sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Annie Ernaux: Puhdas intohimo

Tuskin ehdin istuutua sohvalle ranskalaisen Annie Ernaux'n Puhdasta intohimoa lukemaan, kun se on jo luettu. On sinänsä varsin kuvaavaa, että Ernaux kirjoittaa intohimosta vain suunnilleen sadan sivun mittaisen kirjasen, sillä intohimo itsessään on sekin kaikessa intensiivisyydessään lyhytaikaista. Sen tappamisesta maailma, elämä ja usein myös rakastettu pitää huolen.

Ernaux'n teokselle on erityistä se, että kirjailijan projektina on dokumentoida omaa elämäänsä niin tarkasti ja rehellisesti kuin mahdollista. Puhtaan intohimon kertojan ja Ernaux'n itsensä välissä ei ole mitään. He ovat yksi yhteen, joka tietysti on noloa ja häpeällistä, kun aiheena on intohimo - antautuminen toisen ihmisen palvelukseen sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti alastomana. Tässä suhteessa Puhdas intohimo eroaa vaikkapa Lena Andersonin Omavaltaisesta menettelystä, jonka kanssa se muutoin jakaa samantyyppisen aihepiirin. Ernaux ei ota tukirakenteekseen Esterin kaltaista romaanihenkilöä - onnettoman umpirakastunutta naisparkaa, vaan hän antaa meille itsensä. Auts!

Anais Ninin tavoin Ernaux tekee yksityisestä yleistä. Antaa meille tarinan, jonka kautta voimme reflektoida omia kokemuksiamme ja tuntemuksiamme intohimon korkealla ja liukkaalla polulla, jossa jokainen askel on minuutemme tuhoutumisen kannalta vaaralllinen. Onko minua enää? Olenko olemassa vain tuon toisen ihmisen, tässä tapauksessa A:ksi kutsutun ulkomaalaisen  miehen kautta? Mitä minulle tapahtuu, kun (itsestäänselvästi kun, ei jos) tämä mies jättää minut?

Teoksen jälkisanoissa sosiologi J.P. Roos nostaa esiin Anthony Giddensin näkemyksen ns. puhtaasta intohimosta, joka ei ole sidoksissa mihinkään muuhun kuin itseensä. Puhtaan intohimon kenttä on vapaa avioliiton, perinteiden ja tapojen kahleista. Se on pelkästään itseään ja itsestään ruokkiutuvaa. Se elää omassa kotelossaan, jonka jalustana on sänky ja sekaiset lakanat. Puhdas intohimo on loputtoman kaipauksen tila, jossa nautinnosta tulee "tuskan odotusta."

Minulla oli mielestäni oikeus vastustaa kaikkea, mikä esti minua antautumasta rajattomasti intohimoni tuntemuksille ja mielikuville.

Puhdas intohimo on oma lakinsa, joka määrittää intohimoa kokevan ihmisen elämän. Ernaux kokee intohimonsa romaanina ja hänen kirjoitustaan siitä, mitä tapahtui hänen ja A:n välillä voidaan pitää viimeisenä yhteydenpitona koettuun intohimoon, joka tulee uudelleeneletyksi hänen tekstissään. Kuvaavaa on, että minussa Ernaux'n teksti ei synnytä viettien kirjoitusta. Hänen tekstinsä ei mene sisuskaluihin, vaan päinvastoin ottaa lukijan mukaan patologin työhuoneeseen, jonka lavitsalla intohimo makaa. Nyt jo kuolleena ja särkyä aiheuttaen, kalpeana ja elämänhengen itsestään luovuttaneena.

Ernaux kuvaa pelkästään omia ajatuksiaan. A. ei pääse ääneen kertaakaan, eikä Ernaux'ta vaikuta edes kiinnostavan A:n näkemys tapahtumista. Hän ei myöskään kuvaa konkreettista maailmaa tai rakastavaisten tapaamisia, vaan ui vieraannuttavassa tunnekuvauksessa. Ernaux:n ja A: suhdetta kuvataan Ernaux:n kokemana intohimona an sich ja tämän vuoksi sen kuvaukseen ei liity myöskään kronologiaa. Suhteella on vaika kaksi aikamuotoa: läsnä- ja poissaolo.

Intohimo tulee todeksi tunteellisten chansonien kautta, jotka edustavat musiikkia, jota Ernaux ei normaalisti kuuntele. Tunnemyrskyn iskelmälliseksi kiteytymäksi muodostuu Sylvie Vartanin laulama "C'est fatal, animal." Chansonit säestivät ja legitimoivat sitä mitä paraikaa koin, kirjoittaa Ernaux. Hän ei halua löytää intohimolleen syytä, selittää tai analysoida sitä. Intohimo on nielu sanojen tuolla puolen. Minkä tahansa intohimonsa seuraamuksen Ernaux ottaisi riemumielin vastaan.

