1990-luvulla näin Harold Pinterin näytelmän Vuoristokieli (Mountain Language, suom. Michael Baran), joka käsittelee kielen kieltämistä valtapolitiikan muotona ja sen herättämät epämukavuuden tunteet olivat niin vahvoja, että tämä esitys on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Lukiessani Tuulisolmuja sen herättämä pahoinvointi heräsi taas elävästi mieleeni. On enemmän kuin aiheellista kysyä, millä oikeudella me kohtelemme edelleen (!) saamelaisia niin huonosti kuin teemme.
Tuulisolmut on kokoelma saamelaista nykyrunoutta. Kaikki neljä kokoelman runoilijaa ovat 2000-luvulla debytoineita norjansaamelaisia. Kokoelmassa on tekstejä seuraavilta runoilijoilta: Hege Siri, Sigbjørn Skåden, Rawdna Carita Eira ja Irene Larsen.
Tuulisolmujen runoissa on paljon voimaa. Jokaisen kokoelman kirjoittajan runoissa omantyylistään vahvaa maisemaa, jossa jokin yhteinen säie. On tuulta ja näköala korkealta silmänkantamattomiin. On joikujen ilmanala. Näistä runoista kirjoittaessani pelkään, että eksotisoin tahattomasti lukemaani. Että lähestyn näitä runoja enemmistön vääristyneestä valta-asemasta ja annan niille siitä käsin merkityksiä ja tulkintoja, joita minun ei pitäisi tehdä. En tiedä, miten ratkaista tämä asia niin, että Tuulisolmujen runot voisivat olla kiistattomasti subjekteja, joita en pakota suuntaan tai toiseen. Tämä kysymys on askarruttanut minua niin, että olen lykännyt Tuulisolmujen runoista kirjoittamista viikosta toiseen. Haluaisin niin tehdä tälle kokoelmalle kunniaa sen omilla ehdoilla, mutta en tiedä, osaanko ja onko se minun lähtökohdistani käsin edes mahdollista.
*
Siri Hegen runoissa haetaan paikkaa sukupolvien ketjussa, kun joikujen portti on sulkeutunut ja sen avaaminen on uudelleen opeteltava. Runominä on äidinkielen ulkopuolella ja pyrkii pääsemään joikujen maailmaan, joka antaisi hänelle juuret ja historian. Joiku on Hegen runoissa Gloria Gaynorin "I will survive" - se on välttämätöntä ilmaisua hengissä säilymiseksi. Joiku kantaa mukanaan tarinoita. Ne ovat silta ja koti, jota runominä rakentaa. Luonto on runoissa vahvasti läsnä. Tuulten, vuonojen ja lintujen yhteiselo ja kiertokulku. Tulla ja löytää se, joka on. Se, josta on tullut erotetuksi.
minä kokoan elämää
joka syntyy ääneksi
kukaan ei ole joikannut minua
minä vedän sanoja suun läpi
sekoitan ne syljen kanssa
ja kierrän niitä ympäri ja ympäri molemmin käsin
*
Tuulisolmujen runoilijoista villein ja kokeellisin on Sigbjørn Skåden. Hän uudelleenkirjoittaa David Bowien biisin Scary monsters (And Super Creep) muotoon Scary Cowboys (&Super Geeks) ja tuloksena on hätkähdyttävä runoelma hyväksikäytöstä, jonka voi lukea symboliseksi kuvaukseksi saamelaisten kohtelusta.
Runossa 'Backstage' Skådenin käsittelyyn pääsee Shakespearen näytelmän Henry V 4. näytöksen 1. kohtaus. 'Backtage' on rytmillisesti vahva kokonaisuus, jossa Skåden jäljittelee Shakespearen säkeiden muotoa, jonka seurauksena runo on täynnä naurua, joka kiirii läpi vuosisatojen. Minulle henkilökohtaisesti juuri tämä kokoelman runo oli se, johon olen useimmiten palannut siitä yksinkertaisesta syystä, että Skådenin sanat tuntuvat niin voimaannuttavilta.
Oh my god, mun veri kiehuu!
Ou shit, nyt sanoja en enää muista!
[...]
Herra, please, jos oksentaisin,
Oi älä anna puvun tahriintua,
Kai muistat, olen käynyt rippikoulun,
Ja viime vuonna joulunakin kävin luonas,
Ja Ánne-kummin hautajaisissakin.
Skådenin Prekariaatin laulu -runoa tekisi mieleni kutsua joiun maustamaksi räpiksi. Se on tehosekoitin, jota lukiessani menen ihastuksesta pyörryksiin. Noin ylipäänsä Skådenin runoista jää vahvasti vaikutelma, että hän osaa yhdistää kyvykkäästi mitä tahansa mihin tahansa niin että lopputulos on tuore kuin kesäaamu ennen huushollin muiden asukkaiden heräämistä. Hänen runojensa ääni on voimakas ja niissä tapahtuu runsaasti törmäyksiä, jotka lisäävät ihmisen elinvoimaa enemmän kuin vitamiinipitoisimmatkaan terveysshotit.
