sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Monique Roffey: Archipelago

Tiedäthän sen tunteen,  nopean kohtaamisen muukalaisen kanssa. Sen vavahduksen, kun hänen ja sinun välille tulee silta, joka rakentuu vain sortuakseen. Joskus muukalainen voi olla kirja. Se voi olla Monique Roffeyn Archipelago. Romaani, jonka olisin toivonut jatkuvan loputtomiin.

Tutustuin Monique Roffeyn, kuten moniin muihinkin lempikirjailijoihini sitä kautta, että hänen teoksensa The White Woman on the Green Bicycle, oli vuonna 2010 Baileys Women's Price for Fiction (tuolloin Orange Prize) ehdokkaana. Kun kesällä 2011 olin lähdössä lomalle Lefkaksen saarelle otin tämän Roffeyn romaanin mukaani. Tuolloin en osannut yhtään aavistaa, että en olisi voinut lukemistani paremmin valita. Lefkaksella yhdistyi kolme asiaa: Valkoinen nainen vihreän polkupyörän selässä, myyttinen Ithakan saari sekä menneiden vuosien jetset-juhlintaa huokuva Onassiksen saari. 

Ithaka oli pitkään ollut paikka, jossa olin halunnut käydä. Kulkea jalanjäljillä. Odysseus. Mykeneläiset rauniot. Penelope. Jälkimmäisen otin sieltä mukaani. Onassiksen saaren rannan tuntumassa vajosin Onassiksen suvun traagisiin kohtaloihin.

Ithaka 
The White Woman on the Green Bicycle käsittelee poliittisen kuohunnan vuosia Tridinadissa. Aihe oli sekin mielenkiintoinen, mutta teoksen herättämät tunnelmat olivat jotakin niin hipovaa ja käsin kosketeltavaa, että kun iltaisin parvekkeella pää täynnä Ithakaa ja Onassiksen sukua luin valkoisesta pyöräilevästä naisesta, meni tämä kirja päähäni vahvemmin kuin tujuinkaan ryyppy ouzoa.

Valkoisen polkupyöränaisen jälkeen luin Roffeyn esikoisteoksen Sun Dog (2002), osin maagisen kertomuksen miehestä, jolla on erikoinen ihosairaus. Polkupyöränaisen jälkeen se oli kuitenkin hieman pettymys. Ehkä juuri tämän takia en heti rynnännytkään ostamaan Archipelagoa, kun sen ilmestymisestä luin. Myöskään teoksen aihe, merimatka, ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Kun Archipelago kuitenkin tuli kirjastossa vastaan, päätin kokeilla sen lukemista ja onneksi kokeilin. Siitä tuli rakkautta heti alkusivuilla. Totaalista heittäytymistä Roffeyn kertojanaalloille.

Archipelagon juoni on hyvin yksinkertainen. Suuren menetyksen koettuaan Gavin, hänen 6-vuotias tyttärensä Océan ja heidän koiransa Suzy lähtevät Tridinadista purjeveneellä merimatkalle Karibian vesille. Kirjan takana olevassa haastattelussa Roffey korostaa teoksensa ympäristönsuojelullisia aspekteja ja toki tämäkin puoli on Archipelagossa oleellinen. Roffey kritisoi turistien harjoittamaa luonnon tasapainon järkyttämistä ja kuvaa, miten niin eläinten kuin kasvienkin elintila kapenee jatkuvasti ihmisten toimien tähden. Minulle henkilökohtaisesti Archipelago oli kuitenkin ennen muuta kuvaus surusta. Erään tunnetun laulun otsikkoa lainatakseni voisi sanoa, että suru on Archipelagossa kunniavieras, meri sen valtaistuin.

Voimakas tulva tuhosi Gavinin perheen talon ja samassa onnettomuudessa perheen pieni poika, Alexander, sai surmansa. Luulin pitkään, että myös Gavinin vaimo kuoli samassa yhteydessä, mutta myöhemmin paljastuu, että hän on mennyt "surusta nukkumaan." Syyllisyys. Olisiko jotain ollut tehtävissä. Syyllisyys siitäkin, että Gavin on tempaissut Océanin irralleen tutusta elämänpiiristä ja lähtenyt hänen kanssaan merille. Syyllisyys siitä, että pako merelle oli raukkamainen teko, johon Gavin ryhtyi, koska pelkäsi vaimonsa masennuksen tarttuvan itseensäkin. Syyllisyys ja pelko. Riittämättömyys. Yksi mies vastaan koko valtava arvaamaton Karibianmeri - olosuhteet, joissa yksikin Gavinin erehdys voisi olla viimeinen.

Luulen, että melkeinpä jokainen suuren menetyksen kokenut on pannut merkille, miten uskomattomalta ja jollakin tapaa väärältä tuntuu, että omasta kipeästä kokemuksesta huolimatta maailman arkinen hyörinä jatkuu ihan samalla tavoin kuin ennenkin. Maailma ei ole kiinnostunut meidän surustamme. Se ei välitä, eikä anna meille aikaa toipumiseen. Gavin saa lohtua siitä, että taivas on yhä taivas. Näyttämö, jonka spottivaloja ovat öiset tähdet. Aamu nostaa auringon taivaalle ja yö vie sen mukaansa nukkumaan. Luonnon elementeistä ikuisin on meri, sen liike ja arvaamattomuus. "Tequilankirkas" meri, jonka syliin Gavin haluaisi antautua. Sulkea silmänsä ja antaa meren tehdä hänestä ikuisen rakastettunsa.

Archipelagossa tunteet ja mielenmyllerrykset tulevat esiin eleissä ja ilmeissä, isän ja tyttären horisonttiin suuntautuneissa katseissa. Ne ovat ruumiin kielessä ja ihon huokosissa. Niin luonnonvoimat kuin kilpikonnat, linnut, kalat ja delfiinitkin kertovat omilla tavoillaan siitä, mitä Gavin käy läpi.  Harvinainen poikkeus kerronnassa on Océanin rukous, jossa tiivistyy lapsen ajatuksin romaanin olennaisimmat lähtökohdat.

"Dear God, bless my brother and make him safe up there with you. He was only small when he died. I hope he is watching us and coming with us on the boat. I saw a turtle with no legs. My mother has a soul and it has gone to sleep. We had a flood and it took away our baby Alexander. Now we are wearing hats to keep our souls safe. I love my brother and wish he was still here, but if he can't be here it's best he is in heaven with you and Captain Ahab. Amen."

Archipelagon kieli on samanaikaisesti hellää, hyväilevää ja sielua puukottavaa. Gavin ei ole pelkästään ihanteellinen hahmo, vaan hän tekee myös yllättäviä ja vastenmielisiäkin asioita. Hän on vahva ja herkkä, pelokas ja rohkea, elämästä luovuttanut ja elämään vimmaisesti takertuva. Mereen hän turvaa kuin äidinrakkauteen, kunnes meri näyttää toisen puolensa, täydellisen välinpitämättömyytensä. Juuri silloin Gavin ja Océan näkevät oman Moby Dickinsä, valkoisen laulavan valaan. Sen laulusta alkaa toinen matka.

Monique Roffey: Archipelago (2012)
Simon & Schuster


6 kommenttia:

  1. Jälleen yksi hieno kirjoitus, joka antaa viivähtää tuntemattoman tarinan syvyyksissä! Kiitos!

    VastaaPoista
  2. Tämä on kyllä erityisen hieno tarina ja sopii äärimmäisen hyvin luettavaksi syksyn kynnyksellä. Herättää myös halun päästä jonain päivänä Karibialle itsekin.

    VastaaPoista
  3. Kiitokset kauniista hetkestä meren sylissä! :)

    Kirja herätti minunkin mielenkiintoni, kiitos hienon tekstisi...

    VastaaPoista
  4. Tämä on kyllä ihan hirveän hieno teos. Paljon paljon hienompi kuin mitä tällä kirjoituksellani pystyin välittämään. Kiitos kommentista.

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa hienolta ja jotenkin suurelta tarinalta. Kiitos esittelystä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin kiteytetty. Tämä tarina on nimenomaan suuri, valtameren kokoinen. Lukiessa sitä melkein koki itsekin olevansa merellä ja tuntevansa tuulen ja suolaiset pisarat iholla.

      Poista