Eräänä yönä koin  yhtäkkiä halun mennä AIDS-testiin: "Jospa hän olisi jättänyt minulle edes sen."


Vartanin laulun sanoin intohimo on osapuolten välistä sotaa. Se on riippuvuutta, jonka kautta nykyihminen etsii sisältöä elämänsä tyhjyyteen. Se on taistelua, joka ei voi päättyä muuhun kuin häviöön.


Annie Ernaux: Puhdas intohimo (1996)
107 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Passion simple (1991)
Suomentanut: J.P. Roos ja Anna Rotkirch
Kustantaja: WSOY

6 kommenttia:

  1. En ole lukenut tätä kirjaa. Hieman tämä toi mieleeni tämän Bernheim Emmanuel: Hänen vaimonsa eli toinen nainen. WSOY taisi tehdä tuolloin noita ohuita, kapeita kirjoja.

    VastaaPoista
  2. Tosiaankin nyt kun mainitsit, niin WSOY:lla oli tämä ohuiden kapeiden kirjojen vaihe. :) Tämä on kyllä omalla tavallaan kiinnostava - varsinkin, jos tietää, että kirjailija kirjoittaa itsestään. Mainitsemasi teos ei ole minulle tuttu. Kiitos Ulla kommentista.

    VastaaPoista
  3. Comme c'est très francais! Tai varmaankin sorrun pahan kerran stereotyyppeihin, mutta eikös se ole suunnilleen tuollaista ranskalaisissa filmeissäkin usein: rakkaus ja intohimo on jotain niin pakottavaa, että järkevyys, harkinta ja mahdollisten lastenkin tarpeet saavat väistyä?

    Siinä, että Annie Ernaux ei pyri etsimään psykologisia selityksiä suurelle intohimolleen, vaan hyväksyy sen kyselemättä,kirja poikkeaa mielestäni niistä monista pohjoismaisista ja englanninkielisistä romaaneista, joissa rakennetaan psykologista uskottavuutta henkilöiden teoille ja tunteille. Sanokaapa te muut, jotka tunnette laajemmin ranskalaista kirjallisuutta, päteekö se siihen yleisemminkin?

    Lukemistani intohimon kuvauksista minulla palasi mieleen Aina Bergrothin Prinsessan kirjeet. Se ei minusta kuitenkaan ollut vähääkään vieraannuttava, vaan pikemminkin kutsui lukijaansa samaistumaan päähenkilönsä kokemuksiin ja tunteisiin.

    Minna-Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin nyt minäkin tuota miettimään, että tämä teos on jotenkin hyvin ranskalainen eli sorrun osaltani stereotyyppiseen ajatteluun. Kuitenkin ihan objektiivisestikin on niin, että rakkaus/intohimo-tematiikka on ranskalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa vahvasti läsnä. Luin juuri Marie Darriuessecqia ja siinä mentiin jo reippaasti seksin puolelle (yritän saada postauksen ulos lähiaikoina). Myös Virginie Despentes on tällä saralla varsin hurja.

      Ernaux ei tosiaan minusta mitenkään selittele tai analysoi, vaan pikemminkin kuvaa aika kliinisesti sitä, mitä intohimo teki hänen elämälleen. Pitäisi lukea enemmän Ernaux'ta niin saisi paremman käsityksen tästä hänen projektistaan kirjoittaa omasta elämästään - jos siis se on hänen tuotannolleen yleisemminkin leimallista, en ole ihan varma asiasta, mutta jostakin olen niin ollut ymmärtävinäni.

      Bergrothin teos on minulle vieras. Laitanpa sen nyt mieleeni. Voi myös olla, että joku muu lukija samaistuisi Ernaux'hon enemmän kuin minä, joka olen vähän huono samaistumaan tilanteisiin, joissa nainen on miehen tähden onneton. :)

      Kiitos paljon Minna-Kaisa.

      Poista
  4. Onpa hassu kombo tässä kirjassa: kuinka joku saa päähänsä edes yrittää kirjoittaa intohimosta kliinisesti? Ajatus on siinä määrin erikoinen että haluaisin lukea tämän kirjan...

    Kiitos mainiosta tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä! Ehkä sinä koet tämän toisin. Minusta tämä oli kirja intohimosta, mutta ei itsessään intohimoinen kirja. Siihen viittaa tuo kun kirjoitin, että tämä ei ole viettien kirjoitusta. Tässä tunnetila ei siirry lukijaan tai ainakaan minuun. :) Kiitos Kaisa Reetta. Toivottavasti flunssa on jo ohi.

      Poista