaaran runokokoelmasta minulla oli sekä haju- että näköaistiin perustuen heti alkuunsa hyvä nuuhku. Luhtavaaran runokokoelman aiheena on perhe, jonka jäsenet ovat äiti-Margot, isä-Boris ja lapsi-Lulu. Onko tässä jotakin, mikä pitää erikseen mainita? On kyllä. Runoissa kirjoitetaan harvoin perheistä. Runouden default-päähenkilö on pitkään ollut mies ja hänen suuret eksistentiaaliset ongelmansa ja punaviinipullosta sekä naisista haettu lohtu. Tämä kuvio on onneksi muuttumassa, mutta yhä edelleen perhe yksikkönä on saanut olla harvinaisen rauhassa runoilijan kynältä. Kirjoitetaan kyllä äideistä ja isistä ja lapsista, mutta harvemmin niin, että heitä tarkastellaan perheenä. Luhtavaara tarttuu tähän aiheeseen ja synnyttää kokoelmassaan onnistuneen vuoropuhelun perheenjäsenten välil...

Ei kannata mennä kuuntelemaan kirjailijoita, koska ne voi puhua asioita, joita et halua kuulla. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla olin kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuivat Satu Manninen ja Heli Slunga. Satu Manninen on yksi lempirunoilijoistani ja Slungan vahvaan kieleen ihastuin luettuani hänen kokoelmansa Orjan kirja . Aivan keskustelun loppupuolella Slunga totesi, että jos joku sanoo, että Kehtolauluja kuoleville on feministinen kirja on hän silloin epäonnistunut runoilijana. Hän lisäsi kirjoittavansa kaikkien ismien ulko/tuolla puolen. En tiedä, miten ismien ulkopuolella kirjoittaminen on mahdollista, mutta ei nyt takerruta siihen. Olin juuri ennen tätä Slungan toteamusta ehtinyt ajatella, että ostan hänen uusimman runokirjansa, mutta tuon feminismiin liittyvän kommentin kuultuani päätin antaa olla, sillä olin liiaksi järkyttynyt Slungan sanoista. Slungan kommentista ei seuraa, etteikö hänen runojaan voisi lukea feministisesti. Ylipäänsä ajatus siitä, että kirjai...

#Runo18-haasteen ohje kuului: "Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee "oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla." Tässä oma koosterunoni. Minulla on Uutisia! muutamia Merkintöjä sinulle ennen kuin lakkaan olemasta kanssasi naimisissa tai Tunnustus , mikäli herra niin haluaa Minä lähden Merveli ja Saaren runot kainalossani, sydämen paikalla Kivikuu taivas vinkuu kuin modeemi ysärillä tähtien Tuulisolmut levällään Minä lähden, sillä Rakkauden aakkosissa kuten varmasti tiedät kuten kaiken tiedät Vuosisadan rakkaussota löytyy O:sta Minä lähden, sillä juuri nyt Tulevaisuus on meneillään en pyydä sinua uskomaan Kunhan sanon , älä pelkää en minä unohda sinua, joka kirjoitit varaston aina Varisto minä lähden, sillä Metropol...

Pienet tytöt vaaleanpunaisissa tutuissaan. Jokainen heistä primadonna, jolla on korkein hyppy ja pyörivin piruetti. Pienet tytöt ja pömpöttävät pienten tyttöjen vatsat. Kainalossa likainen pehmolelu. Ei saa pestä tai menee pilalle. Raisa Jäntin Grand plié on kuvaus baletin maailmasta. Vaatimuksista, käskyistä, kieltäytymisistä. "Nivelmurskasta" ja "varpaankynsijauhosta." Kivusta, joka kasvaa tukirangaksi, jonka ulkopuolella ei ole mitään. Grand plié on balettitanssijan maksama hinta. Loputon toiston osamaksu.  Nämä runot kertovat itsen antamisesta baletille joka harjoituskerta uudestaan. Itsen luovuttamisesta ja luovuttamisen toistamisesta kunnes itsen ja baletin välillä ei enää ole eroa. Kunnes vapaus on lakannut olemasta edes mahdollisuutena. Vapauteen kaipaavat osat joita meissä kaikissa on ennen kuin ne tapetaan: täällä ne tapetaan. Jäntin kuvaama maailma on julma ja kivulias. Ruumiista hallitsee kipu. Lihakset, luut ja jänteet - ne kaikki kivun kote...

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin. Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista. Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta . Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa. * Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää. Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Ni...

Ai että mitä olen tehnyt viime aikoina? Olen lukenut Veera Antsalon runoelmaa Imago. Olen aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aina välillä olen lukenut keskeltä ja sieltä täältä ja tätä olen toistellut nyt viimeiset kolmisen viikkoa. Sillä olen ihastunut. Kenties jopa rakastunut. Minussa loksahtelee. Tuntuu siltä, että aika avautuu äärettömäksi ja yhdessä hetkessä tulee kokeneeksi 5 miljardia vuotta. Tuntuu siltä, että alkutuuli ja myöhempien aikojen tuleva tuuli yhdistyvät siinä kohdassa, jossa istun ja luen ja hämmästelen. Se on mahtavaa. Imago on mahtava. Tässä kohdassa on kuolaa. Puhun Imagosta kaikille, joiden voisin uskoa olevan siitä kiinnostunut. Puhun myös niille, jotka eivät yleensä lue runoja. Imago kulkee taskussani. Siinä, jossa on reikä ja siinä, joka sijaitsee muualla kuin maailman konkretiassa. Säilön aikaa ja tuijotan hypnoottisesti (menihän se niin?) miten aika laajenee tämän kirjoittamani sivun yli ja tämän huon...

Otan sinua kädestä ja kädestä sinua pidän, kunnes kätesi erkanee ja omani jää hapuilemaan tyhjää. Sitä ennen, kenties paljonkin sitä ennen, me liu'utaan läpi veden. Uimaveden ja itkuveden ja muun sellaisen märän aineksen, jota vedeksi kutsutaan, koska vesi on sana, joka sitä parhaiten kuvaa. Tua Forsström on kirjoittanut sanoja, joihin palaan vuodesta toiseen. Hän on kirjoittanut merenvihreistä leningeistä, joka roikkuvat kaapissa omieni vieressä. Hän on tatuoinut käsivarteeni sanat: Man anmäler sig saknad. Man anmäler sig skadad. Jag förvarade någon tätt i min mun tills det flödade över.  (Snöleopard) Nyt hän sanoo: Kirjoita käsivarteeni että vaellamme pimeydessä. On olemassa yhdistys niille jotka vaeltavat pimeydessä. Jotain tapahtui, väärinkäsitys jota ei voi selvittää. Etsimme toisiamme maailmassa hiljaisessa vastarintaliikkeessä. Hetken tuntuu yhteiseltä. Sellaista harhaa tarvitaan, jotta voi sanoa ääneen: Me molemmat olemme väärässä maailmassa, mutta emme ...

Tulkoon äkkiä syksy ja pimeät illat, tuulen ujellus ja viistoräntä. Runosäkeiden lepatus kynttilänliekissä, pimeän polte ja palaneen tuoksu. Haju? Näin siksi, että olen kauimpana niistä ihmisistä, jotka ahmivat kesällä kirjan toisensa jälkeen. Runojakaan ei kesällä tullut luettua, mutta nyt kun ilmassa jo erottuu syksyn tuoksu on hyvällä tapaa toisin. Kaisa Ijäksen runokokoelman Siskot, veljet  (2009) ostin Helsingin kirjamessuilta viime syksynä ja päätin tarttua siihen nyt, kun yksikään kirjastosta varaamani runokokoelma ei ole vielä saapunut. En myöskään ole blogeissa törmännyt ainoaankaan tästä kokoelmasta kirjoitettuun tekstiin, joten ihan hyvä paikka antaa shout-out Siskoille, veljille. Aluksi oli tämän kokoelman kanssa kylmissäni. Siinä määrin reumatismin teutaroima, että lämpimin ääni lähti lukiessani siitä, kun jäiset polveni kolahtelivat yhteen. Mutta. Ajatusten takamailla jo silloin aavistus tulevasta, Fata Morganan hiipivästä heilastelusta. Ja niin se oli. No...

