Siirry pääsisältöön

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita


He ovat viimein löytäneet minut. Eivät he tahdo pahaa, haluavat vain viedä minut sinne, minne olen koko ikäni kuulunut: heidän luokseen, pohjalle, pimeään.

Onko kellään tietoa, miksi Jyrki Vainosen novellikokoelmasta Yön ja päivän tarinoita ei pöhinöidä somessa? Minkä takia se ei esiinny instastoreissa kahvikupilla ja kukkasilla koristeltuna? Miksi sen ympärillä ei käy kovaääninen ja oikeutettu meteli, joka vaatisi, että tämä kokoelma pitää ehdottomasti lukea?

Jos eläisimme maailmassa, jossa kirjallisen teoksen laatu ja sen saama huomio korreloisivat tilanne tietenkin olisi aivan toinen.

Vainosen novellien lukeminen tuntuu paluulta seudulle, jossa kirjallisuus on kirjallisuutta ilman härpäkkeitä. Se on hieno tunne. Se kertoo sanojen voimasta ja kirjailijan kyvystä vakuuttaa lukija sanoillaan, joiden avulla hän nostaa esiin ihmeellisiä paloja maailmasta.

Kuten tämän kokoelman nimi jo vihjaa on osa novelleista päivälogiikan mukaisia, osa taas täynnä yön arvaamattomia kulkureittejä. Kyse on hieman samasta ilmiöstä kuin Salla Simukan kokoelmassa Sammuta valot/sytytä valot.

Vainosen sanoilla on vankat juuret, jotka kasvavat paljon kirjoittaneen ihmisen taikinasta. Teksti on täyteläistä ja antaa sanoille tilaa kasvaa niiden täyteen mittaan. Vainonen ei koristele, eikä käytä eksoottisia mausteita, vaan luottaa peruskerronnan voimaan. Se tuntuu siltä kuin seisoisi vankat kumisaappaat jalassa lätäkössä ja tietäisi, että ei tarvitse pelätä yhtään jalkojen kastumista.

Yön ja päivän tarinoita sisältää yhteensä 12 tarinaa, joista monet ovat puhdasverisiä novelleja, jotka päättyvät ennalta arvaamattomalla tavalla. Tässä suhteessa tekee mieleni mainita erityisesti novelli nimeltä Näkymä, joka kertoo miehestä, joka tarkkailee kaukoputkella vastapäisessä talossa asuvaa naista. Jossakin mieleni pohjalla ehtii välähtää Hitchcockin Takaikkuna ennen kuin mies päättää käydä naisen asunnossa.

Monissa Vainosen novelleista liikutaan elämän ja kuoleman sekä toisaalta todellisen ja epätodellisen rajalla. On paikkaa muuttavia työhuoneita. On kapellimestari, joka johtaa orkesteria sianpää harteillaan. On nainen, joka tekee työkseen homekartoituksia.  On toinen nainen, joka haluaa säilöä leikkauksen jälkeisen rintansa. On outoja lapsia. On vanha kulkurimies, joka kytkee jatkojohtoja toisiinsa. On kauhutunnelmiin etenevä risteilymatka.

Joki löyhkää mudalta ja mätäneviltä kasveilta, hyttien ovet repsottavat auki. Lilja on avannut niistä jokaisen ja nähnyt, nähnyt pimeässä ja hämärässä. Hyteissä lojuvat hänen matkatoverinsa, ihmiset jotka sattuma oli ajanut yhteen tähän laivaan.

Novellien aiheet ovat riemastuttavan vaihtelevia ja monissa niistä vallitsevassa roolissa on unheimlich, jonka läsnäolo saa vakuuttavimman ilmaisunsa novellissa Noutajat. Elämä ja kuolema haukkaavat toisiaan Vainosen teoksessa ja tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja on liukuva. Usein se on pelkästään tuulessa lenksottava portti, joka ei estä kulkua kumpaankaan suuntaan. Paikoin ilmaa värisyttävät Black Mirror -tyyliset vibat.

Vainosen novelleista johtaa lankoja moniin suuntiin. Lukiessani mielessäni käyvät erityisesti eteläamerikkalaiset maagisrealistit, George Orwell, ja Leena Krohn.

Novelli Päät nostaa esiin kysymyksen ihmisen sokeasta halusta seurata muita, olla kaltainen ja matkia. Samalla käy ilmi, että se mikä aluksi vaikuttaa itse tehdyltä valinnalta onkin kaikkea muuta. Kapitalistinen markkinakoneisto jyllää ja jauhaa myös ne, jotka vastustavat sen toimia. Yksilöllisyys on sille uhka ja sen vuoksi vastarinnan kiiskeily on pantava kuriin keinoja kaihtamatta.

Myöskään surrealistiset elementit eivät ole Vainosen novelleille vieraita. Pitkään naimisissa olleesta avioparista kertova novelli Kaksin liukuu alun realismista surrealismiin niin että novellin lopussa on vaikea varmasti tietää, mitä oikeastaan tapahtui.

Vainosen novelleissa yö tunkeutuu päivään ja värittää sen kolkoilla, uhkaa tihkuvilla väreillään.  Menneisyys astelee painavin askelin pureskellen muistoja terävillä kulmahampaillaan. Ilma hengittää pelkoa ja pimeää.

Novellien tunnetila muistuttaa usein painajaisunta, josta aamu ei nukkujaa vapauta. Sielun synkät katveet käännetään esiin kuin kevätmaa, johon istutetaan kasveja, joilla on pahan voimat.

Minua Vainosen novellit viehättivät erityisesti sen vuoksi, että ne eivät antaudu lukijan edessä, vaan pitävät kiinni omasta ominaislaadustaan. Yön ja päivän tarinoita avautuu äänettömäksi kauhun huudoksi, joka ottaa palan lukijasta vangikseen.



Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
214 sivua
Aula & Co. (2019)


Kustantajan lähettämä arvostelukappale



Kommentit

  1. Somepöhinöistä olen ihan pihalla, mutta kiva tietää, että Jyrki Vainoselta on ilmestynyt uusi novellikokoelma. Olen tykännyt tosi paljon Vainosen kirjoista, erityisesti novelleista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vainonen on erinomainen novellisti ja tämä kokoelma on vallan herkullinen. Näistä novelleista jäi myös vahvoja kuvia pään sisälle, joka osaltaan kertoo Vainosen tekstin voimasta

      Poista
  2. Lainasin tämän jo kirjastosta arviosi innoittamana, kiitos. Vainosen Heany-suomennokset ja esseekokoelma Linnunpöntön rakentaja ovat tuttuja, mutta en ole hänen novellejaan lukenut.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän