Carol Shields: Ellei

On tahattoman surkuhupaisaa, että Ellein takakanteen on lainattu Pirkko Toivosen Keskisuomalaiseen kirjoittama lause: "Ellei on pieni suuri tarina menetyksestä ja onnellisuuden löytymisestä uudelleen." Sellaisiahan ne naisten kirjoittamat tarinat ovat. Parhaimmillaan "pieniä suuria tarinoita," kun taas miesten kirjoittamat tarinat ovat jättimäisiä koko maailmaa koskevia syväluotauksia. Surkuhupaisaksi Toivosen kuvauksen tekee se, että Elleissä on kyse juuri siitä, että naiskirjailijoita ei arvosteta, vaan heidät dissataan  milloin minkäkinlaisilla perusteilla tai ihan vaan huomaamatta, koska usein naiskirjailijoiden olemassaolo ei nyt vaan kerta kaikkiaan tule edes mieleen.

Voin mielessäni nähdä, miten Ellein päähenkilö, kirjailija Reta Winters - omaa sukua Summers, kyllä vaan juuri niin, Reta on vuodenaikojen nainen  -  istuu puhisten kirjoittamaan vastinetta Pirkko Toivoselle.  On yhdenlaista puukotusta, että mieskriitikko tyrmää naiskirjailijan. Vielä syvemmälle terä painuu, kun naiskriitikko tekee saman. Ote Retan kirjeestä naiskriitikolle:

Te sanotte, että naiskirjailijat ovat kirjallisuuden miniatyyrimaalareita, hienojen "tunteiden" koruompelijoita. Sen sijaan että kuvaisivat yhteiskunnan laajaa kangasta  kuten Don DeLillo tai Philip Roth joka tulkitsee ihmissuhteita "seksuaalisen kaipauksen linssin" läpi, naiskirjailijat [...] löytävät universaaleja totuuksia "pienen ihmisen elämästä."

*

Reta Winters on tottunut olemaan onnellinen ja hänen avioliittonsa Tomin kanssa on ihan kelpo kuosissa sekin. Pariskunnan kolmella aikuistumisen kynnyksellä olevalla tyttärelläkin menee hyvin ja murhe on Ritalle henkilökohtaisella tasolla tuntematon asia aina siihen asti kunnes yksi tyttäristä, Norah, katoaa löytyäkseen istumasta torontolaisesta kadunkulmasta kaulassaan kyltti, jossa lukee HYVYYS.

Ellei ei kuitenkaan ole ensijaisesti tarina siitä, miten Norahin teko/kapina/reaktio maailman menoon muuttaa Wintersien perheen. Kadunkulmaan asettuva Norah toimii pikemminkin katalysaattorina, joka avaa kaikki ne hanat, joita Reta on vuosikausia pitänyt kiinni. Shields muistuttaa, että kun tapahtuu jotakin tarpeeksi kamalaa, joka muuttaa koko elämän perustavalla tavalla, saattaa käydä niin, että ihminen alkaa vuotaa ulos kaikkea sitä, jota on pitänyt sisällään vuosikaudet. Niin käy myös Retalle. Liian kauan hän on ollut hiljaa ja tyytynyt siihen osaan, joka on naiskirjailijoille varattu: hiljaisuuteen, näkymättömyyten, tottelevaisuuteen.

Norahin teon jälkeen Reta alkaa antaa palaa. Hän on tullut elämässään pisteeseen, jossa ei kumarra enää mitään eikä ketään. Hän kirjoittaa pöytälaatikkoon vastineen jos toisenkin niille kirjoittajille, jotka puhuvat hölmöjä naiskirjailijoista ja/tai kategorisesti "unohtavat" heidät asiayhteyksistä kokonaan. Retan leimahtava feminismi on nautinnollista luettavaa.

Seuraa testi:

Michael Autumn todellakin näytti ikäiseltään neljäkymmentäkolmevuotiaalta .... Michael Autumn, jonka ylipurenta on meille kaikille niin tuttu ...

Varmaan huomasitkin, mitä kummallista tuossa yllä olevassa sitaatissa on. Ei mieskirjailijoista kirjoiteta noin. Heidän ikääntymisensä on arvokasta viisastumista ja heidän ylipurentansa saa olla aivan rauhassa. Menin vaihtamaan Reta Wintersin nimen Michael Autumniin (puolutuksekseni on todettava, että pysyin sentään sukunimen osalta vuodenajoissa) havainnollistaakseni asiaa. Naiskirjailijan ulkonäkö on  yleistä riistaa, josta kuka tahansa toimittaja, sellaisena itseään pitävä tai kadunhenkilö katsoo olevansa oikeutettu sanomaan sanasensa. Myös sen vähemmän mairittelevan sanasensa.

Miten onkin, että kun mieskirjailijalta kysytään kirjallisia vaikuttajia, niin hänen suustaan pulpahtelee sellaisia nimiä kuin Tsehov, Hardy ja Proust. Sääliksi käy mieskirjailijaparkaa, joka kaiketi ei ole koskaan kuullutkaan vaikkapa Woolfista tai Murdochista.

Entä (tauko) naiskirjailijat? Kai naisetkin ovat muokanneet kuluneen vuosisadan diskurssia? "Hmmm." Lisää uurasta harkintaa, lisää taikinamaisen kulman nyppimistä peukalolla ja etusormella, mutta sitten mies katsoo toiveikkaasti kameraan päin ja sanoo: "No tuota, kyllä tuhatkahdeksansataaluvulla - taisi silloin olla muutama kiinnostava naiskirjailijakin."

Onneksi toimittaja ei jatka utelemalla näiden naiskirjailijoiden nimiä, sillä mieskirjailijaparka saattaisi joutua suuren - katsojasta kenties jopa nöyryyttävän - hämmennyksen valtaan.

Osansa kritiikistä saavat myös kirjallisuuden kaanonit, nuo mieskirjallisuuden ikiaikaiset turvapaikat, joiden rauhaa hämmentämään ei naiskirjailijoita juurikaan ole päästetty. Minne tahansa kirjallisuuden osa-alueeseen Reta silmänsä kääntääkin vastassa on läjä mieskirjailijoiden nimiä. Erityisen tummankuplivaa ironiaa löytyy Retan kirjeestä edesmenneelle kirjailija Peter Hardingille, jonka lohtukirjailijoiden listaan Reta sohaisee. Ketään ei yllättäne Hardingin lista: Mark Twain, Jack London, Sinclair Lewis, Fitzgerald, Hemingway, Faulkner, Joyce, Beckett, T.S. Eliot, Leonard Cohen. Tai no, Cohen tuli kyllä minulle vähän yllätyksenä.

*

Norahin teko tunkeutuu myös Retan kirjoittamiseen. Samalla tavoin kuin siivoaminen - pölyjen pyyhintä, vahaus ja kiillotus - tarjoaa romaanin kirjoittamiseen liittyvä pohdinta, romaanihenkilöihin "projisoitu kuvittelu" ja itse kirjoittaminen pakopaikan, joka mahdollistaa hengähtämisen Norahin tuottamalta surulta. Jos Reta olisi mieskirjailija hän kirjoittaisi Nobel-ehdokkaaksi päätyvän romaanin ihmisen eksistentiaalisista ongelmista, mutta koska hän on naiskirjailija, hän pakenee viihdekirjallisuuden kirjoittamiseen, joka toimii rauhoittavasti kuin "parantava pyhä öljy."

Öljyn laatu alkaa kuitenkin muuttua, kun Reta alkaa kirjoittaa jatko-osaa alempiarvoisen kirjallisuuden palkinnolla palkittuun esikoisteokseensa. Hän kritisoi ironisesti kirjallisuusmaailmaa siitä, että oikeaksi kirjallisuudeksi kelpuutetaan vain tietynlaiset teokset, esimerkiksi syöpää ja lasten hyväksikäyttöä kuvaavat romaanit. Hän on vuosikausia kääntänyt ystävänsä Daniella Westermanin tekstejä ja tämä on toiminut hänelle jonkinlaisena kirjailijaesikuvana, mutta kuitenkin vasta hänen uuden kustannustoimittajansa Arthur Springerin toimet aikaansaavat heräämisen (katechopinilaisessa mielessä).

Viihdekirjallisuus on ollut Retalle pakopaikka, mutta Norahin muutettua kadunkulmaan, hän ei enää voi pitää etäisyyttä itseensä ja tämä näkyy myös hänen ajattelussaan, tiedostamisessaan, itsereflektiossaan  ja kirjoittamisessaan.

Tiedän, että minäkin liikun sukurutsaisilla alueilla, sillä olenhan naiskirjailija, joka kirjoittaa naiskirjailijasta joka kirjoittaa. Tiedän erinomaisen hyvin, että minun pitäisi kirjoittaa hammaslääkäreistä ja bussikuskeista ja manikyristeistä ja niistä sellaisista jotka suunnittelevat kahdeksankaistaisten moottoriteiden valumajärjestelmiä. 

Mutta:

Tällä on merkitystä, että kestämätön maailma tehdään kynänterällä uudeksi; tällä on niin suuri merkitys, että en voi lakata tekemästä niin.

Norahin teko synnyttää Retassa uudenlaisen kirjailijan, joka ei enää ole helppo ja suostuva, mitä tulee kustannustoimittajan neuvoihin. Hän ei osta tämän näkemystä siitä, että uuden teoksen naispäähenkilö pitäisi häivyttää taka-alalle ja nostaa etualalle tämän sulhanen, jotta romaanista tulisi yleismaailmallisempi. Projekti, jonka onnistumiseksi Retan olisi kustannustoimittajan mukaan hyvä myös muuttaa nimensä esim. käyttämällä pelkkiä alkukirjaimia.

"Mutta jos käytetään pelkkiä alkukirjaimia, voisi melkein luulla, että minä olen mies."

"Onko sillä niin väliä?"

Retan ja kustannustoimittajan väliset keskustelut ovat jäätävää luettavaa. Jälkimmäinen ei tunne yhtälöä, jossa naiskirjailija ja yleismaailmallisuus kytkeytyisivät yhteen. Suuret teemat on varattu mieskirjailijoille ja jos jostain syystä käy niin, että naiskirjailija kyseisiin teemoihin kykenee, kannattaa hänen esiintyä miehenä. Samaa koskee romaaninsisäistä maailmaa. Suuret  kysymykset ja pohdinnat ovat miesromaanihenkilöiden kauraa ja lukija joutuisi kustannustoimittajan mukaan suorastaan hämmennyksiin, jos nainen osoittaisi ajattelukykyä. Kustannustoimittajan repliikki valaisee asiaa:

Lukija, vakava lukija, jollainen kangastelee mielessäni, ei voisi ikinä hyväksyä häntä [naisromaanihenkilöä] korkeatasoisen taideteoksen keskushahmoksi, teoksen joka suhtautuu yhteiskuntaan kriittisesti, mutta samalla kääriytyy auki kuin väistämättömyyden matto, kerronnalliselta kannalta puhuen.

*

Ellei sitä, ei myöskään tätä. Ellei on lyhyt, mutta suuri sana, jolla on valtavat vaikutukset elämässämme, kuten Shieldsin romaani osoittaa. Joskus ellei tarjoaa mahdollisuuden, toisinaan se puolestaan esittää vaatimuksia, uhkaa ja kiristää. Ellei Leena Lumi olisi puhunut Shieldsistä niin innostuneesti, en kenties olisi tullut tätä teosta lukeneeksi. Aiemmin lukemani Ruohonvihreää (The Garden Box 1977) nimittäin onnistui lähes sammuttamaan sen kiinnostuksen Shieldsin romaaneja kohtaan, jonka Larryn juhlat (Larry's Party 1977) sytytti. 

Olen erittäin iloinen siitä, että Ellei korjasi Shields-suhteeni. Se on paikoin suorastaan hulvaton teos, joka ei ole edes kaukaista sukua koruompelulle. Shieldsin kirjailijoihin liitettyjen sukupuolivääristymien esiinnosto on siinä määrin riemukasta, että jokaisen naisen pitäisi lukea tämä teos. Ellei muusta syystä, niin siskojen välisestä solidaarisuudesta.

Carol Shields: Ellei (2003, 2. painos 2004)

317 sivua

Englanninkielinen alkuteos: Unless (2002)

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kustantaja: Otava. Loistopokkarit.