Siirry pääsisältöön

Jarkko Volanen: Varjoihmiset


En ollut vielä puolivälissäkään Jarkko Volasen romaania Varjoihmiset, kun jo tiesin, millä sanoilla tulisin tämän bloggauksen aloittamaan.

Se vaan, että mitä pidemmälle luin, sitä epärelevanteimmilta aloitussanani alkoivat vaikuttaa. Olen kuitenkin niihin jo niin kiintynyt, enkä aio syyllistyä darlingsien murhaan, joten seuraavassa tuo kyseinen aloitus:

Kirja, jossa päästetään kaasua keittiöön Mustan paraatin tahtiin ei voi olla huono. Ei yksinkertaisesti voi ja sitä Varjoihmiset ei todella olekaan. Ihan breaking newsinä voin nimittäin kertoa, että kirjan ansiot eivät rajoitu siihen, että siinä on läsnä Musta Paraati.

Aloitus on huono jo siitäkin syystä, että useimmat eivät ole koskaan edes kuulleet Mustasta paraatista. Yhtä lailla kyseinen aloitus on minulle ihan henkilökohtaisestikin tärkeä, koska juuri Mustan paraatisin biisi Romanssi, jossa sitä kaasua keittiöön päästetään summaa osan nuoruudestani. 

*

Varjoihmiset kertoo Juhasta nuorena ja aikuisena. Nuori Juha on kapinallinen ja ystävänsä Paulin kanssa he pukeutuvat provosoivasti ja saavat ympäristönsä ärsyyntymään. Eletään 1980-lukua ja miten tunkkaisena ja ahdasmielisenä tuo aikakausi Volasen kirjassa näyttäytyykään. Kyse ei ole liioittelusta, sillä muistan itsekin kuulleeni, miten eräs meikkaava pitkähiuksinen mieshenkilö ei Helsingissä 1980-luvun alkupuolella ulkoisen habituksensa vuoksi päässyt sisään kuin kahteen ravintolaan. Tuntuu uskomattomalta, mutta 1980-luku oli juuri niin ahdistavaa aikaa yleisten normien ulkopuolella eläville kuin mitä Volanen kirjassaan tuo esiin.

Aikuinen Juha on opettaja, joka viettää vuorotteluvapaata kesämökkiä remontoiden. Tehdä vanhasta uutta, parempaa. Kyse on muustakin kuin mökistä. Kyse on Juhan menneisyyden läpikäynnistä ja minän rakennusprosessista.

Läpi Varjoihmisten kulkee medikalisaation teema, joka kärjistyy kromosomien määrään ja järjestykseen. Juha ei ole riittävästi niin kuin muut ja tämän vuoksi hänet altistetaan lääkärintarkastuksille ja kasvukäyrätutkimuksille sekä kirjataan terveydenhuoltohenkilöstön merkintöihin puutteellisena. 

Vaatimus siitä, että on oltava normien mukainen on kuristava. Jos poikkeaa yleisesti hyväksytystä, kuten Juha ja Pauli tekevät, on jatkuvasti vaarassa. Oikeanlaisen mieheyden toteuttamisen kuvaksi Volanen nostaa teoksessaan vartijan, jonka rinnalla Juhan "epätäydellisyys" korostuu.

Vartija tuskin joutuisi minun asemaani ja pakotettaisiin kuuntelemaan lääkärin moitteita pukeutumisestaan ja käytöksestään. Vartijaa tuskin toruttaisiin siitä, että hän ottaa miehenä olemisen liian tosissaan, että vähempikin kliseisyys riittäisi, että miehisyyttä voi kyllä imitoida myös toisin, tehdä siitä omanlainen, hyvin istuva kuin mukava vaate.


*

Varjoihmisten ensimmäistä puoliskoa lukiessani kirjoitin muistivihkooni, että tekstin alla/takana on vahva merkityskerros, jonka seurauksena arkisinkin symbolisoituu. Lukiessani Volasen romaania pidemmälle tämä aspekti kuitenkin joko häipyi tai en enää tavoittanut sitä yhtä vahvana.

Volanen kuvaa nuoruuden mustavalkoisuutta. Kapinaa ja ehdottomuutta, jotka etsivät purkautumisväyläänsä ja löytävät sen ainakin osittain punkista. Punkkarit herättävät pahennusta 1980-luvun umpioituneessa ilmapiirissä ja tekemällä itse itsestään hyljeksityn Juha ja Pauli määrittävät oman paikkansa ulkopuolisina varjoihmisinä. Kapinan symboliksi nousee Lepakko, joka kokoaa suvaitsevaan syliinsä ne, joita muualla ei haluta nähdä, ei kuulla, ei olemassa oleviksi tunnustaa.

Juhalle tärkeä teos on Evelyn Waugh:n romaani Mennyt maailma sekä siitä tehty tv-sarja. Volanen vertauttaa Juhan ja Paulin Menneen maailman Sebastian Flyteen ja Charles Ryderiin ja näiden myötä teokseen tulee mukaan myös tukahdutetun homouden teema.

Mennyt maailma toimii Volasen romaanissa teoksessa kuvattua avaavana kontekstinä, mutta Varjoihmisten loppupuolella se ottaa tilaa vähän liikaakin ja sen kuvaus saa turhan selittävän funktion.  Edellisestä huolimatta Juhan kasvutarinan ja suomalaisen punk-skenen rinnastuminen englantilaisen yläluokan hedonismiin tuo Varjoihmisiin runsaasti raikkaita tuulia.

Kasvutarinoita on kirjoitettu paljon. Varjoihmisten myötä Volanen onnistuu tuomaan tähän genreen kiinnostavalla tavalla uutta ja sykähdyttävää. Se ei ole saavutuksista pienin.




Jarkko Volanen: Varjoihmiset

206 sivua

Teos (2020)

Varjoihmisten sävyä ja tunnelmaa hienosti kuvaava ulkoasu on Elina Warstan käsialaa




Kommentit

  1. Olet siis ollut nuoruudessasi Tuonelan tienviitta? ;D Joku rookari kuvasi mustiinpukeutuvia, laihoja, synkkiä tienposkessa lumimyräkässä liftaavia teinejä, yleensä duona, noin. Iskee tuo termi, heh.
    Itselle on ajoittain tullut lukiessa myös mieleen kuinkqa kirjoittaisin siitä blogiteksti...lopetin kirjojen arvostelun, alkoi häiritä se ajatus että luen nyt tässä kirjan kirjoitttakseni siitä jutun blogiin.
    Hieman kryptinen ja iso arviointi, tarkoitan että jouduin kelaamaan mitä tarkoitat arvioinnillasi. Kirja lienee helpompi lukea, luulen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole aiemmin tuota nimitystä kuullut, mutta tuohon porukkaan kyllä kuulunut. :D
      Tunnistan hyvin tuon, että jo lukiessa miettii ja tuskailee, kuinka jostakin kirjasta kirjoittaisi. Nykyisin kirjoitankin vaan lähinnä niistä kirjoista, jotka herättävät halun kirjoittaa tai joita muutoin koen tärkeäksi nostaa esiin. Muilta osin sitten lyhyempi kuvaus instaan.

      En nyt itse tunnista tuota kryptisyyttä, joka ei tietenkään tarkoita, etteikö sitä tekstissäni voisi olla. Voi johtua myös siitä, että yritän olla paljastamatta kirjasta liikaa ja sen sivutuloksena voi syntyä kryptisyyttä.

      Poista
  2. Jos oli vääränlainen meikki, vaikka mustaa huulipunaa ja/tai kynsilakkaa, ei 1980-luvulla päässyt kyllä moneenkaan (normi)ravintolaan, vaikka olisi ollut naispuolinenkin henkilö. Vielä pahempi, jos kampaus oli provokatiivinen ja vaatteetkin mielikuvitukselliset!

    Terv. nimimerkki Kokemuksen syvä rintaääni

    PS. Toisaalta... provokaatioonhaan silloin pyrittiinkin, joten uhriutuminen lienee turhaa, jos huomionherättäminen kerran onnistui...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tosiaan asiassa on toki se puoli, että tuolloin saattoi vielä provosoida pukeutumisella yms., nykyisin se on paljon hankalampaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän