sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Don DeLillo: Esittäjä




Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa.



Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta.


*

Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä ja satoja. Tämän aamun jälkeen niitä ei enää tule. "Yksinäisten paikkojen elokuvan runoilija" Rey Robles ottaa auton avaimet, ajaa New Yorkiin. Häntä jää suremaan hänen kolmas vaimonsa Lauren Hartke.

Esiintyjä on vieraannutettu kuvaus elämästä ja sen konventioista. Siitä, miten puhumme ja miten luulemme puhuvamme. Siitä, miten useimmin enemmän jää huomaamatta kuin tulee huomatuksi. Siitä, miten mielivaltaisia ovat ne sidokset, joilla rakennamme kokemustemme tukirankaa. DeLillo rikkoo kielen. Irrottaa sen totutusta niin, että aukko sanan vieressä varjostaa sanan. Peittää ja valaisee sen samanaikaisesti.

Tullen ja mennen minä lähden. Minä menen ja tulen. Lähteminen on tullut minulle. Me kaikki, meidät jätetään joskus. Koska minä olen täällä ja missä. Ja minä menen tai en tai ei koskaan. Ja minä olen nähnyt mitä tulen näkemään. Jos olen siellä missä tulen olemaan. Koska minun väliini ei tule mitään.

DeLillo poistaa tekstistä hälyn.  Hän vangitsee lukijan, paiskaa vasten seinää. Ei niin, että tulisi mustelmia, mutta niin, että ruumis tuntee olevansa elossa. Tuntee ilmavirran. Tuntee paineen. Aavistaa, että kohta. Sanat törmäävät. Kun  ne pukee päälleen on jossain liikaa ja jossain liian vähän. Olemisen saumat repeilevät. Ääni jää kiertelemään pitkin korvaa kuin se olisi löytänyt korvasta moottoriradan.

Lauren suree ja surressaan hän löytää talosta pojan tai olennon tai jonkun. Ehkä se on hänen surunsa muoto tai minän siirtymä. Ehkä se on Reyn heijastuma. Lauren antaa sille mikä se onkaan nimen Tuttle lukioaikaisen luonnontieteiden opettajansa mukaan. Laurenin suunnitelma on "jäsentää aikaa, kunnes hän pystyisi taas elämään." Tuttle on osa aikaa, hän liikkuu siinä toisin kuin muut, koska hän hänen ajassaan on toisenlainen.

DeLillo tutkii aikaa, valuttaa sitä varovasti pikku hiljaa. Se vie paljon aikaa, koska aikaa on paljon. Erityisen paljon silloin, kun rakastettu on kuollut. Silloin kun rakastettu on sanonut: "Sinä pidät kaikesta. Sinä rakastat kaikkea. Sinä olet minun onnellinen kotini." Se tapahtui toisessa ajassa, joka on jo mennyt ja kauhistuttavan läsnä. Ajasta tulee sytykkeitä Laurenin ruumiseen, niveliin ja "lentolihaksiin".

Esittäjä on pieni teos. Minimalistinen. Hypnoottisesti halaava ja sellaisenaan suorastaan täydellinen. Linnut lentelevät sen sivuilla ikkunalaudalta toiselle kuin ne naiset, jotka T.S. Eliotin runossa kulkevat huoneissa puhellen Michelangelosta. Ne naiset. Niissä naisissa Pina Bausch, Lauren Hartke ja hän joka lukee Esittäjää. Nainen. Suhteellinen käsite. Myös mies.



Don DeLillo: Esittäjä
Englanninkielinen alkuteos: The Body Artist (2001)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi

Erityiskiitos Helene Bützowille loistokkaasta suomennoksesta


6 kommenttia:

  1. Luulin omistavani DeLillot. Täytynee lisätä hankintalistaani. Kun joskus saisi listan yhteen sivuun, mutta tällä hetkellä sivuja on neljä. Siis kirjoja, joita etsin aktiivisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä tuli minua kirjastossa vastaan. Don DeLillo on ihan käsittämättömän mahtava kirjailija. Hänen teoksensa haluaisin kaikki. Sekä suomeksi että enkuksi.

      Poista
  2. "Tuntee ilmavirran. Tuntee paineen. Aavistaa, että kohta. Sanat törmäävät." Tämän tahdon, jonakin päivänä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen nyt lukenut DeLillolta kaksi kirjaa (tämän lisäksi Omegapisteen) ja olen aivan ihastuksissa. Jos tutustut hänen tuotantoonsa, niin en kuitenkaan suosittelisi aloittamaan Esittäjästä. Vai olitko jo lukenut häntä, en nyt muistakaan. DeLillo on ehdottomasti yksi nerokkaimpia nykykirjailijoita. Olen nyt parikymmentä vuotta harkinnut Valkoisen kohinan lukemista, jokohan tänä vuonna olisi sen aika. :)

      Kiitos kommentista ja hyvää juhannusta.

      Poista
  3. Voi, DeLillo, rakastuin omegapisteeseen jo ja Cosmopolis odottais hyllyssä. Elokuussa voisikin tarttua taas häneen.

    Niin hienosti tästä taas kirjoitat että voi. Ja kyllä (yhden Delillon lukeneena): hyvin helposti se tapahtuu: DL vie ja lukija seuraa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on tuo Cosmopolis ja sen lisäksi Valkoinen kohina. Suorastaan pelottaa lukea DeLilloa, koska hänen kirjoituksensa menevät niin syvälle ja siinä itsekin saattaa ajautua vaikka minkälaisten ajatelmien pariin. Kerään vielä vähän rohkeuttaa ennen seuraava lukukokemusta. Kiitos kommentistasi.

      Poista