maanantai 15. syyskuuta 2014

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja & Valeria Bruni Tedeschi: Linna Italiassa


Vietin kauniin kesää ja syksyä sekoittavan iltapäivän Grégoire Delacourtin kanssa parvekkeellani. Koukimme onnea. Minä ja hän sekä Delacourtin romaanin Onnen koukkuja aviopari Jocelyne ja Jocelyn. Että sellainen seurue.

Kohteliaisuussyistä jätin Delacourtille kertomatta, että hänen romaaninsa oli minulle kevyt välipala. Okei okei, onhan siinä toinenkin tasonsa, sellainen syvempi, mutta minulle turhan coelhomainen. Nöyrä anteeksipyyntöni kaikille Coelho-faneille. Onneksi mies on niin suosittu, että häntä ei haittaa, jos yksi keski-ikäinen naisenketale ei hänen hienoista sanoistaan innostukaan.

Delacourt taisi kuitenkin arvata ajatukseni, sillä hän otti taskustaan jokerin ja iski sen parvekepöydälle. Joimme lisää kahvia ja virkkasimme muutaman isoäidin neliön. Aloin aavistella, että olin tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä Onnen koukkujen suhteen.

Asiaan. Delacourtin romaanin takaliepeessä kehotetaan lukijaa tekemään "listoja asioista, joita hän tahtoo hankkia tai toteuttaa." Listoja on kaiken kaikkiaan neljä. Ennen romaanin lukemista kehotetaan tekemään seuraavat listat: Lista asioista, joita tarvitsen, Lista asioista, joita minun tekee mieli ja Hullujen mielitekojeni lista. Kun lukija on saanut Delacourtin romaanin luettua häntä kehotetaan tekemään neljäs lista, joka on nimeltään Viimeinen listani. Listat ovat mielenkiintoinen tapa vetää lukija pohtimaan asioita, joista Delacourt kirjoittaa. Valitettavasti kuitenkin listoihin liittyvät tarkoitusperät ovat kovin läpinäkyviä. Itse innostuin ainoastaan hullujen mielitekojeni listasta, koska se on niin ... hullu.

Aiemmin tänä vuonna luin Delacourtin romaanin Katseenvangitsijat ja pidinkin siitä aika lailla. Se oli kiinnostava, jollakin tapaa hyvin ranskalaistyylinen nykyelämänmenoa sohaiseva teos. Samassa yhteydessä kävi ilmi, että moni muu taas oli pitänyt enemmän Onnen koukuista. Eipä siinä mitään, Onnen koukkuja on mukava tuttavuus. Tuttu ja turvallinen, vähän niin kuin lauantai-illan lottoarvonta. Siitä nauttisi ihan erityisen paljon, jos sen lukemisen myötä kokisi havahtumisen sen suhteen, että tärkeimpiä asioita elämässä ei voi rahalla ostaa. Jos taas on tullut tähän tulokseen jo ennen Onnen koukkuja, menettää henkilökohtaisen heurekan.

Onnen koukuissa Jocelyne voittaa lotossa reilut 18 miljoonaa, eikä kerro voitostaan kuin isälleen, jonka muisti alkaa alusta aina 6 minuutin välein. Loton suhteen liikun maastossa, joka on minulle aika vieras. Olen lotonnut ehkä 3 kertaa elämässäni. En lottoa, koska en usko, että mahdollisesta lottovoitosta koituisi mitään erityisen hyvää. Stressaantuisin sen kaiken rahamäärän kanssa. Kenties muuttuisin vallan paskamaiseksi ihmiseksi. Paras siis olla ottamatta riskiä ja jättää lottoaminen muille. Useimpien muiden ihmisten tavoin olen toki kuvitellut, mitä tekisin, jos jättipotti osuisi kohdalleni. Listani on kuitenkin kovin lyhyt. Kun nyt tosiaan, kuten Delacourtkin romaanissaan kertoo, mitään kovin olennaista ei rahalla saa. Voitosta kertomisen suhteen tekisin varmaan samoin kuin Jocelyne. Pitäisin asian visusti omana tietonani.

Onko kenties niin, että nykymaailmassa on suhteellisen vieras ajatus, että ihminen voisi vaan olla tyytyväinen omaan pieneen elämäänsä Jocelynen tavoin? Että ihminen ei haluaisikaan mitään suurta, nopeaa ja kallista? Jocelyne pitää pientä käsityöliikettä ja siihen liittyviä blogisivuja, jotka nousevat yllättäen valtavan suosituiksi. Kertoessaan Jocelynen blogin kasvusta Delacourtin romaani on parhaimmillaan. Elämme kenties jo niin vieraantuneina toisistamme, että suurin lohtu voi löytyä virtuaalisesta yhteisöstä, jonka lukijat jakavat saman kiinnostuksenkohteen. Tässä kohdin Delacourt näpäyttää minua ja muistuttaa, että Onnen koukkuja on pohjavireeltään vakavampi romaani kuin mitä ensin ajattelin.

Jocelynen elämä ei ole ollut helppoa ja hänen miehensä Jocelyn on kohdellut häntä brutaalin kaltoin. Sivumennen sanoen inhottava äijä tuo Jocelynen aviomies. Ansaitsisi köniinsä ja kunnolla. Vaan eipä huolta, elämä opettaa häntäkin. Vaikka en kaikin puolin Onnen koukuista järin kovin innostunutkaan pidän sen sanomasta, joka nostaa esiin elämän arvokkuuden, rehellisesti itsensä ja muiden ihmisten kanssa sovussa elämisen merkityksellisyyden.


Linna Italiassa
Kesken tämän bloggauksen kirjoituksen menin elokuviin katsomaan näyttelijänä paremmin tunnetun Valeria Bruni Tedeschin ohjaamaa elokuvaa Linna Italiassa. Kuinka ollakaan se niveltyi oivallisesti Delacourtin romaaniin. Linna Italissa, jossa Bruni Tedeschi itse esittää pääosaa kertoo rikkaasta perheestä, joka on tullut tilanteeseen, jossa raha-asioiden selvittämiseksi suvun jäsenet joutuvat pohtimaan Italiassa olevan linnansa myymistä. Tunnepitoinen kiintymys linnaan ja siihen liittyviin muistoihin repii perheenjäsenten välisiä suhteita. Sisarukset Louise (Bruni-Tedeschi) ja Ludovico (Filippo Timi) sekä heidän äitinsä (Marisa Bruni Tedeschi) eivät pääse yksimielisyyteen siitä, mitä linnan kanssa pitäisi tehdä.


Linna Italiassa on rehellinen ja realistisen särmäinen kuvaus sisaruksista ja heidän äidistään, jotka roikkuvat eri tavoin menneessä maailmassa ja eivät oikein tiedä, miten elää nykyhetkessä. Bruni Tedeschin elokuva lähenee Delacourtin Onnen koukkujen kysymyksenasetteluja siinä, että myös se osoittaa, että rahan ja onnen välillä ei ole yhtäläisyysmerkkejä. Ludovico on vakavasti sairas. Louise taas haluaisi lapsia, mutta ikäkin alkaa jo olla esteenä.

Louisen toivo lapsista syttyy kuitenkin uudelleen hänen tavattuaan itseään reilusti nuoremman Nathanin (Louis Garrel). Rakkaussuhde Nathanin kanssa osoittautuu kuitenkin haasteelliseksi ja eri suuntiin ollaan lähtemässä kerran jos toisenkin. Sekä Louise että Nathan ovat näyttelijöiltä ammatiltaan ja se tuo kuvioon mukaan elokuvan sisäisen metakerroksen, jossa roolihenkilöt väliin liukuvat elokuvan reaalitasosta sen sisäiseen näyttelemisen maailmaan. Erityisesti Nathanin käytös on usein päälle jääneen roolityön kaltaista.  Kaiken lisäksi elokuvassa Louisen äitiä esittävä Marina Bruno Tedeschi on Valeria Bruno Tedeschin äiti.

Linna Italiassa luottaa elokuvan kieleen. Se on tempoltaan hidas ja luo tulkintoja nimenomaan kuvien kautta. Erityisesti Filippo Timin esittämä Ludovico on loistava kuolemansairaana miehenä, jonka kasvoilla ja ruumiinkielessä hänen sairautensa on paljaana läsnä. Merkillepantavaa on myös elokuvaan sisältyvät ihmisten väliset kohtaamiset, jotka ovat välillä laadultaan hyvinkin yllättäviä. Kummallisena ja outona, väliin pelottavanakin alkanut kohtaaminen saattaakin päättyä hersyvään nauruun. Bruno Tedeschin elokuva ei ole unohtumaton merkkiteos, mutta minua se onnistui puhuttelemaan varsin mieleenpainuvasti ja yllätyksellisesti.


Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Ranskankielinen alkuteos: La liste de mes envies (2012)
Suomentanut Leena Leinonen
Wsoy

Valeria Bruno Tedeschi: Linna Italiassa
Alkuperäisnimi: Un château en Italie (2013)


12 kommenttia:

  1. Onnen koukkuja oli minulle yksi viime vuoden laimeimmista kirjoista. Odotin kyllä kepeää ranskalaista välipalaa, mutta sain jotain joka alitti odotukseni. Ihan näppärä ja otteessaan pitävä, mutta ei toiminut minulle. Kepeys on vaikea laji sekin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katseenvangitsijat oli siinä määrin mainio, että sen jälkeen tämä oli kyllä minullekin pettymys. Kuten kirjoitinkin, niin ei kuitenkaan ihan niin kevyt kuin mitä aluksi ajattelin. Jos tämä jonkun ihmisen saa miettimään elämän tärkeysjärjestyksiä, niin se on tietysti positiivista.

      Poista
  2. Taisin tykästyä tähän kirjaan, sillä päähenkilö oli niin herttainen ja seisoi omilla jaloillaan huolimatta ex-ukkonsa kupruista. Raha ei tuo onnea, kyllä se onni on kaivettava niistä pienistä onnenmurusista mitä eteen tulee.
    ps. olenko jotenkin out, kun en ole lukenut yhtään herra Coelhon teosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta Mai, päähenkilö oli kyllä hyvin sympaattinen.

      En tuosta Coelhosta tiedä, monet pitävät hänestä kovasti. Itse edustan enempi sitä kantaa, että hän on tehnyt tuottavan bisneksen sellaisten asioiden kertomisesta, jotka ihmisen luulisi tietävän ilman hänen lukemistaankin. Eräänlaista elämänviisauskirjallisuutta.

      Poista
  3. Muistelen kiinnostuneeni aluksi tästä kirjasta ja sitten se alkoi tuntua liialliselta monin tavoin. Loppumaku oli äitelä.

    VastaaPoista
  4. Olet mainio! Tässäkin kirjoituksessasi on kerta kaikkiaan oivallista särmää! Itse käsitellyn teoksen taidan kyllä jättää väliin - saattaa olla, että ikävästi menettäisin sen henkilökohtaisen heurekan ja teoksen anti jäisi aika laihaksi :)

    Ja niin, mitä tuohon Coelhoon tulee, niin hyvinpä tuossa vastauskommentissasi muotoilet, pikkuisen se raha niissä hänen kirjoissaan tosiaan tuoksuu... Itselläni on tähän tarinoijaan hieman ristiriitainen suhde, mutta ehkäpä ei tässä siitä sen enempää. Katsotaan kuinka sen uusimman lukemisessa lopulta käy...

    VastaaPoista
  5. Onnen koukkuja on kokematta vielä. Coelhon kanssa on vähän niin ja näin, en ymmärrä hänen suosiotaan.

    VastaaPoista
  6. En minäkään oikein ymmärrä, miten Coelho on niin hurjan suosittu. Jos hän tuo ihmisille toivoa ja hvyää oloa, niin se on tietysti postiivista.

    VastaaPoista
  7. Henkilökohtainen heureka jäi tosiaan aika vaisuksi Onnen koukkujen kohdalla :D

    Jocelynen mies Jocelyn (voi miten mietinkään alussa miksi heidät on nimetty lähes täyskaimoiksi!) oli tosiaan melko inhottava, mutta toi mukavasti särmää kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä aihepiiristä on aika vaikea kirjoittaa niin, että välttäisi banalismin suot. Ihmettelen kyllä, miten tämä teos on ollut niin suosittu Ranskassa.

      Poista
  8. Minä kuulun niihin, jotka Onnen koukut koukutti mutta Katseenvangitsijat ei onnistunut vangitsemaan. Vaikka Onnen koukutkaan ei tarjoillut minulle sinänsä mitään uusia ja mullistavia oivalluksia, silti se oli varsin mainio ja nopealukuinen välipala (minäkin kyllä pidin sitä välipalana, myönnän, luin kirjan muistaakseni ehkä yhdessä illassa). Katseenvangitsijoihin en jostakin syystä päässyt kunnolla sisälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että meillä meni sinun kanssasi mieltymykset ihan päin vastoin. Katseenvangitsijat olikin minulla tosiaan osasyy siihen, että odotukset oli korkealla Onnen koukkujen suhteen.

      Poista