Luin vähän aikaa sitten Joyce Carol Oatesin pienoisromaanin 'Kosto: rakkaustarina.' Rankka kertomus, jossa Oates kuvaa raiskausta ja sen seurauksia. 'Koston' luettuani mielessäni kävi, että kenties olen Oatesin myötä löytänyt uuden mielikirjailijan. Siinä missä 'Kosto' tarjosi lukijalle tuoreita ruoka-aineita lukukokemuksen valmisteluun, oli 'Haudankaivajan tytär' kuitenkin enemmänkin eineskirja. Siinä Oates antaa kaiken valmiiksi, lukijalle ei jää muuta tehtävää kuin lämmittää teos mikrossa.
Edellinen on tietysti aika tylysti sanottu, eikä se tarkoita, etteikö 'Haudankaivajan tyttäressä' olisi aineksia vaikka mihin, vaan pikemminkin päinvastoin. 'Haudankaivajan tyttäressä' on useita juonellisia ja teemallisia lankoja, joista usea jo yksistään riittäisi yhden romaanin aiheeksi. Kyse on pikemminkin tarinan toteutuksesta ja kerronnasta, Oatesin yltiömäisestä perusteellisuudesta, joka ei jätä lukijalle tilaa. Oatesin romaani toimikin minulle mainiona konkretisoijana sen suhteen, mitä asioita kirjallisessa teoksessa arvostan ja mitkä tekijät synnyttävät minussa lukuhekumaa.
Olen pettynyt siihen, että en henkilökohtaisella tasolla pitänyt tästä romaanista oikeastaan lainkaan, vaikka se sisälsi roppakaupalla kiinnostavia kysymyksenasetteluja. Olen ihmeissäni, että edes 678 sivua ei riittänyt siihen, että olisin kiintynyt teoksen päähenkilöön vähimmässäkään määrin. Olen raivoissani teoksen takakannen mainoslauseesta, joka kuuluu: "Rakastat tätä tarinaa niin kauan kuin elät." No en kyllä rakasta. Häpeä sinulle mainoslauseen kirjoittaja.
'Haudankaivajan tytär' on kertomus väkivallan aiheuttamasta traumasta ja pyrkimyksestä siitä selviytymiseen. Lukiessani minua haittasi suuresti se, että en päässyt eroon ajatuksesta, että Oates työstää kirjoissaan joitakin hyvin henkilökohtaisia traumojaan. On jotenkin lohdutonta, että tämä asia ei herätä minussa sympatiaa. Ehkä olen tunteeton lukijahirviö. Oatesin tarinan kylmyys saa minutkin kylmenemään. Se kiertää tunnehanat kiinni. Muutun teoksen päähenkilöksi, Rebeccaksi, manipuloivaksi ja laskelmalliseksi.
Kaikesta huolimatta 'Haudankaivajan tytär' on omalla tavallaan upea kertomus siitä, mitä siirtolaisuus voi ihmisille tehdä. Miten se voi eristää kokonaisen perheen ympäristöstään. Luoda muurin, josta ei läpi mennä. Nakertaa perheenjäsenten väliset suhteet ja muuttaa aiemmin toisilleen rakkaat puolisot toistensa pahimmiksi vihamiehiksi. Oates näyttää, miten omaa itseä kohtaan tunnettu vihaa laajenee vihaksi myös omia lapsia kohtaan. Miten lopussa ainoaksi ratkaisuksi jää ratkaisuista lopullisin.
'Haudankaivajan tytär' on Rebeccan kirja. Oates kuvaa, miten Rebeccasta tulee näkymätön lapsi, joka oppii jo varhain pelkäämään isäänsä ja ymmärtämään, että äiti, joka on hänelle koko maailma, ei halua tytärtään lähelleen. Näen mielessäni äidin ruskean kuluneen sukan, johon Rebecca pienillä käsillään yrittää turhaan tarrata. Kuulen korvissani äidin kiihkomielisen puheen siitä, mitä kaikkea kamalaa Rebeccalle voi tapahtua, koska hän on tyttö. Edes Rebeccan koulumenestys ei tuo kiitoksen sanoja vanhemmilta.
Tapahtuu pahoja, peruuttamattomia asioita, jotka Rebecca luulee voivansa jättää taakseen, kun hän menee naimisiin Tignorin kanssa. Avioliitto on kuitenkin huijausta sekin ja Tignor väkivaltainen mies, joka aiheuttaa Rebeccalle keskenmenon ja tokaisee: "Seuraavan saat pitää." "Seuraavan" kanssa Rebecca lähtee, ottaa pienen poikansa mukaansa ja aloittaa uuden elämän, jossa hän ottaa nimekseen Hazel Jones.
Tämä olisi ollut hyvä kohta lopettaa tarina, mutta Oates jatkaa yhä. Sivujuonteita tarinaan tulee aina vaan lisää ja monet tapahtumakulut vaikuttavat aika epäuskottavilta. Hazel Jonesina Rebecca luo itsensä uudestaan, mutta ei menneisyydestä pääse eroon sillä, että vaihtaa nimeä ja maisemaa. Yhä se sieltä tunkee. Kaikki vanha kuona. Muistot. Pelko. Rebeccan transformaatio on technicolouria à la Hollywood. Äkkiä hän on ulkoisesti ihan toisenlainen nainen puhetta ja ulkonäköä myöten.
'Haudankaivajan tytär' on jollakin tavoin hyvin periamerikkalainen selviytymistarina, jossa New Yorkin satamassa siirtolaisvanhemmille syntynyt Rebecca puskee itsensä läpi kurjan, kerta toisensa jälkeen pettymyksiä tuottavan elämän ja päätyy lopulta taloudellisesti turvattuun keskiluokkaiseen parisuhteeseen. Vieläpä hänen pojastaankin tulee menestynyt pianisti. Rebeccaa itseään en oppinut tuntemaan. Selviytyikö hän onnekkaiden sattumien vai oman taitavan manipulointinsa ansiosta? Kuka hän oikeastaan oli? Tiesikö hän sitä itsekään?
Oatesin romaani onnistui herättämään huomattavan suuria määriä vastenmielisyyttä, kolkkoutta ja kuvotusta. Tarinan alkupuolella oli monia hienoja ja pysähdyttäviä kohtia, mutta tarinan loppuosa painoi ne unohduksiin. Uskoisin kuitenkin, että moni muu on pitänyt tästä teoksesta huomattavasti enemmän. Tosin hämmästykseni oli suuri, kun 'Haudankaivajan tytärtä' käsiteltiin lukupiirissämme ja kukaan 16 osanottajasta ei ollut varauksettoman ihastunut Oatesin romaaniin.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Englanninkielinen alkuteos: The Gravedigger's Daughter (2007)
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava
Linkkejä muutamiin muihin bloggauksiin: Järjellä ja tunteella, Lukuisa, Kirjanainen, Lumiomena, Leena Lumi
Tämä on lukulistalla :)
VastaaPoistaToivon sinulle mukavampia hetkiä Haudankaivajan tyttären kanssa. Uskon kyllä, että useimmat ihmiset pitävät tästä enemmän kuin minä. :)
PoistaTämä kirja liittyy bloginin perustamiseen - aika varhaisia tekstejä siis. Ja siihen aikaan ei juuri Oatesin kirjoista tekstejä vielä löytynyt, näin muistelen :) Helteinen heinäkuu, minä ja tämä kirja - aikaa lukea,lukea,lukea. Olin hieman aikaisemmin Putouksen, joka oli ensituttavuuteni. Tämä oli luettava hetimmiten jatkoksi ja sitten... loppu onkin historiaa.
VastaaPoista