Siirry pääsisältöön

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu - päiväkirja

Ei, tämä ei ole päiväkirja, vaikka teoksen alaotsikossa niin sanotaankin. Tämä ei ole myöskään elämäkerta, vaikka Alakoski pohtiikin elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on pamfletti. Tämä on vimmaa. Tämä on se teos, joka poliitikkojen pitäisi lukea ennen kuin he tekevät päätöksiä siitä, mistä seuraavaksi leikataan. Jos tämän luettuasi et ymmärrä yhtään aiempaa enemmän, mitä on köyhyys, häpeä ja kodittomuus, olet toivoton tapaus vailla empatian hitustakaan.

Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi.

Esikoisteoksellaan "Sikalat" (Svinalängorna, 2006) Alakoski voitti pohjoismaisen August-palkinnon ja myöhemmin romaani dramatisoitiin elokuvaksi nimellä "Sovinto". Sekä luku- että katselukokemus olivat rankkoja ja vielä piinallisemmaksi asian teki se, että katsoja tiesi romaanin/elokuvan perustuvan pitkälti Alakosken omiin elämänkokemuksiin. Alakosken perhe muutti 1960-luvulla Ruotsiin ja voi siellä hyvin huonosti. Alkoholia, perheväkivaltaa, köyhyyttä, häpeää. Ville Virtanen perheen isänä teki minuun niin lähtemättömän vaiktuksen, että lukiessani "Köyhän lokakuuta" tuntuu, että hänen roolihahmonsa kurkistelee vähän väliä olkapääni takana.

"Köyhän lokakuussa" Alakoski yrittää ymmärtää, miksi hänen perheelleen kävi niin kuin kävi. Miksi kukaan ei osannut auttaa tavalla, josta olisi ollut hyötyä. Teokseen lainatut sosiaaliviranomaisten raportit kertovat karua kieltään siitä, että ongelmat olivat kyllä tiedossa, mutta niihin ei osattu tarttua. Lapsen näkökulmasta köyhyys oli sitä, että ei ollut samanlaisia farkkuja ja lenkkareita kuin muilla lapsilla, koulun alkaessa kesäloman jälkeen ei ollut kerrottavana kesälomamuistoja, ei ollut polkupyörää, ei pidetty synttäreitä, ei ollut rahaa lähteä retkelle.  Oli isä, joka joi ja oli juovuksissa väkivaltainen. Oli äiti, joka hänkin joi ja jonka ruumiissa ei ollut yhtään paikkaa, johon isän väkivalta ei olisi ulottunut. Oli isä ja äiti, jotka käyttivät lääkkeitä oikein, mutta useimmiten väärin.

Juominen auttaa. Viina parantaa ahdistuksen, hetkeksi. Se antaa pakokeinon, hetkeksi. Harmaa taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi, rikkinäisistä huonekaluista tulee ehjiä, uudet verhot ripustetaan ikkunaan, lattiat päällystetään, me muutetaan, olot kohenevat, kaikki on hyvin ja lapset leikkivät uusilla leluilla. Tehdään suunnitelmia, uskotaan tulevaisuuteen ja omiin kykyihin. Sanotaan hyvästit raskaalle työlle, päästään eroon ylimääräisistä töistä. Kostutetaan huulia, juodaan vielä lasillinen ja selkäsärky hellittää, nähdään miten kaupungin läpi kuljetaan pää pystyssä sen sijaan että tullaan kotiin kumarassa pesemään työläisen pahanhajuisia jalkoja.

Muistot eivät "Köyhän lokakuussa" suostu järjestymään kertomukseksi, välimerkit katoavat, välillä ne huutavat. Lattia on täynnä sosiaaliviraston raportteja. Nekin ovat vain yksi näkökulma. Lapsuus on ripoteltuna moniin suuntiin, siitä ei saa otetta. Se ei suotu muuttumaan lineaariseksi kertomukseksi, vaikka se onkin läsnä jokaisessa hetkessä. Alakosken vanhemmat ovat kuolleet, sisaruksilla ei mene kovin hyvin. Arvet ovat syviä, epämuodostuneita ja pitkiä, yksi elämä lyhyt niiden käsittelemiseen ja korjaamiseen.

Ranskalais-kuubalainen kirjailija Anais Nin on sanonut, että se mikä on kaikkein yksityisintä, on myös kaikkein  yleisintä. Alakosken teoksessa hänen oman perheensä kokema köyhyy kasvaa henkilökohtaista tasoa paljon isommaksi kuvaksi siitä, mitä köyhyys voi olla ja miten helposti ja nopeasti köyhyyteen putoaminen saattaa tapahtua. Tarvitaan vain muutama peräkkäinen vastoinkäyminen ja yhteiskunnan turvaverkko repeää. Se voi tapahtua naapurillesi. Se voi tapahtua sinulle tai minulle.

Alakoski haluaa meidän ymmärtävän, että kukaan ei valitse köyhyyttä vapaaehtoisesti. Köyhyys on rakenteellinen ja poliittinen ongelma, eikä se johdu ensijaisesti omasta saamattomuudesta tai laiskuudesta, kuten viime aikoina suomalaisessakin yhteiskunnallisessa keskustelussa on väliin väitetty. Se, että joku pitää köyhyyttä ihmisen omana vikana kertoo ainoastaan siitä, että kyseinen puhuja ei tiedä, mistä hän puhuu. Siksi hänen pitäisi lukea Alakosken pamfletti.

Epäitsekkäässä maailmassa on kirjoitettava niiden puolesta, jotka eivät siihen itse pysty. Välillä se on tehtävä lihavoiduin kirjaimin korkealta ja kovaa. Sen Alakoski osaa vakuuttavasti.

Kommentit

  1. Hieno arvio! Kirjoitit erittäin hyvin kirjasta. Luin tämän viikonloppuna ja vaikutuin rakenteesta ja siitä, mistä kirja kertoo.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista Hanna. Tämä maailma todellakin tarvitsee Alakosken kaltaisia kirjailijoita.

    VastaaPoista
  3. Mainio teksti, Omppu. Itse sain tämän juuri luettua, loistava ja vaikuttava kirja. Kaikessa välimerkittömyydessään. Nyt pitää lukea se Sikalat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Linnea. Tämä oli sellainen purkauksenomainen kirjoitus, kun Alakoskea lukiessa alkoi niin ottaa päähän juuri tuollaiset "oma vika, miksi olet köyhä" -jutut.

      Hyviä lukuhetkiä Sikaloiden parissa!

      Poista
  4. Komea kirjoitus kipeästä aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosi tärkeä kirja ja koska pohjautuu pitkälti Alakosken omiin kokemuksiin, niin se vielä lisää tämän vaikuttavuutta. Pitäisikin lukea se hänen toinen samaa teemaa käsittelevä teoksensa. Kiitos Arja!

      Poista
  5. "Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi." Näin se on. Valitettavasti taitaa olla niin, että valta syö viimeisetkin kyvyn poikaset tuntea empatiaa. Joistakin tutkimustuloksista olen joskus näin lukenut.

    Sovinnon olen vain nähnyt elokuvana. Ville Virtasen suoritus oli häkellyttävä, kuten muidenkin (pää)näyttelijöiden. Kirjaa en ehkä koskaan lue, tuskin Köyhän lokakuutakaan. Toisivat jo tarkkaan kolutun lapsuuden uudelleen parrasvaloihin (vaikka viina ei siinä lapsuudessa ollutkaan se pahin asia.) Kiitos empaattisesta tekstistä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän