torstai 1. lokakuuta 2015

Rose Tremain: Sacred Country + HKT:n Billy Elliot

Rose Tremain on hieno kirjailija. Valitettavasti hän on Suomessa melko tuntematon ainakin sen perusteella, että en tunne itsekseni lisäksi ketään muuta (ja sivumennen sanoen en ole kovin varma, tunnenko edes itseäni), joka lukisi  hänen teoksiaan. Toisaalta en tunne niin kovin paljon ihmisiä, joten havaintoni voi olla ihan vääräkin. Toivottavasti näin on.

Tutustuin Tremainiin hänen teoksensa The Road Home (2007) kautta. Sen päähenkilö Lev nakersi paloja sydämestäni ja muistan vieläkin, miten lukiessani ajattelin, että jos Leville tapahtuu jotain pahaa juuri kun elämä on alkanut luistaa, aloitan mielenosoituksen ja pukeudun tuhkaan.

Innostukseni sai minut tarttumaan melko pian toiseenkin Tremainin teokseen, mutta sen kanssa ei sujunut yhtä hyvin. Niinpä Tremain pääsi vähän unohtumaan, vaikka ostinkin jo vuosia sitten nyt lukemani romaanin Sacred Country (1992). Tarvittiin kuitenkin Sateenkaarihaaste, jotta tämä teos pääsi lukuun. Ja miten kävikään, löysin Tremainin uudelleen. 

Sacred country alkaa pysäyttävällä kuvauksella kahden minuutin hiljaisuudesta, jota vietetään Englannin kuninkaan Yrjö VI:n muistoksi. On vuosi 1952 ja Englannin maaseudulla, Suffolkin kreivikunnassa 6-vuotias Mary Ward sekä hänen vanhempansa ja pikkuveljensä Tim seisovat ulkona viettämässä hiljaista hetkeä. Kummallinen haltioitumisen tunne täyttää Maryn ja hän tajuaa, että hän ei ole tyttö, vaan poika. Siitä hetkestä alkaa Maryn muutos Martiniksi.

Tremainin romaanissa on pohjimmiltaan kyse siitä, miten kotipaikka olosuhteineen pitää ihmisiä vankinaan. Tähän viitannee myös teoksen nimi "pyhä maa." Kun on syntynyt tiettyyn ympäristöön, osaksi tiettyä perhe- ja kyläverkostoa, ei siitä irtautuminen ole helppoa. Toisaalta taas kotipaikka ahtaine normeineen ja vaatimuksineen voi estää ihmisen kasvun siksi ihmiseksi, joka hän todellisuudessa on.

Sacred Countryssa seurataan useiden henkilöiden identiteettipolkuja. Maryn on lähdettävä Lontooseen, jotta hän voisi muuttua Martiniksi. Sinne on lähdettävä myös Blakeyn, jotta hän voisi elää homoseksuaalina. Walterin puolestaan on matkustettava Nashvilleen, jotta hän pääsisi tekemään haluamaansa musiikkia. Maryn veljen Timin on lähdettävä muualle Englantiin voidakseen toimia pappina. Surullisin on Wardin perheen äidin, Estellen, kohtalo. Hän elää mieluummin mielisairaalassa kuin yhdessä henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisen miehensä Sonnyn kanssa.

Tremainin romaani simuloi taitavasti elämää. Henkilöhahmot sivuhahmoja myöten on kirjoitettu hengittäviksi, lihallisesti läsnäoleviksi ja monisärmäisiksi. Tuntuu vähän samalta kuin katselisi heitä ikkunasta ja näkisi heidän ajatuksensa pään päällä olevina puhekuplina. Henkilöiden ratkaisuja ja motiiveja Tremain ei kirjoita kokonaan auki, vaan tarjoilee heidän elämänsä lukijalle al dentenä.

Rakenteelllisesti teos etenee kronologisesti vuosi kerrallaan ja näin lukijan on helppo seurata Maryn kasvua ja kehittymistä. Välit isään ovat huonot pienestä pitäen ja Mary lopettaa tälle puhumisen ollessaan 3-vuotias. Tilannetta pahentaa, että isä tuntuu suosivan kaikessa Timiä, koska tämä on poika. Lapsen ajattelullaan Mary uskoo vakaasti kärsimyksen jalostavaan voimaan.

But I had this thought about suffering: I thought, if I suffer a lot, I will grow a man's skin. If I suffer and refuse to cry, a penis will grow out of all that is locked away inside. It needs only time.

Mary on eloisa, keksinnöistä kiinnostunut ja kapinoiva lapsi. Lisäksi hän on erittäin hyvä koulussa, jota Timmy taas isän pettymykseksi ei ole. Kun asiat menevät liian suureen solmuun, Mary muuttaa asumaan isoisänsä ja myöhemmin entisen opettajansa luokse. Kun hän on kotoa poissa, Sonny unohtaa pian, että hänellä tytärtä onkaan.

On olemassa asia, joka saa Maryn päättäväisesti jatkamaan muutostaan Martiniksi kaikista vaikeuksista huolimatta. Se saa hänet kestämään kipua ja pitää toivoa yllä, kunnes vihattu pikkuveli särkee hänen toiveensa.