*
Rawdna Carita Eiran runoissa pääteemana on ihmisen ja eläimen välinen suhde. Niissä eläintä kohtaan tunnettu läheisyys ja rakkaus sekoittuu tappamiseen ja nähdäkseni jonkinlaiseen suurempaan elämän kiertokulkuun, jonka merkityksiä en kuitenkaan oikein tavoittanut. Eiran runot ovat vahvasti kiinni saamelaiskulttuurissa ja niitä lukiessani koen olevani vähän kuin tirkistelijä - joka tapauksessa joku, joka on oman kulttuurinsa vuoksi osin sokea näkemälleen.
jos et pidä pulttipistoolia
tarpeeksi tiukasti otsaa vasten
porohirvas nousee uudelleen
[...]
tarrautuu sinuun kuolemankatseella
eikä koskaan päästä vapaaksi
*
Yhteiskuntakriittisimmät äänenpainot löytyvät Irene Larsenin runoista. Larsen marssittaa esiin monenlaisia asiantuntijoita, jotka esittävät omaavansa totuuden saamelaisten elämästä ja kulttuurista. On muun muassa "skandinavisen karhuprojektin kenttävastaava", "luonnonsuojeluviraston esittelijä" sekä "peto- ja riistakonsultti". Osansa saavat niin kokemusshoppailevat turistit kuin saamelaisen kulttuurin ryöstöviljely laajemminkin
Turisteilla on saappaat ja kiikarit
he ovat ostaneet mustan auringon paketin.
Tuhatviisisataa Tanskan kruunua, sisältäen yöpymisen
ja annoksen viinisoppaa ja kinkkua.
[...]
Ja joiusta on tullut esteettinen objekti, kulttuurisesta yhteydestään irti revitty.
Viiniä oli muuten ihanasti temperoitu, lirkuttelen vastaukseksi.
Saamelaisen kultuurin rikkaus on elimellisesti läsnä Larsenin runoissa. Tyttölapsen syntymästä tulee Larsenilla luomismyytistä muistuttava kertomus, jossa vastasyntyneelle puetaan "vetoisesta varastosta" löytyvä "lihapuku", joka on "suunniteltu kahlaamiseen hangessa / kapealla maakaistaleella / meren ja tunturin lumivyöryvaaran välissä."
Perinteet kohtaavat nykypäivän ja näihin kohtaamisiin Larsen kirjoittaa noidan. Kesyttämättömän ja arvaattoman, ihkauuden ja ikivanhan. Monesti Larsenin runoja lukiessani mielessäni käy, että jos kyseessä olisi näytelmä sivuilla olisi useammankin kerran ohje: riehuu noita.
Larsenin runoissa on valtavasti tilaa ja ilmavirtaa, jota noidan läsnäolo vielä lisää. Ajan suhteellisuus käy ilmeiseksi. Noita on vuosituhansia vanha ja vanhuudessaan täysin moderni, kuten käy ilmi vaikkapa siitä, että hän lentäessään "twiittaa välilaskun."
*
Tuulisolmut on iso kokemus. Sitä lukiessa tuntuu siltä, että pään sisälle kasvaa huoneita. Maistelen tuulta, jonka sisällä joiku kiertää kuin tuuli olisi jättikokoinen kaiutin, jota se tietysti myös on. Sukupolvi toisensa jälkeen astuu silmieni eteen ja turistit hipelöivät kameroitaan. The real real real thing. Vahvuus niin vahvaa, että se ei pelkää murtua. Pidän kiinni noidan hameenhelmasta, eikä se repeä kovassakaan vauhdissa. Mietin sydäntä. Ihmisen sydäntä ja eläimen sydäntä ja meihin kirjoitettua tappamisen kykyä.
Tuulisolmut - Valikoima saamelaista nykyrunoutta (2018)
113 sivua
Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Kaisa Ahvenjärvi
Kustantaja: Poesia
Kiitos arvostelukappaleesta!
Kirjoitat todella kiinnostusta herättävästi tästä. En tunne juurikaan saamelaista kulttuuria tai kirjallisuutta. Jossain välissä.
VastaaPoistaTämän vuotinen runohaaste on minuakin vienyt jo eläytymään varsin erilaisten ihmisten elämään. Runous avaa silmiä realiteeteille, tulee mieleen vaikka virolaiset ja vastikään lukemani maahanmuuttajien runot. Hiljaiseksi vetää välillä.
Saamelainen kirjallisuus todella ansaitsisi oman haasteensa, mutta olen laittanut itseni haasteidenjulistamiskieltoon toistaiseksi. 😆 Sitten kun haluat tutustua saamelaiseen runouteen niin Tuulisolmut on siihen mainio tapa.
PoistaTotta tuo, että tämä runoinnostus vie milloin mihinkin suuntaan ja väliin ihan arvaamattomillekin poluille ja kaiken maailman kävelyille! Onneksi Riitta keksittiin innostua runoista. 😇On tosi kannustavaa, kun sinä luet paljon runoja ja kirjoitat niistä.