Kun nyt tuollaista menin väittämään niin muistutan, että realismille on tyypillistä, että se kuvaa ympäristöä ja todellisuutta objektiivisesti ja yksi yhteen. Juuri niin Hassan Blasim tekee uutuusromaanissaan Allah99, jossa hän näyttää todellisuuden koostuvan pirstaleista, keskeytyksistä, oudoista puheenvuoroista, panemisesta ja tuhannesta sälästä.
Tämän maailman todellisuudelle pärjäävät vain mielikuvitustarinat, vain veriset ja väkivaltaiset kauhutarinat, joissa todellisuus kuolee ja tilalle syntyy houretta ja mielikuvitus päästetään irti kuin vauhkoontunut peto.
Teoksen nimi Allah99 viittaa islamin Jumalan 99 nimeen, jotka löytyvät Koraanista ja Blasimin romaanin sivuilta 168-169.
Allah99 ei ole Tuhannen ja yhden yön satu, vaikka sen kertoja Hassan "Minervanpöllö" Buma saattaakin tuoda mieleen prinsessa Šeherazaden, joka kertoo tarinoitaan välttyäkseen teloitukselta. Hassanilla on sama päämäärä kuin prinsessalla. Pysyä hengissä maassa, jossa on liikaa niitä, jotka haluaisivat karkottaa hänet joukostaan.
Hassan on kotimaastaan Irakista Suomeen paennut ex-eläinlääkäri, joka Allah99:ssä kirjaa ylös tekemiään haastatteluja, tekee päiväkirjamerkintöjä ja käy sähköpostikirjeenvaihtoa. Koska hän on turhaan yrittänyt saada tekstejään julki arabikustantamoissa, hän päättää perustaa blogin.
Blasimin romaani sisältää runsain mitoin satiiria, jolta suomalaiset ovat kaikkea muuta kuin turvassa. Kuvaava on esimerkiksi Hassan "Minervanpöllön" näkemys siitä, että pakolaisten vyöry Suomeen avasi hänelle apurahahanat.
Rahoitusportit aukenivat, koska Suomessa haluttiin, että maahanmuutto- ja turvapaikkakysymykselle saataisiin kasvot, tai ääni, tai tarina.
Näin Suomen maahanmuuttopolitiikan symboliksi tuli Minervanpöllö, joka osuvasti on saanut nimensä roomalaisesta mytologiasta, viisauden ja sodankäynnin jumalattarelta Minervalta.
Allah99 kirjoittaa tarinaa sekä Suomesta että arabimaista. Suomalaiset ovat tässä romaanissa ahkerasti säästä puhuvaa, valittamiseen taipuvaa sekä saunaa ja kapakkaa temppeleinään pitävää kansaa.
Muutama vuosi sitten julkaistiin amerikkalaistutkimus*, jonka mukaan suomalaiset kuuluvat maailman vähiten empaattisiin kansoihin. Muistan tuolloin hieman kritisoineeni tutkimuksen tulosta, mutta viime kuukausina on alkanut tuntunut samalta kuin Hassanista.
Sen [suomalaisen] naama on kuin sanaristikko; vasta kun sitä jonkin aikaa tuijottaa kärsivällisesti ja vähän arvailee, alkaa päästä jyvälle sen tunteista. Että onko se iloinen, surullinen vai vihainen ... Suomalainen voi joskus näyttää samalta kuin kuolleet öljyvärimaalaukset. Kauniit, tunteettomat kasvot.
Allah99 saa minut miettimään omaa suomalaisuuttani ja teen sen kivuliaamman kautta eli en käytä pakoreittiä - "ne muut suomalaiset, minä en." Menen katsomaan kuvaani peilistä. Kaunista en löydä, mutta kasvojeni tunteettomuuden suhteen en olisi niinkään varma.
Blasim purkaa teoksessaan länsimaalaisten ajatusta siitä, että arabimaat olisi jokin yksi yhteinen möykky. Teoksen kertoja muistuttaa, että "islamilainen maailma" on länsimaailman käyttämä ilmaus - yksinkertaistettu termi, joka häivyttää eri maiden, kulttuurien ja yksilöiden väliset erot. Länsimaisesta näkökulmasta arabimaat näyttäytyvät tappamisen, autopommien, itsemurhaiskujen ja muiden "kauhukokemusten näyttämönä." Vaikka kaikki edellä mainitut ovat näkyvä osa arabimaiden todellisuutta, eivät ne ole koko totuus.
Kertojan mainitsemat "kauhukokemusten näyttämöt" ovat toki läsnä myös Allah99:ssä. Niistä lukiessani en voi olla miettimättä, eivätkö nämä väkivaltaiset tarinat ole juuri niitä, jotka täyttävät länsimaisten lukijoiden odotushorisontin, kun kuvauksen kohteena ovat arabimaat.
Allah99:ssä on pakolaisvideopeliä ja pakolaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Sen silmässä on monenlaista pilkettä. Pahaa ja hyvää silmää ja kierteistä silmäniskua.
"Tämä taitaakin olla suosittu ruokapaikka ...""On tosiaan. Räjäytetty kolme kertaa vuoden sisään", poika tokaisee ja repii nahkaa kanan päältä.
Blasim kuvaa onnistuneesti ja lukijaa lähelle tulevasti sitä puristusta, jota elämä kahden eri kulttuurin välissä aiheuttaa. Allah99 riistää länsimaiselta ihmiseltä katsojasubjektin roolin ja saa hänet näkemään itsensä niiden silmin, joita hän on tottunut pitämään katsomisensa objektina.
Tyylillisesti Blasimin romaani on raivoisa ja törmäyttävä ja sen roiskeet kantavat pitkälle. Tarinoiden väliin sijoitetut kertojan todellisiksi väittämät sähköpostikeskustelut vuonna 2017 kuolleen irakilaisintellektuellin Adnan Al-Mubarakin kanssa tuovat teokseen sekä happea että romanialaisen kyynikkoajattelijan Emil Cioranin ajatuksia.
Allah99 ei soita totuuden torvea, vaan kysyy: mitä ylipäänsä ovat totuus ja valhe ja onko niitä aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Se on realismia realistisempi teos ja silta yli sen synkän virran, jolla kirjailija itsekin seisoo. Samalla se vakiinnuttaa Hassan Blasimin asemaa suomalaiskirjailijana, jolta voidaan jatkossakin odottaa paljon.
Hassan Blasim: Allah99
328 sivua
Suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY (2019)
Erityisen huomion ja kiitoksen ansaitsee Sampsa Peltonen, joka on suomentanut kirjan suoraan arabiankielestä.
*Tutkimus: Suomalaiset ovat lähes maailman huonoimpia asettumaan toisen ihmisen asemaan (klik)
Kuulostaa mielenkiintoiselta. Lukulistalle siis, kenties jopa omaan kirjahyllyyn ☺. Kiitos taas, Omppu, uudesta lukuvinkistä ♥.
VastaaPoistaBlasimia ei ole varaa jättää väliin 😅Huikea kirjailija ja teos
Poista