Siirry pääsisältöön

Sinikka Huusko: Suolaruusu


En tiedä, mitä sanoisin. En ole varma edes siitä, haluanko sanoa ylipäänsä mitään. Tai pystynkö edes.

Suolaruusu on yksi järkyttävimmistä runokokoelmista, joita olen lukenut. Siinä kuvataan lapsen kokemuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pohjatekstinä Huusko käyttä Vladimir Nabokovin ristiriitaisia tunteita herättävää romaania Lolita.

Olin alunperin ajatellut, että kirjoittaisin Suolaruususta yhdessä Sara Stridsbergin romaanin Darling river kanssa, sillä myös Stridsbergin teos pohjaa Lolitaan. En kuitenkaan saanut luetuksi Darling Riveriä loppuun, eikä tähän ollut syynä se, että romaani olisi huono. Ei ollenkaan, se vaan osui aikaan, jolloin sen lukeminen tuntui liian raskaalta. Samaa ongelmaa koin myös Huuskon runojen kanssa. Kesti kuukauden päivät, että sain luetuksi Suolaruusun läpi edes kertaalleen.

Teoksen yhteys Lolitaan tehdään selväksi heti alussa

Kimeä-äänisten enkelten joukkoturma
helteisessä risteyksessä
sinun maksaläikkäinen kätesi 
ohjauspyörällä Humbert Humbertilainen

Suolaruusu sisältää lukemattomia kohtia, jotka ovat niin täynnä kipua, että en halua ottaa niistä edes sitaatteja tekstiini, vaikka niin tekemällä tekstistäni tulisi vaikuttava ihan ilman omia ansioitani.

Onko nuorella tytöllä tässä maailmassa mitään realistisia mahdollisuuksia Humberteja vastaan? Ei pitäisi kysyä, koska silloin alkaa odottaa itseltään vastauksia. Silloin joutuu huomaamaan, että tekisi mieli tarttua teräaseeseen ikään kuin se olisi joku ratkaisu.

Suolaruusun väri on verinen.

Oksettaa. Kuvottaa. Tekee mieli paeta. Juosta paikkaan, joka on täynnä pelkkää hyvää ja uskoa, että sellainen paikka voisi olla olemassa.

Suolaruusun lukeminen tuntuu vatsassa. Suolet panikoivat.

Kuvatessaan nuoren tytön kokemuksia Huusko samalla tuottaa runoillaan lukijassa tytön tunnekokemuksia. Ei vähäinen ansio, mutta kylläkin karmaiseva. Lukijana jään näiden runojen armoille. Olen kenttä, jonka poikki Humbert kulkee ristiin rastiin, eikä minulla ole mahdollisuuksia pistää vastaan. Tulen tallatuksi.

Kun mietin, mitä tästä teoksesta voisin sanoa törmään Laura Gustafssonin subliimia käsittelevään tekstiin Tarve tuijottaa suu auki.  Hänen mukaansa "emotionaaliseti kestämättömän rajoille menevä kokemus aiheuttaa subliimin tunnetilan." Kysyn itseltäni: olenko subliimin vallassa?

Gustafsson kirjoittaa edelleen, että subliimin kokemus saa ihmisen suun menemään O:n muotoiseksi ja jatkaa, että "O on sitä, että miltei musertuu jonkin liian suuren aiheuttamaan paineeseen." Tämä kuvaa hyvin tuntemuksiani Suolaruusun parissa. Minä todellakin lähes muserrun sitä lukiessani kerta toisena jälkeen.

Edmund Burke liittää subliimin alkujuuret kauhun (terror) kokemukseen. Subliimi on hänen mukaansa yhteydessä ihmisen voimakkaimpiin tunnekokemuksiin.

Huomaan selaavani Burken teosta kuin se olisi turvapaikka. En ihan kestä kaikkea sitä, mitä Suolaruusu minussa aiheuttaa.

Jos mistä Suolaruusu on osoitus, niin siitä, että sanojen valta on suunnaton. Subliimista puhuminen Huuskon runojen yhteydessä tuntuu sekä oikealta että jotenkin myös väärältä. Panen merkille, että edellisen lauseen kirjoittaessani suuni oli O:n muotoinen.



Sinikka Huusko: Suolaruusu
118 sivua
Kulttuurivihkot (2019)



Laura Gustafsson: Tarve tuijottaa suu auki - Subliimin kokemus ja taide ihmeen alueena. Niin & Näin 1/2020

Edmund Burke: A Philosophical Enquiry into the Sublime and Beautiful. And other Pre-Revolutionary writings (Penguin Classics 1998/1757)





Kommentit

  1. Harmi, ettei tätä ollu meijän kirjastossa. Ois ollu mielenkiintoista lukea, että vastaako runot omiin kokemuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh! Ahdistaa jo ajatuskin näiden runojen lukemisesta omia kokemuksia vasten. Ehkä se voi olla myös hyvä asia. Toivottavasti niin.

      Poista
    2. Joskus se yhtäaikaa ahdistaa ja tuntuu helpottavalta. Lukee sanoja, jotka sopii omiin kokemuksiin ja joku muukin osaa sanoittaa niitä hyvin ja se on ihanaa ja samalla se sanoituksen osuminen voi triggeröidä.

      Poista
    3. Se on varmaankin juuri niin kuin kirjoitit.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän