Vappu Kannas: Rosa Clay

Onko Rosa Clay uusi Stoner? Siihen sillä on ainakin kaikki mahdollisuudet.

John Williamsin Stonerin tapaan Rosa Clay puhuttelee ihmisen kaikkein inhimillisimpiä psyyken osia. Se koskettaa ja kirpaisee. Se muljahtelee sydänalassa.

Rosa Clay on fiktiivinen kuvaus todellisesta historiallisesta henkilöstä. Vuosina 1875-1959 elänyt Rosa Clay oli ensimmäisiä afrosuomalaisia. Hänet adoptoitiin Suomeen 13-vuotiaana Ambomaalta, jossa hänen kasvattivanhempansa toimivat lähetyssaarnaajina. Rosan biologisista vanhemmista isä oli valkoihoinen eurooppalainen, äiti taas tummaihoinen afrikkalainen. Vuonna 1904 Suomessa opettajaksi opiskellut Rosa muutti Amerikkaan, jossa hän vietti loppuelämänsä.

Kannas kuvaa Rosan lapsuutta, joka oli kovaa kohtelua täynnä. Kasvattiäidilleen hän oli "harmi ja taakka", kasvatti-isä taas näki hänet "kuin varjon". Erityisesti kasvattiäidin käytös Rosaa kohtaan oli julmaa, eikä hän lakannut muistuttamasta Rosaa siitä, että tämä on erilainen kuin muut. Uskonnon avulla hän oikeutti tekonsa omantunnon tuskia kokematta. Erityisen käyttökelpoinen Rosan kasvattiäidille oli raamatun jae, jonka mukaan "se vitsaa säästää, joka lastaan vihaa".

Helppoa ei ollut Rosalla myöskään opettajakoulutuksessa tai opettajajantyössä Mustinlahdella ja myöhemmin Tampereella.

Kannas lähestyy suurella herkkyydellä Rosan tunteita ja sitä, miten tämä tummaihoisena on yksin tavalla, jota muiden hänen ympärillään on mahdoton ymmärtää. Ihonväri on paitsi huutomerkki myös tehokas eristäjä.

Ihmisten on mukavampi ajatella, että sieluni on vielä Afrikassa. He uskovat, että kuulun todella vain sinne missä synnyin.

Oikeus kotimaahan on Rosalle kaikkea muuta kuin itsestäänselvää. Hänen muistonsa Afrikasta ovat hataria ja välähdyksenomaisia. Useimmat Suomalaiset taas eivät ole valmiita hyväksymään häntä joukkoonsa, vaan hän on heille kummajainen ja outo toinen.

Rosaa seuraa toiseuttava katse, missä hän sitten kulkeekin. Kannas tuo esiin viiltävän tarkasti, miten muiden katseiden alla Rosa on kuin nähtävyys, mutta miten identiteetin tasolla hän on tuskin olemassa. Stuart Hall kirjoittaa teoksessaan Identiteetti, miten itsensä tunnistaminen mustaksi on prosessi, jossa "identiteetti tunnistetaan eron kautta" ja miten "musta on identiteetti, joka täytyy oppia." Ympäristössään ainoana tummaihoisena mustan identiteetin oppiminen on Rosalle kuitenkin käytännössä lähes mahdotonta. Jatkuvasti korostuu hänen eronsa muista ilman, että olisi olemassa ketään, jonka kokemuksiin hän voisi samaistua.

Minua ei voi palauttaa, tässä minä olen. Muut näkevät silti minusta vain hiukset ja ihon, vaikka olen myös rystyset, suonet ja kynnet.

Sosiologian piirissä klassiseksi näkemykseksi identiteetin muodostumisesta on Hallin mukaan vakiintunut käsitys, että "identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa". Kannaksen romaanissa Rosan vuorovaikutusta muun yhteiskunnan kanssa määrittää hylkimisen prosessit. Jopa silloin, kun hän rohkaistuu puhumaan opettajakollegalle itsestään hän joutuu huomaamaan, että hänen omaa elämäänsä määrittävät tekijät, joita toisen on hyvästä tahdosta huolimattakaan mahdotonta ymmärtää. Yksinäisyys kietoutuu Rosan ympärille kuin peitto, joka ei tuo turvaa, vaan eristää.

Olen kuullut tarinoita kesyistä karhuista, jotka joku metsästäjä on vanginnut ja opettanut tavoilleen ja näytellyt yleisölle maksua vastaan kiertävillä markkinoilla.

Kannaksen kuvaus tuo mieleeni Marja-Leena Mikkolan runon Tyttö ja tanssiva karhu. Tytön paikalle on helppo asettaa yhteiskunta ihmisineen ja Rosa ihonvärinsä vuoksi muista erottuvana on runon karhu, jonka tekemisiä muut valvovat ja määrittävät ja jonka ihmisarvoa nämä ahtavat loputtoman ahneisiin kitoihinsa. Mikkola kirjoittaa:

Ja karhu, karhu tanssi, / kun tyttö rumpua löi, ja niin kuin aurinko kuuta / hän karhun sydäntä söi.

Rosan tilanne muistuttaa bonsai-puun koulimista tai Kiinassa harjoitettua nuorten tyttöjen jalkojen sitomista. Hänen kohdallaan kyse ei vaan ole pelkästään jaloista, vaan koko hänen persoonastaan.

Rosa Clay ei ole perinteinen fiktiivinen elämäkerta teoksen nimihenkilöstä, vaan siinä Kannas kirjoittaa auki myös omat pohdintansa mm. sen suhteen kenellä on oikeus kirjoittaa toisen ihmisen tarina. On tärkeää, että nämä osuudet ovat teoksessa mukana, sillä ilman niitä Kannasta olisi aivan liian helppo syyttää kulttuurisesta omimisesta.

Sofi Oksanen vastasi eräässä tv-haastattelussa kysymykseen kulttuurisesta omimisesta suunnilleen niin, että on parempi kertoa tarina, joka ei muutoin tulisi kerrotuksi kuin jättää se kertomatta sen vuoksi, että saattaisi joutua syytetyksi kulttuurisesta omimisesta. Oksasen sanat olivat useasti mielessäni lukiessani Rosa Claytä. Samaistuin myös vahvasti kirjailijan tästä asiasta käymiin pohdintoihin, sillä ne palauttivat mieleeni omat sisäiset taisteluni ajalta, kun kirjoitin gradua Alice Walkerin romaanista Meridian.

Kannas tiedostaa oman valtansa Rosan tarinan suhteen.

Kuinka helppo minun on jatkuvasti kävellä hänen ylitseen.

Toisen ihmisen tarina kertominen on aina valintoja ja vallankäyttöä. Kannas kuitenkin lähestyy Rosaa hyvin hienovaraisesti ja kunnioittavasti ja tämän tarinan kirjoittamiseen liittyviä ongelmia kiistämättä. Toki on muistettava, että tämä on minun valkoisen ihmisen mielipiteeni asiasta.

Rosa Claytä lukiessa kuljen 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen Vappu Kannaksen taitavassa opastuksessa. Kuljen siihen kohtaan, jossa lukee afrosuomalaisten historia. Tämä kohta on kauan humissut pitkälti tyhjyyttään. Kannaksen romaanin jälkeen siinä on Rosa Clay ja hänen elämäntarinansa. Siinä on puu, jonka juuret kasvavat kohti nykypäivää. Siinä on tarina, jonka toivoisin sinunkin löytävän.





Vappu Kannas: Rosa Clay
381 sivua
S&S (2020)

Kiitos kirjasta kustantamolle!




Stuart Hall: Identiteetti. Suomentanut ja toimittanut Mikko Lehtonen ja Juha Herkman (Vastapaino 1999).