Johanna Venhon Saaren runoja lukiessani kirjoitin muistikirjaani: Eeva Kilpi. Näin siksi, että Venhon runoissa on samansukuista konstailemattomuutta ja elämän arjen ja sen viimeisimmän, verhoista riisutun huoneen tavoittamista. Sen ikivanhan eilen rakennetun. Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty. Siinä ihmisen lapsuus ja äidin ja isän lapsuus, yhteistä mutavelliä ja ihmisen kädessä lapio, jolla mutakaurahiutaleita sekoitetaan. Näissä runoissa vanha pukeutuu uuteen, virren pätkät sujahtavat vihreisiin iltapukuihin, kun saaressa on juhla. Näitä runoja tekee mieli syödä, rouskutella suorastaan. Tuntuu niin hyvältä. Nähdyksi tulleelta. Elokuun täydeltä. * Saaren runot vaikuttivat niin vahvasti, että an...

Nyt huudetaan: Ihanaa tuuli ihanaa! Nyt huudetaan: Ihanaa kissa ihanaa! Nyt huudetaan: Ihanaa Deleuze (ja Guattari) ihanaa! Luin Lassi Hyvärisen runokokoelman Tuuli ja kissa jo muutama viikko sitten ensimmäisen kerran, mutta en ole voinut kirjoittaa siitä aiemmin, koska en ole löytänyt ilmaisumuotoa/tulkintaa, jolla tätä kokoelmaa kuvaisin. Tehdään nyt heti kuitenkin selväksi se, että kyseessä on erityisen kiinnostava runokokoelma, joka ilokseni päätyi myös Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaaksi ja jonka suhteen minulla on sellainen tunne, etiäinen, aavistuksenpoikanen, että se tulee voittamaan tämän kilpailun huolimatta siitä, että niin Susinukke Kosolan Varisto kuin Eero Santasen Yleisö  ovat erinomaisia kokoelmia nekin. Muista kilpailuehdokkaista en voi sanoa mitään, koska en ole niitä vielä lukenut. Lähdin aluksi kirjoittamaan tätä postausta toteamalla, että jos Salvador Dali olisi kirjoittanut runoja, ne olisivat saattaneet olla juuri sen tapaisia kuin nämä Lassi ...

Siinä kohdassa, missä Don DeLillon tuotanto loppuu alkaa Susinukke Kosolan Varisto . Tosin mun ei varmaan pitäisi lukea Variston kaltaisia kirjoja. Ai miks ei? No sen takia, että ne eli tässä tapauksessa just Varisto saa mut ihan hengästyksiin ja tärinään, koska a) se kuvaa piinallisen tarkasti sitä, miltä maailmassa oleminen musta useimmiten tuntuu b) jään pohtimaan ratkaisua Variston esittämiin kysymyksiin pitkäksi aikaa ja hermostun, kun mitään ratkaisuja ei ole c) parketti ei tykkää, kun kuljen ympyrää ympyrää ympyrää ... (mee pois Jii Karjalainen) d) en pysty luopumaan taistelusta ja Varisto saa mut kiillottamaan miekkaani vaikka tiedän, että yksi miekka ei maailmaa muuta varsinkaan maailmassa, jossa miekkaan hukkumisestakin on tullut liian työlästä e) 000010100001010101010100011010101010 * Kirjoitin Varistosta pitkän tekstin, jonka poistin. Se alkoi näin: Onks toi kannen Varisto kirjoitettu verellä? Jos se on, niin mitä se sit tarkottais? Tai jos se vaan es...

"1970-luvulle asti koululaitos pyrki saamelaisten kielelliseen assimilaatioon: lapsille opetettiin vain valtakieltä, eikä saamea saanut käyttää edes välitunneilla," kirjoittaa Tuulisolmut -kokoelman kääntäjä  Kaisa Ahvenjärvi teoksen johdannossa. Kielen kieltäminen on väkivaltainen teko, jolla vähemmistöryhmä pyritään hiljentämään enemmistön päämäärien edistämiseksi. 1990-luvulla näin Harold Pinterin näytelmän Vuoristokieli (Mountain Language, suom. Michael Baran), joka käsittelee kielen kieltämistä valtapolitiikan muotona ja sen herättämät epämukavuuden tunteet olivat niin vahvoja, että tämä esitys on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Lukiessani Tuulisolmuja sen herättämä pahoinvointi heräsi taas elävästi mieleeni. On enemmän kuin aiheellista kysyä, millä oikeudella me kohtelemme edelleen (!) saamelaisia niin huonosti kuin teemme. Tuulisolmut on kokoelma saamelaista nykyrunoutta. Kaikki neljä kokoelman runoilijaa ovat 2000-luvulla debytoineita norjansaamelaisia. Kokoe...

