Siirry pääsisältöön

Täydellistä taituruutta - Ali Smith: Autumn

Ali Smith teki sen taas. Kirjoitti kirjan, josta kerroksia löytyy siinä määrin, että jos niitä aikoo käydä lapioimaan kannattaa ottaa naapurinkin lapio mukaan.

Smith on oma genrensä. Hän on kirjailija, jonka kirjoittaminen ei vaikuta tunnustavan mitään rajoja tai rajoituksia, vaan on läpeensä omaehtoista ja kapinallista. Hän ei välitä säännöistä, eikä muodoista. Hän kirjoittaa tekstuaalisen latunsa umpihankeen ja soittaa kieltä kuin se olisi jotakin hänen ikiomaansa. Hän on kirjailija, jonka teoksia joko rakastaa tai sitten ei.

Kun tässä mietin, mitä Autumnista kirjoittaisin leikin mielessäni ajatuksella, että voisiko olla niin, että vaikka kirjoittaisin mitä tahansa liittyisi se jotakin kautta Smithin kirjaan. Tämä skenaario on kiehtova, eikä välttämättä lainkaan kaukana totuudesta, sillä luova lukija onnistuu löytämään Autumnista suunnilleen kaiken.

Kyllä sentään hieman taisin liioitella. Mutta hei, vain erittäin hieman!

Smithin kirjoissa olennaisinsta ei ole tarina tai juoni. Tunnen juuri nyt vastustamatonta halua käyttää sanaparia "herttaisen yhdentekevä", joten totean, että minulle ainakin on melko lailla "herttaisen yhdentekevää", mistä Smith kirjoittaa. Juttu on siinä, miten hän sen tekee. Miten hän kulkee kielen vieressä kuin kieli poskea pullistaen. Eikä ainoastaan vieressä, mutta myös kielen sisällä ja siitä etelään pohjoiseen itään länteen väli-ilmansuuntia ja väli-ilmansuuntien välissä olevia väliväli-ilmansuuntia (jne.) unohtamatta.

Language is like poppies. It just takes something to churn the earth round them up, and when it does up come the sleeping words, bright red, fresh, blowing about.”

Toisinaan Smithin kieli jää poskeen soittamaan ja toistamaan.

Time-lapse of a million billion flowers opening their heads, of a million billion flowers bowing, closing their heads again, of a million billion new flowers opening instead, of a million billion buds becoming leaves then the leaves falling off and rotting into earth, of a million billion twigs splitting into a million billion brand new buds.

Luonnon kiertokulku on tekstissä lingvistis-elimellisesti läsnä ja luo samalla ajasta avaruutta, joka pyörii ja pyöriessään lumipalloefektin tavoin ottaa mukaansa yhä paljommin.

Autumnin päähenkilö on 32-vuotias Elisabeth Demand, jonka elämän eri vaiheita teoksessa tarkastellaan. Lapsi-Elisabethin naapurissa asuu Daniel Gluck - vanhus, jonka kanssa Elisabeth ystävystyy. Elisabethin ja Danielin ystävyyssuhde on Autumnin selkäranka, johon tarina palaa yhä uudestaan kuin lapsi joka kesken puistoleikkien käy halaamassa vanhempaansa varmistaakseen, että tämä on yhä paikalla.

Elisabethin ja Danielin keskustelut ovat riemastuttavia ja sisältävät usein mahtavaa - Elisabethin ilmaisua käyttääkseni - "ultrahullua puhetta."  Kuitenkin niin, että se, mitä Elisabeth kutsuu "ultrahulluksi" sisältää oleellisia huomioita esimerkiksi tarinan ja henkilöhahmojen luomiseen liittyvistä konventioista. Omanlaisena pintajännitys syntyy siitä, että Smith itse ei Danielin neuvoja noudata.

Pauline Boty: "The Only Blond in the World" (1963)
Smithin teksti näyttää kieltä patriarkaattisille kirjoittamisen tavoille ja siinä tehdään myös feministis-taiteellis-arkeologista unohduksista kaivamista. Autumnin feminismi on ilmeisintä jaksossa, jossa Smith nostaa esiin Pauline Botyn, joka oli ainoa brittiläinen naispuolinen POP art -taiteilija. Esiin nostetaan myös Botyn viimeiseksi jäänyt teos, jossa on kuvattuna "valtava ja kaunis naisen takapuoli", jonka alle on kirjoitettu kirkkaanpunaisin vallattomin versaalein: BUM. Sen, minkä Boty tekee kuvallisesti, tekee Smith tekstuaalisesti.

Kun Elisabeth tutustuu Botyn töihin hän on haltioissaan ja haluaisi vaihtaa väitöskirjansa aihetta ja alkaa tutkia Botyn representaatioiden representaatiota. Väitöskirjan ohjaajalle tämä ei kuitenkaan käy, koska hänen mukaansa Botyn taide ei tarjoa tarpeeksi materiaalia väitöstutkimukselle. Väitöskirjan ohjaaja  ottaa käyttöön koko auktoriteettinsa musertaakseen Elisabethin aikeet. Niin patriarkaatti toimii.

Smithin käsissä kieli on elastista ja se taipuu, mihin ikinä hän sitä keksiikin taivuttaa. Ja voi tytöt, pojat ja kaikki siltä väliltä, hän todella keksii. Muutamassa lauseessa liikutaan vuositolkulla ajassa, kun taas välillä tehdään pysähdyksiä, kuten juuri edellä mainitussa Pauline Botyn taidetta käsittelevässä osuudessa tai vaikkapa Smithin postilaitoksen byrokraattisuudelle hulvattomasti naureskelevassa  passin uusimista koskevassa tarinassa.

Smithin lukeminen on puhdasta nautintoa ja hänen nerokkuutensa lyö ällikällä. Autumnissa ollaan omaan maakuni niin lähellä kirjallista täydellisyyttä, että sitä lähemmäksi on inhimillisesti mahdotonta päästä. Jään odottamaan innolla, mitä tapahtuu vuodenaikasarjan seuraavissa osissa.



Ali Smith: Autumn
260 sivua
Penguin (2017/2016)

Kommentit

  1. tykkään näistä Ali Smithin kirjoista

    VastaaPoista
  2. On varmaan syytä tarttua Ali Smithin teoksiin. On kyllä yksi jo hyllyssä...

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen lukuvinkki. Olen itse fanittanut Pauline Botya jo kauan, mutta Ali Smithiä en ole koskaan lukenut. Tuo Only Blonde in the World on Tate Modernin hallussa, mutta kerran siellä käydessäni ja tiedustellessani teoksen perään, virkailija ei tiennyt yhtään mistä puhun eikä tuntunut museon tietokannastakaan ollut apua...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän