lauantai 27. huhtikuuta 2019

Neljä viidesosaa niin mahtavaa ja sen jälkeen apua apua apua! - Sadie Jones: The Snakes

En edes muista milloin olisin kapinoinut yhtä raivokkaasti romaanin loppua vastaan kuin mitä tein Sadie Jonesin romaanin The Snakes kohdalla. Ei käy, en hyväksy. Ihan väärä loppu. Tahdon uuden ja paremman lopun, sillä The Snakes on ennen loppuratkaisua ja sitä kohti kulminoituvaa kertomuskulkua sitä taattua Sadie Jonesia, jonka lukemisesta nautin hurjasti.

Olen lukenut kaiken, mitä Jones on kirjoittanut ja hänestä on tullut minulle luottokirjailija. Blogatessani Jonesin romaanista Fallout (Ehkä rakkaus oli totta, Otava), kuvasin tutustumistani hänen tuotantoonsa seuraavasti:

"Sadie Jones kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka olen löytänyt Baileys Women's Prize for Fiction* -kirjallisuuspalkinnon kautta. Hänen esikoisteoksensa The Outcast (Kotiinpaluu, Otava) oli ko. kilpailussa ehdokkaana vuonna 2008. Luettuani Outcastin minulla oli jo vahva tunne, että Jonesista tulee yksi lempikirjailijoistani. Tälläkin hetkellä, muistellessani tuota teosta, kylmät väreet menevät pitkin kroppaa. Jonesin henkilökuvauksen syvyys on jotakin täysin ainutlaatuista.

Jonesin seuraava teos Small Wars, joka sekin päätyi Baileys-palkinnon pitkälistalle vuonna 2010, vahvisti näkemystäni Jonesin kirjailijanlahjoista. Harvoin on sodan vaikutuksia ihmiseen kuvattu intensiteetillä, jolla Jones sen tekee. Hän on emotionaalisesti äärimmäisen älykäs kirjailija, jolla on kyky välittää lukijalle suuria tunteita ilman pienintäkään sentimentaalisuuden häivää. Jonesin kolmas teos, The Uninvited Guests (Kutsumattomat vieraat, Otava), oli hienoinen pettymys. Tähän kenties vaikutti se, että kahden edeltävän teoksen herättämät odotukset olivat jo melko lailla kohtuuttomia."

Myös Fallout teki minuun suuren vaikutuksen ja pääni sisällä on saanut pysyvän paikan kohtaus, jossa kahden ihmisen katse löytää toisensa huoneen poikki ja jotakin heidän kummankin elämässä muuttuu sillä hetkellä perustavanlaatuisesti.

Jonesin romaaneille on suorastaan tunnusomaista, että niissä on mieshenkilö, joka on enemmän tai vähemmän hukassa elämänsä kanssa ja joka herättää lukijassa paljon tunteita. Romaanissa The Outcast se oli Lewis, The Falloutissa Luke. "Käärmeissä" tämä mies on Alex.

Alex on perheensä musta lammas. Sisarensa Bean sanoin "kuin lapsi, joka esittää aikuista". Entinen narkkari ja vastustamaton hulttio, jonka olisin toivonut olevan Jonesin romaanin päähenkilö. Kertoja kuitenkin päätti toisin ja romaanin aluksi hän tuo näyttämölle Bean ja tämän miesystävän Danin, jotka päättävät astua kolmeksi kuukaudeksi ulos oravanpyörästä ja lähteä matkustelemaan. Bea on psykoterapeutti, Dan kuvataiteilijan urasta haaveileva kiinteistövälittäjä.
 
Bean ja Danin ensimmäinen etappi on Alexin Ranskassa ylläpitämä hotelli. Nopeasti kuitenkin paljastuu, että hotelli on enemmänkin unelma hotellista ja vieraiden kirjoittamat viestit vieraskirjassa Alexin kynästä lähtöisin.

Jonesin henkilökuvaus on tässäkin romaanissa loistavaa.  Monet kerran makoilen lukiessa aurinkopedillä Bean, Danin ja Alexin kanssa. Paitsi että Alex harvoin makoilee, hän on liian levoton. Aina menossa (ei minnekään), aina tulossa (ei mistään). Tunnen, miten aurinkopeti on karhea reisiäni vasten. Tunnen ylipitkän ruohon tuoksun ja silmäkulmastani seuraan Alexia, jonka toivon saavan hotellinsa pyörimään ja elämänsä järjestykseen.

Hotelli ympäristöineen huokuu hiljaista määrittelemätöntä uhkaa ikään kuin päivätasoa söisi jatkuvasti yön pimeät kuvat, joiden harhaisuus on totta todellisempaa. Hotellin kuolemalta haisevalle uncannyn hallitsemalle ullakolle Alex on virittänyt käärmeloukkuja, mikä käärmeiden nahkanluontikyvyn ja Jonesin romaanissa  kuvatun perhekonstellaation kautta muodostaa vahvan ja moneen suuntaan avautuvan psykoanalyyttisen kuvan. 

Temaattista aineistoa Jonesin romaanissa on runsaasti, mutta sen keskeisin teema on raha ja siihen liittyvä valta ja sen suomat etuoikeudet. Bean vanhemmat ovat ökyrikkaita ja hänen isänsä Griff on tunnekylmä röyhkimys ja rasisti, jonka maailmassa kaikki on rahalla ostettavissa ja jolle pakolaisen henki ei ole minkään arvoinen.

'It's so boring, this sanctity of every human life bullshit,' Griff was saying. 'Thousands stranded on the borders of wherever, hundreds drowned - I'm   sorry, nobody likes to say it, but none of these people are essential. They're not useful - so what? The planet is horrifically overpopulated.


Griff on raivostuttava, omille etuoikeuksilleen sokea rikkaan valkoisen länsimaisen miehen irvikuva.  Hän on varsinainen isä helvetistä, mutta jopa hänenkin vastenmielisyytensä kalpenee, kun kertoja kuvaa Bean äidin Livin tekoja, jotka ovat moraalisesti vielä anteeksiantamattomampia.

Toisin kuin vanhempansa Bea elää Danin kanssa vaatimatonta elämää, eikä suostu hyötymään perheensä rahavaroista. Hän on vuosia vältellyt vanhempiaan, mutta joutuu kohtamaan heidät, kun he tulevat Alexin hotellille samaan aikaan, kun Bea ja Dan ovat siellä.

Jones käsittelee onnistuneesti tummaihoisen Danin kohtamaa rasismia, jos toki joutuu tätä tarkoitusta varten tappamaan yhden henkilöhahmoista. Kun syyllistä etsitään poliisi on erityisen kiinnostunut juuri Danin tekemisistä ja rasismi kirjoittautuu osaksi tämän kuulusteluja. Jones ei alleviivaa teoksessaan esiin tulevaa rasismia ja juuri siksi sen kuvaus on niin tehokasta. On helppo haistaa Danin hiki, kun poliisi esittää hänelle yhä uusia, ja usein kaikkea muuta kuin itse aiheeseen liittyviä kysymyksiä.

"Käärmeitä" näyttää, miten vaikea rahan seireeninkutsua on vastustaa. Jonesin romaanissa rahaa voisikin kutsua yhdeksi käärmeen ilmentymistä, sillä niin liukkaasti se luikertelee Bean ja Danin yhteiselämään ja uhkaa tehdä lopun kaikesta siitä, mikä aiemmin on ollut hyvää ja tyydyttävää.

Vaikka uskoisinkin tietäväni, miksi Jones on valinnut romaanilleen sellaisen lopun kuin hän on tehnyt, en hyväksy hänen ratkaisuaan. Ainoa tapa, jonka keksin teoksen lopun puolustukseksi on tarkastella sitä keinona välttää loppuratkaisu, joka millään tapaa tyydyttäisi lukijaa ja joka sitä kautta muodostaisi sillan romaanin tematiikkaan. Jonesin loppuratkaisu on tavallaan nerokas, mutta siitä huolimatta en pääse yli sen tuottamasta pettymyksestä. Ihan viimeiselle sivulle asti toivoin, että se mikä jo näytti aivan liian ilmeiseltä kääntyisi uuteen suuntaan. Toivoin ja tiedostin, että lopun tapahtumakulkua ei voisi katkaista kuin deus ex machina, joka ratkaisuna olisi kelvoton sekin.

Lopun aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta The Snakes sisältää niin valtavasti kiinnostavaa symboliikkaa ja siinä kuvatut henkilöt tulevat niin lähelle, että kokonaisuutena lukukokemus jää vahvasti positiivisen puolelle. Jokin osa minusta jää puutarhaan Bean, Danin ja Alexin seuraan ja toivon, että Griff ja Liv muuttaisivat suunnitelmiaan, eivätkä koskaan tulisi paikalle.




Sadie Jones: The Snakes
438 sivua
Chatto & Windus (2019)



*Baileys Women's Prize for fiction on nykyisin nimeltään Women's Prize for fiction

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti