perjantai 26. heinäkuuta 2019

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kirjoita 'onnenkissa' googlen kuvahakuun ja saat tulokseksi liudan kissoja käpälä pystyssä. Käpälä, joka heiluu siihen asti, että patteri loppuu. Samalla voi astua symbolimaastoon ja päästää mieleensä ajatuksen: entäs sitten kun uutta patteria ei ole saatavilla?

Edellinen kappale taitaa olla aasinsilta (eikä edes kovin hyvä sellainen), mutta joka tapauksessa se herättää kysymyksen siitä, miksi juuri aasin? Miksei vaikka virtahevon tai leijonan? Mikä on aasinsilta-sanonnan etymologia? Aino Vähäpesolan autenttinen onnenkissa löytyy joka tapauksessa Edith Södergranin kotoa Raivolasta, jossa Edith asustelee äitinsä kanssa, sairastaa ja kirjoittaa runoja.

Vähäpesolan kirjaa on kutsuttu esseeromaaniksi ja mikäs siinä, ei genre kirjaa pahenna, vaikka joskus luokittelu onkin aika tylsää, eikä välttämättä itse teoksen kannalta edes kovin oleellista. Onnenkissassa Vähäpesola joogaa ja kirjoittaa Edith Södergranista, sukupuoliroolien puristuksesta ja nuoren naisen elämästä ylipäätään. Ote on rehellinen, paikoin jopa yltiörehellisen oloinen.

Suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttaisi syntyneen uustunnustuksellisen naiskirjallisuuden genre, johon Vähäpesolan teoksen lisäksi luen kuuluviksi mm. Saara Turusen Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön, Sisko Savonlahden romaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja Laura Gustafssonin kirjan Pohja. Riippumatta siitä, mitä genreä em. teokset edustavat niille on yhteistä tekijäänsä läheltä kirjoittaminen ja vahva naisääni, joka ei pelkää hankalien ja hyvin intiimienkään aiheiden käsittelyä.

Onnenkissassa minulle parasta on se luonteva tapa, jolla Vähäpesola "kanavoi" omaa elämäänsä ja Södergranin runoutta. Henkilökohtainen muuttuu paitsi poliittiseksi, myös poeettiseksi. Vähäpesolan Edith Södergran ei ole Edith Södergran, vaan kirjoittaman "oma" Edith. Hänen näkemyksensä, kokemuksensa ja tuntonsa Edith Södergranista. Usein pysähdyin lukiessani miettimään, miten Vähäpesola onnistuu siirtymään oman elämänsä tapahtumista täysin suvereenisti Södergranin runouteen. Se on vähän kuin taikaa, joka syntyy siitä, että hän "liottaa irti paperista muutaman tarkkaan harkitun säkeen."

Södergranin ääni kaikuu Onnenkissassa sadan vuoden takaa. Sen on kaikunut Raivolasta aina siitä lähtien, kun hän runonsa kirjoitti, kun yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet Södergranin runouden. Onnenkissassa yksi keskeisimpiä runoja on Vierge moderne ja sen läsnäolo tässä teoksessa hymyilyttää minua totta vie ihan erityisesti, sillä jäljensinhän sen sanat itsekin teininä muistivihkooni. Niin meistä Vierge Modernen lukijoista tulee ketju ja kuoro, joka lausuu

En minä ole nainen. Olen neutri. / Jag är ingen kvinna. Jag är ett neutrum 
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut 
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa ... / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol...  
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, / Jag är ett nät för alla glupska fiskar,  
olen malja kaikkien naisten kunniaksi, / jag är en skål för alla kvinnors ära,  
olen askel kohti sattumaa ja turmiota, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet,  
olen hyppy vapauteen ja itseyteen .. /  jag är ett språng i friheten och självet... 

Vaikka Pentti Saaritsan suomennoksessa ei mitään vikaa olekaan, tämä(kin) Södergranin runo kannattaa ehdottomasti lukea myös alkukielellä, jossa runon ulottuvuudet - voimallinen uhma, naiseuden juhlinta ja vapauden tunne - korostuvat suomenkielistä käännöstä hurjemmin.