Ensimmäinen varsinaisen tutustumiseni virolaiseen runouteen tapahtui pari viikkoa sitten, kun luin Doris Karevan runoja. Nyt on vuorossa antologia nimeltä Kivikuu, josta löytyikin sellaista poljentoa, että tuulettelen ja pidän kovaäänistä monologia runouden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille. Tässä kohdin minun kuuluu kirjoittaa jotakin yleistä tästä antologiasta ja siinä esitellyistä runoilijoista, mutta jos totta puhutaan odotan malttamattomasti, että pääsen kehumaan Veiko Märkan runoja. Yritän nyt kuitenkin hetkeksi rauhoittua. Anu Laitilan toimittamassa Kivikuussa on Veiko Märkan (s. 1964) lisäksi Hasso Krullin (s. 1964) ja Kristiina Ehinin (s. 1977) runoja. Kokoelman syntytarina vie virolaiselle Meteli-runoklubille, jonka innoittamana tämä antologia on saanut alkunsa. Aivan erinomaista on, että runot ovat teoksessa sekä viroksi että suomeksi. Vaikka en itse valitettavasti viron kieltä osaakaan sitä taitavalle kaksoiskielisyys on mahtava lisä. Sekä Hasso Krull että Veiko ...

Doris Kareva on Viron arvostetuimpia (nais)runoilijoita. Vikipeedia tietää kertoa, että Karevalta on julkaistu 16 runokokoelmaa, joista ensimmäinen vuonna 1978. Tulevaisuus on meneillään -kokoelman runot on valittu  teoksista nimeltä Mandragora (2002), Aja Kuju (2005) ja Deka (2008). Kun lukee paljon loistavia (em. sanan kaksoismerkityksessä) runoja odotukset erityisesti kieltä kohtaan ovat vaarassa käydä kohtuuttomiksi. Tai niin siis ainakin minulla. Tästä johtuen Doris Karevan runot vaikuttivat melko tavallisilta - vähän niinkuin wifi-yhteyksien parista olisi palattu modeemin jodlaukseen. Karevan runot eivät edusta runotyyppiä, josta intoudun. Olen liiaksi ironian ja kapinallisenergisen melskeen ystävä, jotta olisin saanut kerättyä niistä kierroksia. Ei tilanne silti ole Karevankaan runojen suhteen menetetty. Ei ollenkaan. Oikeastaan tunnen vähän huojennustakin, kun runot ovat sillä tapaa selkeitä, että ne avaavat itseään ilman että minun pitää pyytää ja koputtaa rystyse...

Runokokoelmat on viime aikoina lihavoituneet. Jos ne olisivat koiria sanottaisiin, että ne ovat saaneet massaa, joka on luonnollinen juttu koiran kehityksessä pennusta aikuiseksi. Runokokoelmat eivät kuitenkaan ole koiria. Joo, näin on. Mitä laajempi kokoelma, sitä hermostuneemmaksi käyn, koska on niin vahvana tunne, että en pysty ottamaan kokoelmaa haltuun edes vaatimattomimmalla minimitasolla (joka ei sit ole kovin paljon), jonka jotenkin tiedostamattomasti olen itselleni asettanut. Puhuin tästä asiasta Lukupinon Simon kanssa Kansallisteatterissa Julia ja Romeo -näytelmän väliajalla (on muuten ihan loistava esitys, mee kattoon tai siis sinne Kansallisteatteriin). Sanoin Simolle, että joudun palauttamaan Harry Salmenniemen kokoelman Yö ja lasi, koska en ehtinyt sen kanssa kuukaudessa mihinkään. Että kun Salmenniemi on kirjoittanut sitä 12 vuotta en vaan voi lukea sitä läpi ja todeta, että tulipa luettua. Miksei niin voisi tehdä, Simo kysyi. Hyvä kysymys. Aina kun joku kysyy jotain...