Odottamattomien vaikeuksien kohtaamisesta runoja lukiessa -Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni.

Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin.

Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä. Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus (tai rakkaudettomuus)

Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä.

Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan.

Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti.

Lehto etäännyttää äitystematiikan itsetään tarkastelemalla sitä reaalielämän ihmisten kautta.

Kun brittiläinen Alison Hargreaves kuolee vuorella hänestä tulee huono äiti. Kunnon äidit eivät lähde vuorille uhmaamaan kuolemaa. Äitien on pysyttävä lestissään. Kauhan varressa hellan ääressä vaipan vaihdossa maitotissinä turvasylinä iltasatujen lukijana.

sanomalehtien mielipidepalstat räjähtävät: alison hargreaves oli huono äiti, 

riskeerata henkensä nyt sillä tavalla blaa blaa blaa

Yhdysvaltalainen David Vetter (1971-1984), jolta Lehdon kokoelma lainaa nimensä tuli tunnetuksi "kuplapoikana", sillä hän joutui vastustuskyvyn puuttumisen vuoksi elämään koko elämänsä kuplan sisällä. Kun David Vetterin vanhemmat halusivat saada lapsia he ottivat suuren riskin, koska vaarana oli, että lapsi kantaisi perinnöllistä geeniä, joka aiheuttaa immunologisen puutostilan. Olivatko he piittaamattomia vanhempia? Miksi heidän piti saada biologisesti oma lapsi? Miksi he eivät voineet adoptoida?

rakastaako ihminen aidosti vain sitä minkä hän kupeissaan kantaa?

[...] 

Onko kaksitoista vuotta laboratorioelämää  

parempi kuin ei elämää ollenkaan? 

Sylvia Plath työnsi päänsä kaasu-uuniin ja jätti lapsensa Nicholasin ja Friedan selviytymään, miten parhaiten taisivat. Ei kunniapisteitä äitiydestä Plathille.

Rouva Lubitz taas kasvatti tietämättään pojastaan mielenterveydellisesti epävakaan nuoren miehen, joka syöksi Germanwingsin lentokoneen päin vuorta.

Ruumiinosia etsitään viljapellosta, ruumiinosia etsitään

puutarhoista, leikkipuistoista, ostoskeskuksen pihalta. Ruumiinosia 

etsitään iltaan saakka.

Minun on vaikea suhtautua todellisten ihmisten läsnäoloon Lehdon runoissa. Erityisesti rouva Lubitzin kohdalla pistää vihaksi. Eikö rouva Lubitz ole kärsinyt ihan tarpeeksi poikansa teon vuoksi. Pitääkö hänet vielä napata runokokoelmaan lukijoiden ihmeteltäväksi? Tämä on asia, josta en pääse yli. Tämä on asia, joka tulee Kultapojan runojen ja minun väliin.

Todelliset ihmiset välineellistyvät Lehdon runoissa. Heiltä viedään heidän ihmisyytensä ja tehdään heistä tyyppejä, joiden avulla luodaan runojen äitiysmaastoa. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Se hiertää. Haluan jättää nämä ihmiset ja heidän läheisensä rauhaan, vaikka toki ymmärrän, miksi heidän läsnäolonsa on näiden runojen kannalta välttämätöntä.


***** Tässä kohtaa pidän muutaman viikon tauon Lehdon runoista ja odottelen, josko pääsisin yli niistä reseptiovaikeuksista, joita näiden runojen oikeat ihmiset minulle aiheuttavat. En pääse. Vaikka kuinka yritän, en pääse. Oikeat ihmiset ovat näissä runoissa möhkäleitä, enkä saa heitä siirtymään tuuumaakaan saati sitten, että pystyisin katsomaan heidän lävitseen. *****


Joskus parasta, mitä äiti voi tehdä on, että hän luopuu lapsestaan. Tätä teemaa Lehto käsittelee kokoelman viimeisessä osassa, joka on saanut nimekseen Die Babyklappe. Vauvaluukkuun äiti voi jättää vauvan, josta ei kykene pitämään huolta.

Vauvaluukut eivät ole kovin yleinen aihe kirjallisuudessa, mutta sattumalta ne tulivat vastaan myös Jeanette Wintersonin romaanissa The Gap of Time, jota luin samaan aikaan Lehdon runokokoelman kanssa. Tämän seurauksena se kuva vauvaluukusta, jonka Lehdon runoja lukiessani näen mielessäni on itse asiassa peräisin Wintersonin romaanista. Hämmentävää.

Die Babyklappe johdattaa valokuvia ottavan turistin kautta lukijan takaisin Lehdon runokokoelman alkuun, jossa turistin kertakäyttökamerat nielevät kitaansa näkemänsä "niin kuin kaikki maailman kauneus olisi / olemassa vain heidän katseitaan varten."

Matka ei pääty, eikä ole lineaarinen. Äitiyttä määrittävät normit uhkaavat jauhaa myllynkivinä jokaisen, joka uskaltaa äidiksi ryhtyä.



Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika
80 sivua
WSOY (2019)


Kultapoika, kuplapoika oli yksi kuudesta vuoden 2019 Tanssiva karhu -runokilpailun finalisteista