Silvia Avallone: Teräs

Jos sanon, että Silvia Avallonen Teräs on tämän syksyn käännöskirjallinen merkkitapaus, en liioittele yhtään. Teräs on täydellisyyttä hipova kertomus italialaisnuorista Piombinon työläiskaupungissa. Lyhyesti sanottuna ihan pirun hieno kuvaus toisenlaisesta Toscanasta kuin mihin olemme tottuneet.

Avallone tavoittaa nuorten maailman sekä heidän ja heidän vanhempiensa välillä olevan kuilun tarkkuudella ja täyteläisyydellä, jota voisi verrata Nicholas Rayn elokuvaan Nuori kapinallinen (Rebel without a cause, 1955). Useita kirjallisuupalkintoja saaneen Teräksen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla vuonna 2012. Toivon kovasti, että tämä elokuva jonain päivänä olisi myös suomalaisen yleisön ulottuvilla. Itse ainakin rientäisin katsomaan sen oikopäätä.

Teräs on kertomus kahdesta perheestä, joiden teini-ikäiset tyttäret Anna ja Francesca uskovat olevansa parhaita ystäviä ikuisesti. Käsi kädessä korkeissa kengissään hoipertelevia, poikien katseita puoleensa imeviä ja niistä nauttivia. Naiseksi kasvuaan tekeviä, ruumiitaan hädin tuskin pikkuruisilla bikineillä peittäviä uimarantatyttöjä, joiden pitkät märät hiukset liimaantuvat selkään. Tärkeintä on tulla nähdyksi. Katsotuksi. Himotuksi. Halutuksi. 

Annan isä on lurjus, joka on menettänyt työpaikkansa varastettuaan dieseliä. Hän katoaa kotoa välillä pitkiksikin ajoiksi, kunnes palaa takaisin kalliine lahjoineen ja syli leivoksia täynnä. Annan äiti taas on kommunistipuolueen aktiivi, joka haaveilee yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Francescan isä puolestaan on piombinolaisten elämää hallitsevan terästehtaan jäädyttämä, sisäisesti tyhjiin puristunut mies, joka ei pysty hyväksymään sitä, että Francesca on kasvamassa naiseksi. Kodin seinien sisällä on hänen valtakuntansa, jossa hän terrorisoi nyrkeillään sekä vaimoaan että tytärtään. 

Piombinossa sukupuoliroolit ovat selvärajaisia. Miesten kädessä on kaukosäädin, naisten rätti. Miesten voima on ruumiin voimaa, naisten ruumis on mustelmien kotimaa. Stalingradon kaupuningosa, jossa Anna ja Francesca perheineen asuvat, on vuokratalomaailma. Ränsistyneitä ja rapautuvia seinäpintoja, injektioruiskuja, huumekauppaa, teiniraskauksia ja tuntitolkulla kiehuvaa tomaattikastiketta. Lähellä, mutta silti tavoittamattomissa on Elban saari - rikkaiden ja menestyvien lomanviettopaikka. Elbassa on elämä. Stalingradossa kaiken yllä on tehdas, joka tuo työntekijöilleen niukan toimeentulon, mutta kovertaa ihmisen vuosien myötä tyhjäksi ja apaattiseksi. Piombinosta lähteminen on haave, jonka muuttaminen teoksi on realismin tuolla puolen.

Teräs on kuvaus nuoruuden korkeasta ja nopeasti katoavasta hetkestä, jolloin maailma on hetken auki Annan ja Francescan kaltaisille omalla ruumiillaan leikittelijöille. 13-vuotiaina he aavistavat, mikä voima kätkeytyy heidän lapsuuden ja naiseuden välisellä rajalla keikkuviin ruumiisiinsa. Tyttöjen tärkein ominaisuus on heidän kauneutensa. Rumat tytöt eivät ole edes olemassa, koska heitä ei kukaan katso. Anna ja Francesca humaltuvat nupuillaan olevasta naiseudestaan. Se sekoittaa heidän päänsä, muuttaa tyttömäisen pitkät raajat seksuaalisia kutsujaan lähettäviksi antenneiksi. He elävät elämäänsä kuin musiikkivideota. Sulkeutuvat kylpyhuoneeseen tanssimaan ja esittämään itseään tv-ruutuna toimivan ikkunan kautta. 

