torstai 11. huhtikuuta 2019

Kun mies lähtee "viemään roskia" - Marjo Katriina Saarinen: ¡Jälki!



Milloin, minä hetkenä, todellisuus muuttui epätodeksi, uneksi, harhaksi ja hapuiluksi? Missä pisteessä raja murtui? Missä oli piste? Missä se nyt on? Missä?

Marjo Katriina Saarisen ¡Jälki! on omintakeinen kirja. Se on tarina Marionista ja Kaista, joista jälkimmäinen liittyy siihen miesporukkaan, joka ns. lähtee viemään roskia, eikä tule enää takaisin.

Alkaa Marionin piina. Läheisen katoaminen on kamalaa ja epätietoisuus tekee elämästä sietämätöntä. Marion käy mielessään läpi hänen ja Kain välistä suhdetta, sen on-off -laatua ja myrskyisiä yhteenottoja.

Kai vaikuttaa tyypiltä, jolla on jotakin salattavaa. Takautumien kautta käy ilmi, että hän on arvaamaton, mustasukkainen ja usein suorastaan ilkeä Marionille. Kaiken kaikkiaan Kaista muodostuu kuva, joka saa ihmettelemään, miksi Marion edes kaipaa Kain kaltaisen miehen tulevan takaisin. No, se johtuu varmaan rakkaudesta tai sellaiseksi luullusta.

Mahdollista on myös, että kadottamalla Kain kertoja haluaa saada lukijan miettimään katoamisen syvempää filosofiaa. 

 ¡Jäljessä! kuvataan pääasiassa Kain katoamisen jälkeistä aikaa, mutta Marionin muistojen myötä päästään tutustumaan myös tämän ja Kain yhteisiin hetkiin. Teoksen alkupuolella käydään muutaman kerran myös Espanjassa, jonne Marion ja Kai tekivät lomamatkan ja josta kertoja kaiketi poimi mukaansa kirjan nimen edessä olevan espanjalaisen huutomerkin.

Aluksi luulen, että kirjassa on kaksi tasoa, joista toinen sijoittuu Suomeen ja Tampereelle, toinen taas Espanjaan. Samalla alan aavistella, mistä voisi olla kyse, mutta mitä pitemmälle kirjaa luen sitä selvemmäksi käy, että olen väärillä jäljillä (¡sic!). 

Joutuiko Kai kenties rikoksen uhriksi ja jos, niin kuka on tekijä? Vai olisiko Kai ehkä tehnyt itsemurhan? Tai joutunut onnettomuuteen? Saarinen kutoo tarinaan mukaan H.C. Andersenin sadun Lumikuningatar sekä ranskalaisen nobelistikirjailija Patrick Modianon. Kumpaakaan en kuitenkaan onnistu kovinkaan suoraan yhdistämään itse romaanin.

Andersenin sadussa Lumikuningatar ottaa vangiksi Kai-nimisen pojan ja hänen ystävänsä Kertun on voitettava taistelu lumikuningatarta vastaan. Saarisen romaanissa Marion tekee teatterille dramatisointia Andersenin sadusta ja kenties tästä ei pitäisi vetää sen kummempia johtopäätöksiä. En kuitenkaan voi olla miettimättä, viittaako lumikuningatar Saarisen romaanissa jäähän ja sitä kautta esiin nousevaan mahdollisuuteen, että Kai olisi hukkunut järven jäällä. Mikä tai kuka olisi tässä tapauksessa se lumikuningatar, joka Marionin olisi voitettava saadakseen Kain takaisin? Tätä kysymystä romaanin loppu valaisee, mutta yhtä lailla sen tarjoama valo ei osu siihen nurkkaan, jossa edellä olevan kysymyksen esitin.

Patrick Modianon osalta kertoja muistuttaa, että tämä on kirjoittanut kadonneista ja nostaa tätä kautta esiin ajatuksen siitä, että ihmisen jättämä jälki on vain hetkellinen. 

¡Jäljen! tarina on tuttu ja tunnistettava, mutta se jää etäiseksi. Ehkä tämä on Saarisen osalta valittu lähestymistapa ja tehokeino, mutta lukijana huomaan turhautuvani. Asiaa ei paranna se, että kielellisesti  ¡Jälki! sisältää useita hieman kömpelön oloisia lauseita ja huomaan penääväni kustannustoimittajan punakynän jäljen (¡sic!) perään. 

Teoksen loppusanoissa Saarinen kertoo, että romaanissa olevien lehtijuttujen taustalla ovat oikeat katoamistapaukset, jotka ovat tehneet häneen "syvän vaikutuksen." Vaikuttaisi siltä, että Saarisella on ollut hyvinkin tarkka merkityskuvio, jota hän tässä teoksessaan on lähtenyt toteuttamaan, mutta minut tämä kirja jättää ihmetyksen valtaan. Toisaalta juuri tätä kautta muodostuu side Marionin epätietoisuuden ja oman lukijuuteni epätietoisuuden välille.

¡Jälki! tarjoaa monia pieniä vihjeitä, mutta niitä seuratessani ajaudun nopeasti umpikujaan ja huomaan, että sen sijaan, että tulkitsisin Saarisen romaania alan tulkinnan kautta antaa sille merkityksiä, joita siinä ei välttämättä lainkaan ole. On pakko tunnustaa, että tekemäni alustavat tulkinnat eivät tule itse tarinasta käsin motivoiduiksi.

Edellisestä huolimatta en saa rauhaa ajatukselta, että katoaminen liittyy tässä romaanissa johonkin suurempaan. Kain katoaminen rinnastuu myös omien tulkintapyrkimysteni suistumiseen määrittelemättömän ja epämääräisen alueelle.

 ¡Jäljessä! on jotakin kiehtovaa ja antautumatonta, pakkomielteisen painavaa. Se ei suostu riisumaan sumua yltään.

Ehkä on niin, että ajatuksia, unia ja harhakuvia ei tämän romaanin kohdalla ole tarkoituskaan erottaa toisistaan. Ehkä kaiken kuuluu ollakin sumeaa Kain katoamisen kirjomaa verkkoa.



Marjo Katriina Saarinen: ¡Jälki!
222 sivua
Teos (2019)

Teoksen ulkoasu: Jenni Saari



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti