maanantai 1. huhtikuuta 2019

Teatteri Jurkka: Minä maalaan teidät kaikki

Annatuuli Saine ja Kati Outinen
©Marko Mäkinen
Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki on dramatisoitu elämäkerta Helene Schjerfbeckistä (1862-1946), joka on Suomen paitsi tunnetuimpia myös rakastetuimpia taidemaalareita.


Uransa alkupuolen realismin ja naturalismin kautta Schjerfbeckistä kehkeytyi modernisti, joka niin taiteestaan kuin omasta elämästäänkin karsi kaiken ylimääräisen. Samaa "konmarittavaa" linjaa noudattaa myös Kati Outisen Jurkalle ohjaama näytelmä.


Vuonna 2012 Ateneumissa pidettiin laaja Schjerfbeckin tuotantoa esittelevä juhkanäyttely, kun taiteilijan syntymästä oli kulunut 150 vuotta. Tuosta näyttelystä mieleeni on jäänyt erityisesti Schjerfbeckin omakuvien sarja, jossa ajankulun niin taiteellisen kehityksen osalta kuin ulkoisestikin saattoi lukea taiteilijan kasvoilta. Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki liittyy osaksi Schjerfbeckin maalaamien muotokuvien sarjaa.


Jurkan esityksessä monologi on muuntunut dialogiksi, jossa kohtaavat näyttelijä (Kati Outinen) ja tanssija (Annatuuli Saine). Minä maalaan teidät kaikki kertoo paitsi Schjerfbeckin elämästä myös ennen muuta katsomisesta ja katsotuksi tulemisesta. Erityisesti jälkimmäisen tematiikan kannalta Schjerfbeckin "kahdentaminen" on vallan nerokas ratkaisu.

Annatuuli Saine
©Marko Mäkinen

Jurkan esityksessä Schjerfbeck on ujo ja rohkea, pelkäävä ja yli rajojen uskaltava, herkkyydessään vahva ja hauras samanaikaisesti. Taiteilijan minän eri puolet saavat esityksessä nautinnollisen tulkinnan. On Helene, jolle sielu on sanoista suurin ja kaunein ja hänessä kiinni Helene, jonka elämänvoima saa näyttämön tärisemään.


Iida Hämeen-Anttilan käsikirjoittama ja Kati Outisen ohjaama Minä maalaan teidät kaikki kommunikoi myös laajempien taidepiirien kanssa unohtamatta kritiikkiä Schjerfbeckin ajan Suomen ahdasta henkistä ilmapiiriä kohtaan. Erityisen we got the power -henkinen on kohtaus, jossa yksi suomalaisen taiteen ikonisimmista teoksista, Taistelevat metsot, poljetaan kirjaimellisesti jalkoihin. Heippa miesten mestariteokset, nyt on naistaiteilijoiden vuoro.


Sen miten Schjerfbeck luo taidettaan esittää Saine liikkeen kautta. Esitys yltyy paikoin voimakkaan fyysiseksi ja rytminvaihdokset ovat nopeita. Äänimaailma vaihtelee hipihiljaisesta herkästi näyttämön tapahtumia korostaviin Faurén säveliin ja huipentuu elossa olemisen juhlistamiseen Beth Ditton I'm alive -biisin kautta tuoden esitykseen hyvää räkää.


Saine ruumiillistaa myös Schjerfbeckin rikkaan sisäisen maailman ja keskustelee Outisen esittämän Schjerfbeckin epäröivän, epätoivoisen, unettoman, vetäytyvän, inspiroituneen ja kipuilevan taiteilijan kanssa. Saine on Schjerfbeckin ruumis, Outinen tämän sielu. Erillisyydessään he ovat erottamattomia. Toistensa läpi kulkevia ja toisistaan syntyviä. Elämä, kuolema, taide - jokaisessa eleessä ja sanassa.


Minä maalaan teidät kaikki näyttää miten taideteos syntyy. Minuun teki erityisen vaikutuksen se tapa, jolla Outinen ja Saine loivat hyvin pienten elementtien ja vihjausten kautta Schjerfbeckin maalauksia ja omakuvia. Jos koska on liha konkreettisesti muuttunut taiteeksi, tekee se niin tässä esityksessä.

Kati Outinen
©Marko Mäkinen

Katsomisen tematiikka on esityksessä moninkertaista. On Schjerfbeck, joka katsoo itseään toisen itsensä kautta. On samanaikaisesti katsoja ja katsottu. On taitelija, joka näkemästään luo teoksen, joka myöhemmin ripustetaan museoihin yhä uusien ja uusien katsojien katsottavaksi.

Jurkassa katsojat ovat yksi yhteinen katsova massa, mutta samanaikaisesti jokainen myös oma erillinen katsojansa. Katsojat todistavat luomisen tapahtumaa ja taideteoksen syntyä, mutta ovat myös katsottuja ja potentiaalisesti maalatuiksi tulevia. Ne kaikki, jotka taiteilija voisi maalata ja jotka tulevat mukaan vedetyiksi ja symbolisesti maalatuiksi. Katseelta ei tässä esityksessä ole turvassa kukaan.


Väliajan jälkeen Jurkassa maalataan uusia omakuvia. Outinen ja Saine astuvat ulos rooleistaan ja "maalaavat" itsensä. Outinen kertomalla, Saine tanssimalla. He antavat itsensä yleisölle ilman roolin turvaa ja siinä on jotakin maagista.


Tämä ns. esityksestä ulos astuminen saa minut välittömästi muistelemaan Jurkassa aiemmin näkemääni Anna Lehmuskallion ohjaamaa Noraa, jossa niinikään rikottiin näyttelijän näyttelijänä ja näyttelijän ihmisenä itsenään välistä rajaa. Outisen ja Sainen omakuvat haastavat miettimään, onko näyttämöllä mahdollista olla itsensä vai luoko näyttämö olemiseen aina oman kerroksensa ja onko laajemmassa katsannossa koko maailma yhtä suurta näyttämöä, jossa roolit istuvat ihmisen kasvoilla kuin teholiimalla kiinnitetyt naamiot.


Esityksen jälkimmäisen puolisko paitsi täydentää edellä nähtyä ja tuo lähelle, myös lumoaa rikkoessaan lumouksen. Outisen ja Sainen omakuvista tulee nykyajan selfieitä, jotka kurovat umpeen Schjerfbeckin ajan omakuvien ja nykyajan itsensä kuvaamisen välistä aikajanaa. Lopuksi Outinen ja Saine luovat ainutkertaisen ryhmäkuvan, jossa meistä kaikista tulee Helene Schjerfbeckejä. Niin me kaikki tulemme maalatuiksi.




Teatteri Jurkka: Minä maalaan teidät kaikki
Käsikirjoitus, esitysdramaturgia: Iida Hämeen-Anttila
Ohjaus: Kati Outinen
Koreografia: Annatuuli Saine
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen
Lavastus, rekvisiitta ja puvut: työryhmä




Teatterilipusta kiitos Jurkalle


2 kommenttia:

  1. Piti tulla tänne kommentoimaan postaustasi. Sinä olet tehnyt taas loistavaa analysointia näytelmästä. Upeita havaintoja olet kirjannut postaukseesi.

    PS. Kiitos sinulle seurasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedä tekstini loistavuudesta, mutta olipahan hieno esitys. Tämän esityksen tulen aina muistamaan ja tiedätkin miksi näin on. Jännää kyllä, miten luontevalta tuntui istua korituolissa :)
      Jatketaan harrastuksia!

      Poista