Siirry pääsisältöön

Rakkauden vaiheet - Raisa Omaheimo: Sydän

Raisa Omaheimo (s. 1977) on tunnettu teatterintekijä ja feministinen stand up -koomikko, jolta nyt on julkaistu ensimmäinen romaani. Vaikka en tunnekaan Omaheimoa ollenkaan olen omassa hiljaisuudessani diggaillut häntä erityisesti Läski-esityksestä lähtien.

Sanotaan paremman puutteessa vaikka näin. Kulttuurimme tarvitsee Omaheimon kaltaisia rohkeita ja sopivasti räävittömiä naisia, jotka uskaltavat uskalluksen yli, eivätkä välitä sopivuudesta ja sen asettamista rajoista.

Myös Sydämessä Omaheimo panee itsensä peliin. Toki teos on fiktiivinen, mutta siinä on vahva henkilökohtaisen pohjavire. Kirjoitan muistiinpanovihkooni, että Sydän on puhekirjallisuutta ja että tämän tyyppiset kirjat ovat nyt muodissa. Kirjat, jotka sijoittuvat hyvin lähelle tekijäänsä ja joiden ihannelukija on henkilö, joka jakaa tekijän kanssa saman kokemuspiirin.

Sydämessä minua kiinnostaa erityisesti kaksi eri juttua, joista kumpikaan ei liity teoksen varsinaiseen tematiikkaan, rakkauden ja ihmissuhteiden vaikeuteen ja mahdottomuuteen. Teoksen alkuosan kiinnostavuus syntyy siitä, että siinä kuvataan siivoojan työtä. Hyvin harvoin siivoojat nimittäin pääsevät esiin kirjallisuudessa. Siis mahtavaa. Vaeltelen Sydämen siivoojan kanssa pitkin Stockmannin autiota tavarataloa. Kumihanskat saavat käteni haisemaan, kainaloissa on hikiläikät ja kurja haju levittäytyy ympärilleni.

Tässä kohtaa tajuan, että kirjoitin edellä "Sydämen siivooja" - hmm jaahas, tällaisenkin tason tästä romaanista voi löytää.

Monesti elämä olisi helpompaa, jos sydämensä voisi siivota yhtä lailla kuin tavaratalon. Kuurata sen puhipuhtaaksi jos ei muuta niin seuraavaa likaajaa varten. Tehdä sydämensä suursiivouksen aina ihmissuhteen päätyttyä. Asiat vaan eivät mene niin, vaan sydämeen kerrostuvat kaikki ihmissuhteet. Jäävät sen sisälle ja pinnoille kamalaan ja äänekkääseen epäjärjestykseen.

Sydämessä rakkaus tulee elämään Otavan, Freijan ja Muusikon muodossa. Rakkauden vaiheet ovat aina samat:

1. "Kanssasi on niin hyvä olla / syliisi helppo tulla."*
Kaikki on ihanaa. Sinun ihosi on suunnaton ja kiehtova maanosa. Meri, josta juoda. Kartta, jonka jokaista millimetriä on pakkoa saada nuolla.

2. Epäilys herää

3. Ohi on

Kun uni tai valve voittaa, he katoavat kaikki, lopullisesti. Joka kerta lopullisesti.

Sydän (symbolina) on kulttuurisesti niin vahvasti lastattu ja moneen kertaan ryöstöviljelty, että siihen on vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Osin tästä johtuen Omaheimon romaanin sydänsymboliikka ei paikoin oikein jaksa nousta, vaan jumittuu toisteisuuteensa.

Enemmän kuin tulkintojen lukeminen siitä, että teoksen päähenkilön päättää heittää sydämensä kadulle minua kiinnostaa teoksen kertojaratkaisu, joka on mystinen ja siksi kiehtova. Romaanin alussa päähenkilö on siivooja, mutta teoksen loppupuolella hän on terapeutti. Toki on mahdollista, että kyse ei ole samasta henkilöstä ollenkaan, mutta mikään romaanissa ei viittaa tähän mahdollisuuteen.

Miksi siivooja muuttuu terapeutiksi? Tekeekö hän siivojanhommia opiskellessaan terapeutiksi? Opiskeleeko hän terapeutiksi voidakseen keskittyä muiden huoliin omiensa sijasta? Onko kyseessä luokkaloikka?

Onko Sydän komedia? Siinä mielessä varmasti kyllä, että ihmisen tarve löytää rinnalleen toinen ihminen on usein niin perustavanlaatuisesti elämää hallitseva juttu, että siitä ei ilman komediallisia aspekteja selviä. Samalla tietenkin on traagista ja repivää, kun joutuu kohtaamaan ihmissuhdepettymyksen toisensa jälkeen ja tätä puolta Omaheimo tuo vahvasti romaanissaan esiin ja saa pragmatistin sisälläni kysymään: miksi kaikki tämä ihmissuhdevaiva, kun lopputulos on aina yhtä kurja?

Mut hei, ei saa olla pessimisti. Tämän neuvon annan itselleni.

Sydän saa myös kysymään, missä määrin ihminen itse kaipaa toista rinnalleen ja missä määrin kyse on kulttuuristen odotusten täyttämisestä. Malin Lindroth on teoksessaan Vanhapiika tuonut ansiokkaasti esiin, miten kumppaniton ihminen tulkitaan vialliseksi ja jollakin tapaa kelpaamattomaksi yhteiskunnan ylijäämäksi.

Siis patriartkaattihan hyötyy ihan jumalattomasti siitä, kun nainen tuskailee ihmissuhteiden kanssa.  Näin tärvääntyy aikaa, jonka voisi käyttää monenlaisiin tärkeisiin asioihin, kuten vaikka juuri kyseisen patriarkaatin rapauttamiseen. Ai että!

Mutta kun se sydän haluaa tahtoo vaatii kieltäytyy olemasta onnellinen, jos sen vieressä ihan liki liki ei syki toinen moinen lihasmöykky.

Sydän etenee sydämen rytmiin. Sen pulssissa on ikävä ihmistä, joka jäisi vierelle. Omaheimo on kirjoittanut romaanin, josta moni voi löytää itsensä ja oman kaipauksensa. Lohdullisuus syntyy siitä, että muillakin on samanlaista kuin itsellä.



Raisa Omaheimo: Sydän
186 sivua
Kustantamo S&S (2019)


*Lainaus samannimisestä laulusta, tekijät/esittäjät Juha Tikka, Hector ja Susanna Haavisto

Kommentit

  1. Kiitos tästä, itse siivoustyötä päätoimisesti tekevänä ex- kirjallisuudenopiskelijana arviosi sykähdytti. Hienosti kirjoitat sydämen siivoamisesta ja ihmissuhteiden kertymisestä..puhtaus ja lika ovat hyvinkin symbolisia asioita, vaikka harvempi siivooja tuota tulee miettineeksi muuten kuin käyttännön näkökulmasta. Ilahdun yleensä duunarikuvauksista nykyromaanissa ja tietysti nimenomaan siivoojien nostamisesta näkyviin, heidän persoonastaan työroolin takana. Nykysiivoojat lienevät vähän toisenlaista porukkaa kuin muutama vuosikymmen sitten, tosin nuoria on vaikea alalle houkutella. Mutta tuo työ tuskin heti loppuu se epäseksikkyydestä huolimatta :)

    Tartun kirjaan kun se eteen osuu. Toivottavasti pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Duunarikuvauksia lukisin itsekin mieluusti enemmän, mutta aika vähän niitä taidetaan nykyisin kirjoittaa. Ehkä juuri sen takia kirjan alkuosa miellytti erityisesti, kun siivooja oli kerrankin päähenkilö. Puhtaus ja lika, kuten mainitsit, ovat todellakin symbolisia asioita. Kiitos kommentistasi!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän