keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat


me jotka olemme erotelleet veren
sellaiseen, joka saastuttaa,
ja sellaiseen, joka lunastaa

Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin maaliskuussa 1969. Jane oli tuolloin 23-vuotias.

Janen murha oli osa ns. Michigan-murhia eli seitsemän nuoren naisen murhaa, jotka tapahtuivat vuosina 1967-1969 Yhdysvaltain Michiganissa. Vaikka murhien tekijästä ei edelleenkään ole täyttä varmuutta uskotaan yleisesti, että kaikkien niiden takana on mies nimeltä John Norman Collins. Hän kärsii elinikäistä vankeustuomiota Marquette Branch -nimisessä vankilassa.

Ajatus siitä, että Collins on oikea ihminen, joka elää vankilassa tälläkin hetkellä häiritsee minua järkyttävän paljon. En voi selittää mitään pois fiktiivisyyden varjolla.

Michigan-murhiin liittyvät tiedot ovat tarkistettavissa virallisista läheistä. Ne ovat ydin, jonka ympärille - Nelsonin tätiin tarkentuen - rakentuvat niin Jane kuin Punaiset osatkin.

Maggie Nelson syntyi lähes päivälleen neljä vuotta tätinsä murhan jälkeen ja näissä kahdessa kirjassa hän kuvaa niin Janea kuin 36 vuotta tämän kuolemaan jälkeen käytyä oikeudenkäyntiä.



'Jane' on dokumentaarisesti painottunutta runoutta ja koostuu Janen päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä sekä Maggien itse kirjoittamista runoista. Se on runomuotoinen tulkinta Janen elämästä ennen murhaa.

Kerromme itsellemme tarinoita voidaksemme elää, aloittaa Joan Didion esseekokoelmansa The White Album, mutta jatkaa jo hetken päästä: Tai ainakin jonkin aikaa uskomme niin.

Punaisten osien lopussa Maggie muistuttaa, että vaikka tarinat voivat olla elintärkeitä, saattavat ne johtaa kirjoittajansa myös ansaan ja tuottaa "valtavaa tuskaa." Tarinoiden kirjoittamiseen sisältyy väistämättä

vääristelyä, systematisointia, syyttelyä, suurentelua, rajaamista, pois jättämistä, petoksia, mytologisointia

Mietin rakkaimpia tarinoitani. Niitä, joita olen antanut itseni kertoa itselleni vuosia ja vuosikymmeniä. Mikä niissä on totta? Mikä niissä on sellaista valhetta, joka kietoutuu ympärilleni kuin vankilan muurit?



Koskaan kaikkea ei voi kertoa ihan niin kuin se tapahtui. Tämä on pakko hyväksyä.



'Janen' runomuoto tekee siitä totuudellisemman kuin mitä se voisi olla tarinana. On hämmentävää, miten tutuilta jotkut Janen päiväkirjan lauseet kuulostavat.


Mutta kaikki ilot ja surut ja järkytykset
auttavat meitä löytämään itsemme, auttavat
rakentamaan

oikeasti arvokasta elämää. Kaikki järkytykset
kehittävät
luonnetta ja sitä mikä minusta tulee.


Nämä ja monet muut Janen lauseet. Melkein sanasta sanaan vanhoissa päiväkirjoissani.


Sellainen nuoruuden piste. Riippumatta ajasta tai paikasta. Sellainen viisaus, joka myöhemmin alkoi tuntua nololta ja vielä myöhemmin osoittautui todeksi. Sellainen tunne, että nuorena tiesi kaiken ja käytti vuosia tietämänsä kyseenalaistamiseen vain joutuakseen toteamaan, että niinhän se oli ja opetteli sanomaan sen, mistä päiväkirjoissaan nuorena kirjoitti, toisin sanoin joiden halusi uskoa olevan vähemmän naiiveja.

Sanoissa veren kierto halki aikojen, läpi nuorten tyttöjen sydänten. Jalkojen välissä saastainen veri. Golgatan mäellä lunastava veri.




'Jane' herättää Janen henkiin. Kuuntelen hänen ääntään ja luen hänen merkintöjään. Hän voisi olla tyttö omasta menneisyydestäni aina siihen asti kunnes hänestä tuli kauniisti hautausmaalle asetettu ruumis.

Lehdistö rakastaa kauniiden nuorten naisten ruumiita. Ne ovat ruumiiden ykkösluokkaa.
Nuorista naisista kirjoitetaan, että "hänellä oli koko elämä edessään" ja tämä tunteisiin vetoava ilmaus yhdistetään "puolipornografisiin kuvauksiin kunkin tytön kärsimästä väkivallasta."




Don DeLillo. Olipa yllätys löytää sinut keskeltä 'Janea'.

Se johtuu 'Janen' ladosta. Se oli hylätty lato sivussa LeForge Roadilta, / niitä paikkoja joissa nuoriso käy / juomassa ja naimassa.

DeLillo Valkoisessa kohinassa. No one sees the barn…Once you’ve seen the signs about the barn, it becomes impossible to see the barn…we’re not here to capture an image, we’re here to maintain one.


Löydän 'Janesta' ladon, jonka olen mielessäni kuvitellut Valkoista kohinaa lukiessani. Lato kasvaa. Harmaaseinäinen lato. Siitä tulee symboli. Jollekin. Sen mieleni sisäisenä esikuvana saattaa olla joku näkemäni jo kauan sitten unohdettu Oikean Elämän lato.

En osaa sanoa, miksi edellinen on tärkeää, mutta koska se tuntuu tärkeältä, jätän sen tähän.

Siitä, että uskallan tehdä niin kiitän Kate Zambrenoa ja hänen teostaan Heroines.




Punaisissa osissa Nelson kuvaa Janen murhaoikeudenkäyntiä yksityiskohtaisen läheltä. 


Kirjallisuudentutkija Aura Sevón on ehdottanut käytettäväksi ilmaisua monigenreinen teoksista, jotka ovat genrehybridejä, useita eri genrejä itseensä sekoittavia. Sevón on maininnut esimerkkinä monigenreisistä teoksista juuri Nelsonin Argonautit ja Sinelmiä. Yhtä lailla monigenreinen sopii kuvaamaan myös 'Janea' ja Punaisia osia.

Punaiset osat lähestyy yhdeltä pinnaltaan ns. true crime -kerrontaa, jossa kuvauksen kohteena on todellinen rikostapahtuma. Sitä voisi kutsua myös muistelmiksi, koska kyse on ei-fiktiivisestä tekstistä, joka on kerrottu muistelmille tyypillisesti minäkertojan kautta. True crimeen ja muistelmiin sekoittuu autofiktio. Joku ehkä kutsuisi Punaisia osia lyyriseksi esseeksi, vaikka minä en nyt tässä niin teekään.

Se, että Punaiset osat on monigenreinen, on olennaisesti tärkeämpää kuin pyrkiä todistelemaan, mitä genrelajeja Nelsonin teoksesta löytyy.

Eri genrejen yhtäaikaisesta läsnäolosta syntyy lopputulos, joka Maaria Ylinkankaan sanoin "rakentaa rosoista, taktiilista tekstipintaa."* Liukumat eri genrejen välillä tuottavat tekstiä, johon mikään tietty genre yksinään ei pystyisi.



Kun luen Punaisia osia tiukasti vieressäni on Nelsonin henkiin herättämä Jane.

Sama Jane, joka heijastetaan valokuvina oikeussalin seinille. Hänen kaulansa, jonka kuristusjälki on niin syvä, että vain vähän enemmän ja se olisi katkennut.

Jane, joka kirjoitti


Minulla on niin paljon ja olen niin onnekas, miten kukaan voisi pyytää enempää? Olen onnellinen. Voi olla, että huomenna en ole, eilen en ollutkaan, mutta NYT olen eikä muulla ole merkitystä. Nyt!


Argonautit, Sinelmiä ja Jane/Punaiset osat ovat keskenään hyvin erilaisia teoksia. Argonauttien lukemistani hallitsi kysymykset identiteetistä ja ajattelun mahdollisuuksista . Sinelmien seurassa uin estetiikan hulmuavissa helmoissa. Jane/Punaiset osat taas menee suoraan tunteisiin kuin kuva, jonka nähtyään sitä ei enää saa näkemättömäksi.

Nelsonin tapa yhdistää tekstiinsä eri genrejä luo siihen tiloja, jotka ovat juuri sillä tapaa mahdottomia määritellä, että tuntuu kuin lukiessa olisi tekemisissä oman alitajuntansa kanssa. Mitä muistoja nousee? Mitä unohdettua paljastuu?

Tekstin visuaalisuus ottaa syliinsä, eikä anna paeta, vaikka välillä niin tekisikin mieli tehdä. On pakko kestää Janen murha yhä uudestaan. Janen/Punaisten osien intensiteetti tuntuu mahanpohjassa asti. Nelsonin tekstissä on ihmeellinen voima.




Maggie Nelson: Jane - Eräs murha/Punaiset osat
413 sivua
Jane - a murder (2005)
The Red Parts (2007)
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantamo S&S (2020)


Kiitos kirjasta S&S!


*Maaria Ylikangas: Horisontin odotus. Tuli&Savu 1/2020


4 kommenttia:

  1. Odotan tätä, tältä, niin paljon! Argonautit jotenkin räjäytti tajunnan, Sinelmiä jäi sittenkin vähän etäälle. Luin tekstisi silmäillen mutta vikat virkkeet painoin mieleeni, ihanaa että tämä on vielä edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole vieläkään ihan toipunut siitä, että en saanut niin paljon irti Argonauteista kuin monet muut. Sinelmiä sitten taas iski todella lujaa. Myös Jane/Punaiset osat oli hieno kokemus ja osoittaa, että Nelson on taikuri hyödyntämään eri genrejä.

      Poista
  2. Kuulostaa taas niin hyvältä. Onhan tämäkin luettava. Monigenreisyys herättää ja rankasta aiheesta huolimatta ilmeisesti toimii tässäkin Nelsonin kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tämä luettava. On on. :)

      Ihan vaan jo vaikka sen takia, että tuo monigenreisyys tuo tähän teoskaksikkoon niin valtavasti.

      Poista