*

Kautta teoksen on luettavissa feministisiä kannanottoja sukupuolirooleista. Varsin kylmäävä on kuvaus, jossa Estelle ihastuu mielisairaalan televisio-ohjelmiin ja erityisesti ohjelmaan What's my Line, jossa osanottajat esittävät ammattiaan pantomiimina. Estellellä ei ole esitettävää.

None of the women, including me, had ever been anything. We'd never had a line. Being a mother and a wife is not a line. You cannot mime those things.

Sonny on raivostuttava ahdasmielisyydessään. Tekisi mieli vetää häntä turpaan. Hups! Olin turvautua samoihin keinoihin kuin Sonny itse. Yksi Sacred Countryn lukijan hiljentävistä kohdista on, kun hänelle selviää, miksi Sonny päätyy sellaiseen ratkaisuun kuin päätyy.

Sattumoisin Sacred Countryn lukemisen aikana näin Helsingin kaupunginteatterin esityksen Billy Elliot, joka kertoo Billystä, joka haluaa balettitanssijaksi, mutta jonka isä ei moisia tyttöjen harrastuksia suvaitse. Kari Mattila  tulkitsee Billyn isää komeasti. Häntä katsoessani huomasin katsovani Sonnya. Kumpikin näistä miehistä on siinä mielessä samantapaisessa tilanteessa, että he joutuvat törmäyskurssille omien arvojensa kanssa. Billyn isä valitsee poikansa hyvinvoinnin, kun taas Sonny päätyy toisenlaiseen ratkaisuun.

Mitä tulee Billy Elliotiin noin muutoin on HKT:n toteutus varsin erinomainen. Kävipä vielä niin, että olin katsomassa tätä esitystä perjantaina 18.9, jolloin puoli Suomea oli lakossa ja kaivostyöläisten lakko taas on tämän esityksen keskeisiä teemoja. Margaret Thatcherin kurjistuspoliitikan seurauksia tuntui erityisen hurjalta katsoa juuri lakkopäivänä.

Vaikuttavia olivat myös poliittishenkiset laulut sekä toisen näytöksen alussa esitetty laulullinen hyvän jouluntoivotus Thatcherille. Erityismaininnan ansaitsee Billyn ystävää Michaelia esittänyt Luca Elshout. Enpä muista milloin olisin nähnyt yhtä hurmaavaa lapsinäyttelijää ja myönnän pyyhkineeni naurunkyyneliä silmistäni häntä katsellessani.

Kaiken kaikkiaan Billy Elliot oli varsin tasapainoinen esitys, jossa laulu- ja puheosuudet nivoutuivat hienosti yhteen. Kun esityksen lopussa kaivostyöntekijät menivät hissillä maan alle keskinäistä yhteisyyttään korostavaa laulua laulaen pyyhin silmistäni toisenlaisia kyyneliä.

*
Tremain lainaa teoksensa motoksi Roy Campbellin sanoja, jotka kiteyttävät jotakin olennaista niin Maryn kuin Billynkin tilanteesta:

I live without inhabiting
Myself - in such a wise that I
Am dying that I do not die.




Rose Tremain: Sacred Country (1992)
363 sivua
Kustantaja: Spectre

Billy Elliot, Helsingin kaupungin teatteri
Ohjaus ja koreografia: Markku Nenonen
Tekstin suomennos: Mikko Koivusalo


Sacred country edustaa lanseeramani Sateenkaarihaasteen vaaleansinistä raitaa.

4 kommenttia:

  1. Hep! Eli pari Rose Tremainin novellikokoelmaa on tullut luettua, vaikka määrä ei ehkä olekaan sellainen että voisin identifioitua "Rose Tremainin teosten lukijaksi".
    Tarpeeksi niistä pidin että voisin lukea enemmänkin mutten niin paljoa että olisin todella tehnyt niin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HD, naureskelen tuota sun viimeistä lausetta. :) Tremain on myös 1001-listalla, mutta siellä häneltä on teos nimeltä Colour, historiallinen, Uuteen Seelantiin sijoittuva teos. En nyt itsekään sanoisi, että olen varsinaisesti hänen lukijansa, mutta varmaan tuon Colourin ainakin luen ja kirjakaupassa näin hänen uutuutensa ja vaikutti kiinnostavalta. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Oih, oih, kiitokset tästä, Omppu! Kaksi päivää migreenin kourissa kipristelleelle tekstisi oli kuin kylmä kääre otsalla! Ja pistinpä taas kirjailijanimen muistiin! <3

    P.S. Sateenkaarihaasteesta: hyväksytkö Fowlerin Olimme ihan suunniltamme keltaiseksi, vaikka kirjan selkämyksessä on keltaisen lisäksi myös mustaa? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä, jos migreenisi alkaa helpottaa. Kamala tauti. Kärsin siitä itsekin nuorempana, mutta on helpottanut paljon ja nykyisin selviän suunnilleen normaaleilla päänsärkykohtauksilla. Jos luet Tremainia, niin suosittelen erityisesti tuota The Road Home -teosta.

      Eli ampiaisraita. :) Sehän passaa. Kiva, että osallistut sateenkaarihaasteeseen. Minulla oli keltaisena Marias ja itse asiassa tämä haaste sai aikaan sen, että tartuin Mariakseen, joka sitten olikin aikamoista menoa. Kiitos kommentista.

      Poista