Susan Nussbaumin romaani Good kings bad kings (GKBK) on tyrmäävä puheenvuoro vammaisten oikeuksista ja heihin kohdistuvista väärinkäytöksistä. Se on lajityypiltään sosiaalisesti kantaaottavaa kirjallisuutta, mutta tämän lisäksi myös koukuttava romaani. Varoituksena mainittakoon, että teos sisältää aineistoa, joka voi järkyttää lukijaa.
GKBK kertoo vammaisista (disabled) nuorista, jotka asuvat chicagolaisessa hoitokodissa nimeltä ILLC (Illinois Learning and Life Skills Center). Useimmat nuorista ovat liikuntarajoitteisia, mutta mukaan mahtuu myös mm. mielenterveysongelmista ja erityyppisistä kehityksellistä ongelmista kärsiviä nuoria. Ylipäätään kyse on nuorista ja nuorista aikuisista, joilla on jokin sellainen vamma, että heidän elämänsä normiyhteiskunnassa on tavanomaista haasteelllisempaa ja heidät on sen vuoksi sijoitettu laitokseen. Heti perään voidaan tosin todeta, että monen nuoren kohdalla vammaisuus on enemmänkin leimakirves, jota käytetään oikeuttamaan päätös nuoren siirtämisestä laitokseen.
Susan Nussbaumista tuli onnettomuuden seurauksena pyörätuolin käyttäjä hänen ollessaan 24 vuotias. GKBK ei kuitenkaan ole hänen tarinansa (siihen voit tutustua täällä), mutta Nussbaumin omista kokemuksista johtuen hän kirjoittaa erityisestä kokemusasiantuntijan positiosta. GKBK ei katso aihettaan yläkulmasta, vaan on vapaa kaikesta mukasympaattisesta ymmärtämisestä ja vastaavasta puslailusta. Vammaiset eivät ole erityisen hyviä tai pahoja, vaan ihan niin kuin muutkin ihmiset. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta ei käytännön tasolla sitä usein valitettavasti ole.
GKBK:n intensiteetti syntyy nuorten omien puheenvuorojen kautta, kun he vuorotellen pääsevät teoksessa ääneen. Nuorten lisäksi ILLC:n toimintaa kuvataan myös muutamien henkilökunnan edustajien näkökulmasta. Nussbaumin romaani osoittaa, miten monella tapaa hauras on vammaisen ihmisen asema hoitolaitoksessa. Hän näyttää, miten nuoriin käytetään valtaa, myös väkivaltaa ja seksuaalista valtaa. Hoitokodin maailma on epäoikeudenmukainen ja paikoin kerrassaan kuvottava, mutta tästä huolimatta GKBK ei ole ensisijaisesti synkkä romaani. Riemastuttavaa on esimerkiksi se tapa, jolla romaanissa otetaan uudelleen käyttöön sana 'raajarikot' (cripples) ja riisutaan se halventavista merkityksistä samalla osoittaen kyseiseen sanaan liittyvät vallankäyttömekanismit.
Nussbaum tuo julki, miten talousajattelu vääristää ILLC:n toimintaa. Pyrkimys taloudellisen voiton maksimoimiseen näkyy käytännön tasolla mm. siinä, että hoitokoti pyritään jatkuvasti pitämään täynnä potilaita sekä tehdään suunnitelmia, miten ahtaisiin tiloihin voitaisiin mahduttaa vielä lisää nuoria. Tämän vuoksi laitoksen filosofiaan kuuluu paradoksaalisesti laitostaminen erilaisten rajoitteiden kautta mm. lääkityksellä ja kieltämällä nuorilta moottoroidut pyörätuolit, jotka edesauttaisivat heidän liikkumistaan. Näin tuotettu tilanne on ruma ja vastenmielinen: kun ILLC onnistuu laitostamaan nuoren, ei tällä ole voimavaroja hakea itselleen oikeutta ja näin hoitokoti rikastuu. Nussbaum osoittaa myös, miten hoitokodit ja poliitikot toimivat yhteisessä verkostossa, jossa ensinmainitut maksavat jälkimmäisille siitä, että avataan yhä uusia hoitolaitoksia, joihin haalitaan hoidettavia epämääräisin ja eettisesti kyseenalaisin perustein.
Teoksen yksi mieleenpainuvimmista hahmoista on Yessenia, jonka toiminta vertautui lukiessani Ken Caseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän (One flew over the Cuckoo's nest, 1962) Päällikön tekoihin. Sekä Nussbaumin että Caseyn teoksissa haastetaan yhteiskunnallinen vallankäyttö, joka ottaa oikeudekseen määritellä, kenet se työntää pois keskuudestaan hoitolaitoksiin. Kyse on myös erilaisuuden hyväksymisestä ja normien nostamisesta tasolle, jonka voivat täyttää vain ne henkilöt, joiden läsnäolon joukossaan yhteiskunta hyväksyy.
GKBK:n viesti lukijalle on, että meidän on pidettävä huolta niistä, jotka itse eivät siihen syystä tai toisesta pysty. Kun yksi ILLC:n työntekijöistä vie Teddy-nimisen pojan eristykseen, hän ottaa haltuunsa tämän kynät, rahat ja keräilypostimerkit sekä nimittelee Teddyä, koska hän on asemassa, jossa hän voi niin tehdä. Työntekijä jatkaa: "I can be a good king or I can be a bad king." Meillä, just sulla ja mulla ja meillä muilla, ei kyse ole valinnasta. Meidän tehtävämme on olla hyviä kuninkaita. M.O.T.
Susan Nussbaum: Good kings bad kings (2013)
294 sivua
Kustantaja: Algonquin books
Tämä teos on seitsemäs eli viimeinen valitsemani teos haasteeseen Reading the Rainbow/luetaan sateenkaari
Tuleekohan tämä suomeksi? Innostuisiko Into? Mielenkiintoinen.
VastaaPoistaTämä on tosi mielenkiintoinen kirja, mutta epäilen, että tuskinpa tulee suomeksi. Innon kustannusohjelmaan kyllä sopisi tematiikkansa puolesta ja kun Into on muutoinkin ennakkoluuloton kustantaja. Vammaisista ei paljoa kirjallisuudessa puhuta ja Nussbaum tekee sen mieleenjäävällä tavalla. Kiitos Ulla.
PoistaKirjan kuvaus tuosta hoitokodista kuulostaa raflaavalta ja olisi ehkä houkuttava vaihtoehto torjua kirja karrikointina ja liioitteluna, tai ainakin jonain, joka ei voisi tapahtua meillä. Kuitenkin vammaisten ihmisten perusoikeuksia rikotaan Suomessakin, niin että esim. kehitysvammaisten asumisyksiköissä takavarikoidaan kännyköitä tai rajoitetaan yhteydenpitoa ystäviin ja perheenjäseniin. Ja yksityisille yrityksillehän meillä on iso osa mielenterveyskuntoutujien, vanhusten ja kehitysvammaisten asumis-ja hoivapalveluista jo siirtynytkin, josta voitot siirtyvät enenevässä määrin ulkomaisten pääomasijoittajien tileille. Tilausta siis varmaankin olisi Suomessakin muillekin asiasta kirjoittaville kuin Minna Lindgrenille ja hänen Ehtoolehto-sarjalleen.
VastaaPoistaMinna-Kaisa
Kun on kyse ihmisistä, jotka eivät itse syystä tai toisesta kykene puolustamaan itseään/pitämään oikeuksistaan kiinni tai heillä ei ole edes läheisiä, jotka niin osaisivat/pystyisivät/jaksaisivat tehdä, avautuu mahdollisuus joutua vaikka minkälaisen vallankäytön kohteeksi. Tätä tapahtuu myös Suomessa joka ikinen päivä. Paljon jää tulematta julkisuuteen, koska usein nämä ihmiset eivät välttämättä pysty asioita julkituomaan tai eivät löydä siihen mahdollisuutta tai heitä ei uskota.
PoistaOlen itse juuri taistellut hallinto-oikeudesta myönteisen päätöksen eräässä läheiseni hoitokotiasiassa eli meno on sellaista, että vain oikeudesta voi saa oikeutta, eikä aina sieltäkään. Tässäkin tapauksessa oli vastakkain yksittäinen ihminen ja kaupunki.
Ehdottomasti Suomessakin pitäisi vammaisten asemastakin kirjoittaa enemmän ja myös romaaneja. Usein romaani tuo tapahtumat paljon lähemmäksi kuin mihin faktateksti pystyy. Kiitos paljon Minna-Kaisa, kun tulit kommentoimaan. :)