Reader, why did I marry him?

Olen 9-vuotias. On heinäkuun hellepäivä ja makaan ullakon lattialla vatsallani ja luen seikkailukirjaa. On niin tukalan kuuma, että hikipisarat valuvat pitkin kehoani kuin itsepäinen sade. Pöly kieppuu auringonvalossa ja tuoksuu tavalla, joka tulee jäämään mieleeni vuosikymmeniksi. Tähän muistoon minut heitti takaisin Judith Schalanskyn teos Kaukaisten saarten Atlas , joka avasi sen saman maailman, jonka 9-vuotiaana ensi kertaa pääsin kokemaan. Kaukaisten saarten Atlas  on ihmeellinen kirja. Se on kirjan muotoinen lumous. Sen lukeminen aktivoi sellaisina sanoja kuin hurmaantunut, huumaantunut, yli rajojen viehättynyt. [k]aikki, mitä saarella tapahtuu, kiteytyy lähes vääjäämättä tarinaksi ... Näille tarinoille on ominaista se, ettei totuutta ja sepitettä voi enää erottaa toisistaan Schalansky kirjoittaa 50 saaresta, joilla hän ei ole koskaan käynyt, eikä koskaan tule käymäänkään. Kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen saarten välillä on yhteys, toinen toistaan ru...

Tervetuloa vuoden viimeisen BAR Finland* -postauksen pariin, joka alkaa seuraavalla tiivistyksellä: Koska naiselta pääsi sateenvarjo karkuun mies souti saareen ja matkusti Pariisiin. Edelliseen lauseeseen on tiivistetty Joel Haahtelan Katoamispisteen tarinallinen kehityskulku. Se ei tietenkään kerro itse romaanista mitään, eikä sen ole tarkoituskaan niin tehdä. Sateenvarjo on joka tapauksessa oleellinen ja se, että tuuli tempaisi sen naisen kädestä, koska sitä kautta Katoamispisteen kertoja (pitkälti Joel Haahtelaa itseään muistuttava mies) tutustui ranskalaisnaiseen nimeltä Magda. Magda on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta ex-miestään Paul Roux'ta, josta hän ei ole kuullut pitkään aikaan. Matkustajakodista, jossa Paul Roux asui löytyy muutamia hänen sinne unohtamiaan esineitä ja niiden joukossa on Raija Siekkisen romaanin Häiriö maisemassa ranskankielinen kääännös. Näin sateenvarjo - omanlaisensa maisemallinen häiriö sekin - on sysännyt alkuun tapahtumasarjan, jossa...

Tervetuloa Bar Finlandiin Tove Jansson! Ihanaa, että sinulla on päässäsi auringonkukkaseppele, sillä se sopii sinulle ihan mahdottoman hyvin. Olen säästänyt muutaman filtterittömän nortin. Pannaanko palamaan? * En viettänyt juhannusta saaressa, mutta melkein tuntuu kuin saaressa olisin ollut, kun luin Tove Janssonin kesäkirjaa. Yritin tällä kertaa lukea ensimmäisen sivun oikein nopeasti, koska sillä puhutaan irtohampaista ja nämä irtohampaat ärsyttävät minua aina suuresti. Löständer on suomeksi tekohampaat! Toivottavasti tämä käännösrikkaruoho korjataan seuraavaan painokseen. No niin, tekohampaat on nyt löydetty ja saatu takaisin isoäidin suuhun ja matka voi jatkua hänen ja hänen lapsenlapsensa seurassa. Siitä Kesäkirja paljolti kertookin. Siitä, miten isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa. Vallalla on perin muumimainen tunnelma, jonka sydämenä palaa lempeä anarkismi. Takaisin lapsuuden metsään Kesäkirja on luontokuvauksen juhlaa. Sitä lukiessani muutun itsek...

Jos painajaisunesta ei heräisikään. Jos jäisikin siihen maailmaan, jossa pelko koputtaa ruumista edestä takaa sivulta alhaalta ylhäältä mitä niitä suuntia onkaan. Tai jos heräisi, mutta se kaikki olisi yhä läsnä pinnan alla. Musta öljynläikikäs vesi - hapokas kuin vanhaksi mennyt viini. Onneksi on olemassa Baileys-kirjallisuuspalkinto, jonka ehdokaslistoilta olen löytänyt lukuisia kiinnostavia teoksia. Grace McCleenin romaani The Offering on niistä yksi. Piirrän teille saaren, joka sijaitsee kaukana mantereelta. Saareen piirrän talon ja taloon perheen: isän, äidin ja tyttären nimeltä Madeline. Heidän sydämiinsä ruiskutan uskonnon, sen tiukat lait ja opetukset. Ripustan tämän piirustuksen seinälle ja otan uuden paperi2arkin. Siihen piirrän Madelinen ja hänen koiransa Elijahin. Kaverien kohdalla on pelkkää valkoista, sillä Madeline ei käy edes koulua, koska siellä hän voisi saada vääränlaisia vaikutteita niiltä, jotka eivät ole uskovia. Kuuntelen taivaasta kuuluvaa laulu...

I am not I. I am this one walking beside me whom I do not see,  whom at times I manage to visit, and whom at other times I forget;  who remains calm and silent while I talk, and forgives, gently, when I hate, who walks where I am not,  who will remain standing when I die. (Edellä oleva sitaatti on Juan Ramón Jimenézin runosta "I am Not I" ja Katja Kaukonen siteeraa sitä romaanissaan 'Kohina.') Kohina on Katja Kaukosen kolmas teos. Minulle hän on uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut sen paremmin hänen esikoisteostaan 'Odelmaa' kuin myöskään sen jälkeen julkaistua novellikokoelmaa 'Vihkivedet.' 'Kohinan' luettuani tosin myös Kaukosen aiemmat teokset alkoivat kiinnostaa, sillä siinä määrin kiinnostava on tämä hänen uusin teoksensa. 'Kohina' on kertomus keski-ikäisestä Alvarista, joka päättää muuttaa saareen asumaan kasatakseen siellä kokoon rikkinäistä elämäänsä. Ympäristö on karun jylhä: tuulet pauhaavaat, aallot ha...

"Koulussa Kjarrille opetettiin vuosia sitten, että kun kolmion halkaisi kahtia, syntyi uusi kärki ja uusi kolmio, ja toinen. Kolmio oli ainut muoto, joka ei muuttanut muotoaan, vaikka sen kolmea pistettä kuinka siirteli. Sen katoamiseen olisi tarvittu yhden sivun vääntyminen. Pullistuminen tai räjähtäminen. Liian suuri jännite." Tartuin Anna-Kaari Hakkaraisen 'Purkaukseen' luettuani Katjan blogista, että teoksen alku ja loppu eivät sovi yhteen. Halusin tietää, mitä Katja tällä oikein tarkoitti ja miten itse kokisin asian. Palaan tähän kirjoitukseni lopussa. Olen todella iloinen, että tulin lukeneeksi 'Purkauksen'. Teoksen osin hämmentävistä ja hajoavista elementeistä huolimatta pidin siitä kovasti. Ja kun kirjoitan mietteitäni Hakkaraisen romaanista, huomaan pitäväni siitä vielä enemmän. Se, että teos siitä kirjoittaessani kasvaa mielessäni ja avautuu uusilla tavoilla, on minulle yksi hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Hakkaraisen kirjoitusty...

Mene seisomaan saaren uloimpaan kolkkaan. Tunne, miten merituuli tuo kasvoillesi suolaa, kostuttaa vaatteesi ja saa sinut hytisemään hallitsemattomasti. Muistele Myrskyluodon Maijaa. Kuvaa silmilläsi vihaisten lokkien parvi. Pohdi rakkauden mysteeriä, avioliiton jumalattoman kovaa tinkiä. Älä käännä päätäsi pois, kun silmänurkastasi näet miehen, joka paljain käsin katkaisee linnulta kaulan.  Jos teet kaiken edellisen, olet käynyt 'Island of Wingsin' maailmassa. Jos pidit Eowyn Iveyn 'Lumilapsesta', tulet rakastumaan Karen Altenbergin romaaniin. Jos Riikka Pelon 'Jokapäiväinen elämämme' sai sinut haltioitumaan, voit olla varma, että 'Island of Wings' saa sydämesi lyömään kiivaammin. Jos et pitänyt kummastakaan edellisestä, mutta olet syvien henkilökuvien ystävä, tulee Altenbergin romaani hurmaamaan sinut. En varmasti olisi tullut lukeneeksi Altenbergin romaania, jos se ei olisi ollut Baileys-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Lukemiseni odot...

Leena Parkkisen 'Sinun jälkeesi, Max' (2009) oli harvinaisen hieno esikoisteos. Tarina siamilaisista kaksosista palkittiinkin ansaitusti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. 'Maxia' lukiessani muistan ajatelleeni, että teos irtoaa ilahduttavalla tavalla perisuomalaisesta realismista ja kurkottaa kohti eurooppalaisen kirjallisuuden kenttää. 'Max' ei ollut helppoa kirjallisuutta, vaan se vaati lukijalta paljon. Tätä taustaa vasten odotukseni Parkkisen uudelta romaanilta olivat korkealla. Yllättääkö hän minut jälleen? Heti alkuun on todettava, että 'Galtbystä länteen' on helpompi teos kuin 'Max', jolla en tarkoita, että se olisi mitenkään huono asia. Parkkinen jatkaa toisessa romaanissaan jo esikoisteoksesta tuttuja teemoja tutkiessaan erilaisuutta ja ihmisen symbioottista suhdetta toiseen ihmiseen. Kerronta on vahvaa ja tempaa lukijan otteeseensa heti alkusivuilta. Jotain teoksen imusta kertonee sekin, että minun oli pakko lukea se lopp...