"Tytöt liikkuvat kuin lonkerot. He eivät enää katso peiliin. Ikkunan ulkopuolella naimisissa olevat naiset hakkaavat mattoja parvekkeilla. Tyttöjen lantiot nykivät samaa tahtia, he hyväilevät toisiaan navasta kohti rintoja, he työntävät sormen jalkojensa väliin, sitten toisen. Syleillessään he kiertyvät toistensa ympärille kuin käärmeet, ihoa ihoa vasten, silmät ummessa."

Kauniiden tyttöjen elämä on pojille esittäytymistä. Härnäämistä. Seksuaalista kiusoittelua. Pojat, melkein jo miehet, heidän joukossaan Annan veli Alessio, elävät raskaan tehdastyön, 1538 asteessa sulavan teräksen, testosteronin ja adrenaliinin maailmassa. Poika tarvitsee tytön. Monta tyttöä. Tytön, johon testata herännyttä miehuuttaan. Poikien lihakset ovat vahvoja ja pullistuvia. Ne tuovat mieleen neuvostoliittolaiset julisteet, joissa lihas tunkee syrjään paidanhihan. Nuoruuden voima on ikuisen tuntuista. Raaka työ. Masuunit, katepillarit, teräspadat. Seteliraha rullalle ja kokaiinia nenään.

Avallonen kuvaus on katu-uskottavaa. Piombino-uskottavaa. Poissa on matkaesitteiden Italia: merenrannat, auringonlaskut, päivälliset, lasissa välkkyvät viinit. Nuorten elämä on kiihkeää, seksuaalisuus sekoittaa pään. On kiire elää ja olla olemassa. On kiire ajaa kovempaa kuin muut. On kiire käyttää niukempia toppeja ja lyhyempiä hameita kuin muut. On kiire tarttua kiinni elämään, joka karkaa joka hetki. Terastehtaan varjo on jättimäinen. Hiki ja pöly tarttuvat lukijaan ja välillä pitää melkein tarkistaa, että terästehtaan musta kuonakerros ei ole tarttunut omaankin ihoon.

Avallone kirjoittaa sillä samalla vimmalla, millä hänen kuvaamansa nuoret ihmiset elävät.  Jos elää tänään oikein nopeasti ja kovaa, ei huomaa, että mitään elämää ei huomenna enää olekaan. Seksi on unohdus ja turvapaikka, se hautaa alleen sen, että nurkan takana odottaa koliseva tyhjyys. Hullu sydän vain ei lakkaa kaipaamasta ja niin Alessiokaan ei saa mielestään entistä rakastettuaan Elenaa. Kun puhuu kavereiden kanssa siitä, miten monella eri tavalla tytön voi ottaa skootterin päällä, ei tarvitse ajatella, että on elämässä kiinni vain siltä osin kuin tehdas pitää palkkalistoillaan. Minä hetkensä hyvänsä voi tulla romahdus. Joka päivä on päivä kohti syvempää toivottomuutta. Ei saa ajatella, on keulittava mopolla korkeammin kuin muut. On oltava se, joka satuttaa ensimmäisenä, jotta ei itse tuntisi kipua. 

Teräksen maailma kaikkine hajuineen ja tuoksuineen on visuaalisesti komea ja huikean todentuntuinen. Avallone porautuu syvälle henkilöhahmojensa nahkoihin. Hänen kerrontansa on se tanko, jonka ympärille Stalingradon nuoret kiertävät elämänkuumeiset ruumiinsa. Kieppuvat. Elävät kuin viimeisimmän hetken. Jättävät hikiset jälkensä. Yhden yön tytöt ja pojat voivat olla sankareita. Elämä on kaveri, kunnes se sanoo kaveruutensa irti.

Jokainen sukupolvi ansaitsisi oman Teräksensä. Me eksymme ja unohdumme helposti. "Aikaa ei hukata. Aika hukkaa meidät." 

Silvia Avallone: Teräs (2014)

Italiankielinen alkuteos; Acciaio (2010)

Suomentanut Taru Nyström

Minerva

Terästä on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapeto, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuhansia sivuja