Johanna Venho: Yhtä juhlaa

Tämä on naisten jatkumo. Sen alkupää on historian hämärillä seuduilla, suomaiden ja ajanlaskun alun takana. Säästän sinut saappaidesi litinältä. Säästän sinut soiden silmiltä, joiden nälälle olet ruokaa. Säästän sinut kaikelta ja annan käteesi Johanna Venhon Yhtä juhlaa.

Että ne olivatkin tällaisia nämä runot. Että niissä on äiti ja pikkulapsiaika, äiti ja vähän vanhempilapsiaika. Että niissä on hermeneuttinen tila, jonka purkunaru on lapsen navassa kiinni.

En muista aiemmin lukeneeni näin äitiyksellistä runoutta. Humahdan Venhon runojen läpi naistenklinikalle ja lapseni on kaksi tuntia vanha. Äidit kulkevat vauvasänkyjä työntäen. Ovat armeija. Äitien mukana on äitien äidit ja heidän äitinsä ja niin edelleen. Äitys on tiskirätti, joka läimii kasvojani. Haisee äitimaito ja äitiveri. Jumalauta, tähän minä en ryhdy, sillä jos ryhdyn lakkaan olemasta. Lääkäri kiltti, saanko ottaa vauvani ja lähteä kotiin.

Niin me lähdemme erikoisluvan turvin. Vauvani on 36 tunnin ikäinen.

Venhot runot palauttavat mieleeni omat kokemukseni. Niin se menee kuin hän kirjoittaa. Niin se maailma pyörii, vaikka sitä ei edes huomaa, kun koko maailma on vauvanmuotoinen, vauvantuoksuinen, vauvanitkuinen, vauvankaikkinen joka suuntaan. Kun maailman raja loppuu vauvan pikkuruisiin varpaisiin ja sormiin.

Nämä runot tulevat kaukaa ja kun ne tekevät matkaa äitien muodostaman kunniakujan läpi jotain jokaisesta äidistä tarttuu niihin. Ne iskevät itseensä rytmiä Kantelettaren poluilta. Ne tuutivat vanhoihin lauluihin uudet sanat ja kumartavat kiittäen edeltäjiään. Näin se menee. Tämänkin kohdan minä tunnistan. Tämän jaksamattomuuden ja väsymyksen ja kasvot, joilla ei ole väriä. Tämän pelon ja niin suuren onnen, että se ei oikein ihmiseen mahdu.

Venhon runot ovat vahvalla tapaa toisteisia. Niiden pyörteet uusia, mutta mukana vähän vanhaa ja vähän sinistä ullakoiden laatikoista, vähän kirjastoista lainattua. Ne imevät minut itseensä kiinni. Ne ovat pikkuvauvan suu, jolle mikään muu ei kelpaa kuin maito. Ne polkevat askeeleensa äitien polkuun. Niillä on vahvat ja halkeilleet kantapäät.

Kun luen tätä kokoelmaa minulla on vahva tunne, että se, mitä runoilija on arjessaan nähnyt on kirjoittunut näihin runoihin paikka paikoin melko lailla sellaisenaan. Niin minäkin alan tarkkailla ympäristöäni ja kun menen töihin minua vastaan tulee poika, jolla on kainalossa play-maitokaakaota. Minä kuvittelen hänen kaverinsa, joiden joukkoon ilma tuota tölkkiä ei ole menemistä. Minä kuvittelen aamuisen kinan, kun poika on tarvinnut rahaa kaakaota ostaakseen. Minä kuulen korvissani hänen selityksensä äidilleen. Minä kuulen epätoivon hänen äänessään, kun hän kertoo, miksi ei käy, että hän keittäisi kotona Van Houtenia termospulloon.

Yhtä juhlaa on nimenä ironinen, mutta yhtä kaikki se on virta, johon tekee mieli mennä uimaan yhä uudestaan. Äidinruumis sukeltaa, on hetken vapaa. Lapset ovat rannalla rivissä ja järjestyksessä ja sovussa ja joku muu vartioi heitä hetken. Sellaiset hetket ovat tärkeitä. Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi.

Älä kuuntele neuvoja,
kuuntele miten rintalastan alla jyskää
ja joudut kadotukseen
jos lähdet väärälle tielle.
Vaistoasi seuraa vain.
Lapsesta tulee narkkari mummonpotkija
jos et syötä sille itsetehtyjä soseita.

Yhtä juhlaa on kirjoitusta kotiäitiyden pyhästä kolmiosta. Kakkavaipat. Hella. 24/7 syli. Kokoelmassa on niin paljon runoja, että ne tönivät toisiaan. Että ne ovat kuin lapset, joilla on joka hetki maailman tärkeintä asiaa. Äiti kato!

Venhon runot ovat fyysisiä ja vimmaisia, ikiaikaisia ja ruumiillisesti saostuneita. Niiden arkisuudesta nousee lyyrinen vallankumous. Nyt ei olla sodassa, eikä valloiteta vieraita maita. Nyt ei rasvata aseita, eikä unelmoida vihollisen naisesta. Nyt tehdään jotakin tärkeämpää. Nyt varjellaan tulevaisuutta.



Johanna Venho: Yhtä juhlaa (2006)
125 sivua
Kustantaja: WSOY

#runo100