Kukapa ei haluaisi olla Vierge moderne? Olla se, joka uskaltaa ja on täynnä elinvoimaa, levittyy joka paikkaan ja muuttaa kaiken, missä kulkee ja minkä kanssa ajautuu tekemisiin. Jos pitäisi valita suomalainen voimaruno en epäröisi hetkeäkään valintaani. Vierge moderne on monella tapaa ylin ja ylittämättömin ja näin sanon minä, joka en ole niinkään Edith Södergranin kuin Hagan Olssonin fani. Hagarina minä katson Edithiä ja tulen hänestä juovuksiin.

Vähäpesolan kirja sisältää useita hienoja havaintoja, jotka jatkavat syvenemistään lukijassa. Esimerkiksi heti kirjan alussa oleva lause [kirja]hyllyssä nukkuvista niteistä avaa ison ajatuskulun ja jään pohtimaan, kuinka monia maailmoja olo- ja makuuhuoneestani löytyykään. Miten paljon elämää eri muodoissa paperille prässättynä. Miten sata ja taas sata kohtaamista, joista useista en edes tiedä, koska kirjat makaavat hyllyissäni lukemattomina vuodesta toiseen. Ne samat kirjat, jotka aikoinaan oli pakko juuri sillä hetkellä saada omaksi.

Onnenkissan myötä palasin kirjallisuustieteen professorin vastaanotolle ja minulla on vahva tunne, että kyseinen professori on sama henkilö, josta Vähäpesola kirjoittaa. Vaikka omat ongelmani kyseisen professorin kanssa olivat erilaisia kuin Vähäpesolalla on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta: professorin yksinvaltiudesta päättää, mistä aiheista ja millä lähestymistavoilla kirjallisuudentutkimusta kuuluu/saa tehdä.

"Osaat sinä runoista kirjoittaa, mutta kyllä naiset ovat naisia ja miehet miehiä, eikä siihen ole mitään lisättävää", toteaa professori Vähäpesolalle. Valta-asetelma opiskelijan ja professorin välillä on jo lähtökohtaisesti epätasapainoinen ja tämä korostuu vielä, kun professori on korkeasti oppinut valkoinen heteromies ja opiskelija taas nuori, sukupuolien moninaisuutta korostava nainen.

Yliopisto oli kieltämättä pettymys, johtui se sitten minun sopimattomuudestani sinne tai yliopiston näivettymisestä resurssipulan alla. Silloin kun touhu ei muistuttanut väkivaltaista penetraatiota aiheeseen, se oli pimeässä suoritettu lähetyssaarnaajapano, jolla on alku ja loppu ja josta ei keskustella jälkeenpäin.

Kammottavaa kyllä professorien tavassa torpata opiskelijoiden valitsemia tutkimusaiheita taitaa olla kyse yleisemmästä asiasta kuin mitä olen aiemmin edes tiedostanut, sillä myös Ali Smith kirjoittaa kirjassaan Autumn vastaavantyyppisistä kokemuksista. Miesprofessorit vaikuttavat asettuvan portinvartijoiksi, jotka yksinoikeudella määrittävät tutkimuksen rajat. Joskus todellakin helpoimmalla pääsisi, kun tekisi kirjallisuustieteen gradunsa James Joycesta tai Pentti Saarikoskesta.

Toisenkinlaisia professoreja toki on. Omalla kohdallani kävi sellainen onni, että vt. professorina toimi äskettäin edesmennyt Kirsi Simonsuuri, jonka karisma, tietämys, ymmärrys ja kyky innostaa opiskelijoitaan on jättänyt minuun täysin lähtemättömän jäljen.

Vähäpesola kirjoittaa rohkeasti ja itseään avaten. Hän jakaa kokemuksiaan ja tuntojaan lukijalle auliisti. Hän kirjoittaa nuoren ihmisen hurmaavalla varmuudella ja hyvä niin, sillä mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänen lauseisiinsa oman kokemukseni mukaan kirjoittuu ehkä-sanoja. Varmuus rapautuu ja muuttuu suhteelliseksi ja on opittava kantamaan sitä taakkaa, joka syntyy siitä, että mitään asioiden perimmäistä varmuutta ei ole olemassa.




Aino Vähäpesola: Onnenkissa
191 sivua
Kosmos (2019)






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti