Kirjallisuus ja paikka - Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja

Moni kirjanystävä ottaa matkalle mukaansa kirjan, joka sijoittuu paikkaan, johon hän on matkustamassa. Niin minäkin. On ihan omanlaisensa juttu lukea tiettyyn paikkaan sijoittuvaa kirjaa, kun itse on tuossa paikassa.

Ville-Juhani Sutinen tarkastelee teoksessaan Sivupolkuja kirjallisuuden ja paikan välisiä suhteita.

Paikka vaikuttaa kirjallisuuteen, mutta myös kirjallisuus saattaa vaikuttaa paikkaan. Kirjallisuus rakentaa paikkoja, mutta yhtä lailla paikat rakentavat kirjallisuutta.

Sutinen kirjoittaa muun muassa Dostojevskin Pietarista, Tšehovin arosta, Döblinin Berliinistä, Ninin Pariisista, Woolfin Monk's Housesta ja sen ympäristöstä.

Kaikki Sutisen esseet eivät tee minuun yhtä voimakasta vaikutusta ja luulen, että ainakin osittain tähän vaikuttaa se, että oma suhteeni Sutisen kuvaamiin paikkoihin on intensiteetiltään vaihteleva.


Toisaalta. Asia on hieman monimutkaisempi.


Useissa Sutisen kuvaamissa paikoissa olen käynyt, mutta esimerkiksi hänen kuvaamansa William T. Vollmannin romaaneissa esiintyvä San Franciscon Tenderloin-niminen kaupunginosa on minulle täysin vieras, kuten myös Vollmanin teokset. Tämä ei kuitenkaan estä minua tunnistamasta sitä lihan sykettä, jota Sutinen Vollmannin teoksista löytää ja joka kytkeytyy kiinteästi Tenderloiniin. Toki on myös niin, että Sutisen kuvaamien tunnelmien tavoittamisessa on hyödyksi itse sana Tenderloin, joka tarkoittaa - tässä tapauksessa koomisen osuvasti - sisäfilettä.

Prostituoidut vilistävät silmissäni.



Bruno Schulzin myötä Sutinen johdattaa lukijan Ukrainaan, Drohobytšin kaupunkiin ja tämä essee "pakottaa" minut käyttämään google-mapsia ja vaeltamaan Drohobytšin kaduilla. Ne eivät ole samoja katuja kuin Sutisen kuvaamat kadut. Jälkimmäiset nimittäin ovat huomattavasti mielenkiintoisempia, enkä karttaan tutustumalla tavoita ollenkaan samoja väristyksiä kuin Sutisen kuvauksia lukemalla.

Hmm.



Paikkojen paikaksi nousee Sivupoluissa Pietari. Olen käynyt siellä vuosia sitten lukioikäisenä, eikä omat kokemukseni Pietarista omaa oikein mitään yhteistä Sutisen kuvaaman Dostojevskin Pietarin kanssa. Ehkä kuljin väärillä kaduilla ja porttikongeissa. Sutinen sen sijaan herättää Dostojevskin myötä Pietarin eloon tavalla, joka saa minut kaipaamaan sinne välittömästi.

Tulee tunne, että Dostojevskin Pietari on todellisempi ja aidompi kuin mitä "oikea" Pietarin kaupunki voisi minulle koskaan olla.


Tulee häiritsevä ajatus. Niukat topit. Kireät sortsit.
Paljetteja
paljetteja
paljetteja

Alan epäillä, että eksotisoin entisiä itäblokin maita. Kuten Pietaria. Kuten Ukrainaa ja luultavasti myös Bulgariaa. Jälkimmäinen päätyi listalleni siksi, että lukiessani Garth Greenwellin romaania Cleanness tapahtumien sijoittuminen Sofiaan sai suuren merkityksen tavalleni tulkita teosta.

Onko kenties niin, että entisen itäblokin maihin kirjoittautuu niin suuressa määrin sorrettujen historiaa, että niiden paikallisuus on tämän vuoksi erityisen korostunutta?



Kun Sutinen kirjoittaa Strindbergin Tukholmasta eivät sen kadu herää luennassani eloon. Ehkä Tukholma on liian lähellä ja liian tuttu. Ehkä omat kuvani siitä ovat siinä määrin voimakkaita, että Strindbergin Tukholma ei pääse ponnistautumaan niiden läpi.




Yllättävää kyllä ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekee Sutisen essee Tšehovin arokuvauksista. Lähden sitä lukiessani melkein jo kirjastoon, sillä haluaisin kokeilla, voinko Tšehovia lukemalla itse tavoittaa jotakin siitä, mistä Sutinen kirjoittaa.

Aron eksistentiaalisuus.

[a]rossa on jotain ihmeellistä ja dramaattista. Paikan valtavuus pakottaa ihmisen tajuamaan oman pienuutensa, ja aron näennäisesti mitäänsanomaton pinta kätkee alleen paljon ...

Seuraavalla kerralla tulen lukemaan Tšehovia toisin. Tulen lausumaan kuorossa Kolmen sisaren kanssa "Moskovaan", enkä silloin tarkoita pelkästään samannimistä kaupunkia.




Kirjahyllyssäni kököttää Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz. Pyyhin siitä aina välillä pölyt. Döblinin romaanin perustuvan tv-sarjan sen sijaan olen nähnyt ja siitä päällimmäiseksi kuvaksi on mieleeni jäänyt Franz Biberkopf valkoisessa verkkopaidassaan.

Omat matka- ja lukukokemukseni kerrostuvat Sutisen tekstin kanssa. Ollessani Berliinissä vaikutuin erityisesti Volksbühnen teatterirakennuksesta. Siellä ei ollut esitystä menossa, mutta teatterin ovet olivat auki ja haahuilin sen aulassa. Kun Sutinen mainitsee Volksbühnen olen siellä taas. Aikamatkustan. Luettu ja koettu liimaantuvat toisiinsa.




Yksi tärkeimpiä kirjallisia paikkojani on Luxembourgin puisto. Sutinen ei mainitse sitä sanallakaan, vaikka kirjoittaa Pariisista Anais Ninin yhteydessä. Harmittaa, että en ole kirjannut ylös, kuinka monessa lukemassani kirjassa on käyty Luxembourgin puistossa.

Kun vihdoin muutama vuosi sitten pääsin sinne itse täytyin tästä kokemuksesta niin, että hädissäni kiersin ympäri puistoa ja kuvasin patsaita. Tuntui mahdottomalta uskoa, että tämä oli nyt se puisto, jossa lukemalla olin aiemmin niin useasti vieraillut.

Eräänlaisena jälkiefektinä purskahdin itkuun, kun Ta-Nehisi Coates huikeassa esseekirjassaan Between the World and Me kirjoittaa, miten hän käytyään Luxembourgin puistossa tapasi miehen,


joka piteli  käsissään kylttiä, jossa luki: Vive le combat des jeunes contre les crimes racistes! USA: Trayvon Martin, 17 ans assassiné car noir et le raciste acquité. (Eläköön nuorten taistelu rasistisia rikoksia vastaan. USA: Trayvon Martin, 17 vuotta, murhattu ihonvärinsä tähden ja rasisti vapautettu syytteistä).


Niin vahva kuin Coatesin tapaaman miehen kyltissä oleva viesti onkin se vaikutti minuun erityisen vahvasti juuri sen takia, että aiemmin Coates oli kuljettanut minua Luxembourgin puistossa. Tai ehkä hän vain mainitsi sen. Ehkä kuvittelin loput. Joka tapauksessa itkin.




Aloitin Jeanette Wintersonin romaanin Intohimo juuri ennen kuin olin matkustamassa Venetsiaan. Lukemiseni ei lähtenyt käyntiin mitenkään mallikkaasti, mutta

käytyäni Venetsiassa
eksyttyäni kapeilla kaduilla
ostettuani huulipunan paikallisesta Sephorasta
liu'uttuani gondolissa huumaavassa hiljaisuudessa
ihailtuani auringon leikkiä Ponte Maria Callasilla

Wintersonin teos alkoi liekehtiä. Siitä tuli nimensä mukainen.




Olisin toivonut Sutisen kirjoittavan Elena Ferranten Napolista, sillä vain harva romaani(sarja) on niin kiinni paikassa kuin Ferranten neliosainen Napoli-sarja.




Saramago ja Lissabon.

Luin Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi viime kesänä heti sen jälkeen, kun olin palannut matkalta Lissabonista. Muistoni jyrkistä kaduista ja kahviloista, muistoni Lissabonin iltaisin valtaavasta tuulesta, Fernando Pessoan patsaasta ja kirjakaupoista menivät suloisesti sekaisin itse romaanista löytyvien kuvausten kanssa.

Kirjoitin:

Kävi esimerkiksi niin, että kun luin kohtaa, jossa Saramago kirjoittaa Sāo Roquen kirkosta  tapahtui tämä tasan viikko sen jälkeen (aikaero huomioon ottaen), kun olin itse ollut tässä kirkossa. Kyseessä on tietenkin pelkkä sattuma, mutta kun ottaa huomioon teoksen hengen ja tunnelman alkoi se äkkiä tuntua enemmältä. Ei puuttunut kuin Pessoan rystysten koputus ulko-oveeni.

Ihmeellistä.





Paikan ei tarvitse olla nimetty kaupunki luodakseen voimakkaan tunnun omasta paikallisesta erityisyydestään. Tästä hyvä esimerkki on Monika Fagerholmin Kuka murhasi bambin?, jossa tapahtumat sijoittuvat huvilakaupunkiin.

Bambin jälkeen olen useasti halunnut matkustaa Hankoon. Tämä ei ole sattumaa, vaan jotakin muuta.





Sutisen esseiden ansio ei rajoitu siihen, mistä hän kirjoittaa, vaan Sivupolkuja saa lukijan tarkastelemaan omiakin kokemuksiaan kirjallisuuden ja paikan välisistä suhteita uudessa valaistuksessa. Vieläpä niin, että mitä enemmän lukemaansa miettii paikan kautta sitä mielenkiintoisemmaksi kirjallisuuden ja paikan välinen kommunikaatio käy.





Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja. Kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta
247 sivua
Avain (2020)