Siirry pääsisältöön

Katja Raunio: Käy kaikki toteen

Olen kallellani kokeelliseen kirjallisuuteen tai taiteeseen ylipäänsä. Kokeellisten teosten yksi erittäin mainio puoli on, että ne näyttävät meille usein jotakin sellaista, jota emme ennen ole tulleet edes ajatelleeksi ja joka ilman niitä ei koskaan ehkä olisi tullut mieleemmekään. Lisäksi niille on tyypillistä, että ne vapauttavat teoksen vastaanoton jähmeän ymmärtämisen vaatimuksista. 

Katja Raunion Käy kaikki toteen sisältää lajityyppinsä mukaisesti asioita, joiden funktio ei minulle täysin selvinnyt. Itse asiassa minusta tuntui lukiessa paikoin siltä, että teoksen kokonaiskuva on liian vahvasti tekijänsä päänsisäinen välittyäkseen lukijalle. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, koska Raunio tarjoaa niin monia paikkoja, joista voi lähteä mietiskelemään eteen, taakse, sivulle tai mihin suuntaan kukin nyt haluaakin lähteä, että se on ihmiselle paljon tärkeämpää kuin jahdata maaninen kiilto silmissä jotakin teoksen syvintä tarkoitusta, jonka olemassolo on parhaimmillaankin kangastus.

Käy kaikki toteen -romaania voisi luonnehtia kertomukseksi romaanihenkilöistä, jotka ylittävät fiktion ja reaalitodellisuuden rajat. Vaikka Raunio positioi kirjailijan - tai ehkä mieluummin sisäisen kirjailijan - kaikkivaltiaaksi, joka Jumalan tavoin luo maailmansa, eivät romaanihenkilöt suostu olemaan hänen armoillaan. Käy kaikki toteen on luomiskertomus, jossa teoksen sisäinen kirjailija on sekä psykoterapeutti että norsu romaanihenkillöiden posliinikaupassa. Teoksessa toistuu lause: "Ideat kehittyvät. Plagiointi on välttämätöntä: siinä idea toistetaan parempana." Tämä lienee lainaus jostakin ja lainasin sen äsken tähän. Joku ehkää lainaa sen tästä muistiinsa ja kirjoittaa sen uusiksi myöhemmin.

Itse tarinan tasolla Raunio kuvaa nuoria aikuisia, jotka opiskelevat yliopistossa. Opiskelijoiden puheet ovat juuri sellaisia kuin opiskelijoiden puheet usein ovat. Heistä lähimmin pääsemme tutustumaan tyttöön nimeltä Silver eli Silli. Polttopisteessä on Silverin vaikea äitisuhde ja hänen tabujaravistelevan lämmin suhde isäänsä.  Kirjailija yrittää saada Silverin kääntämään toivottomuuden toiveikkuudeksi tai ainakin joksikin, jonka kanssa voisi elää. Silveriä vaan ei usein kiinnosta ja välillä hän on yhtä epäluotettava kuin teoksen kertojakin.

Raunio nostaa esiin kuluttamisen kirot, nuoruudelle tyypillisen vihan normaalia kohtaan ja leikkaa kehityskertomuksen peruskysymykseen: miten minä voisin löytää paikkani tässä maailmassa? Miten elää, kun maailma on, mikä on?

Mitä muuta kuin jotain täysin väärää voisi tuntea tässä maailmassa, jossa kaikki on muovitettu ja kuoritettu ja kiillotettu ja irrotettu ja kiihotettu ja laimennettu ja sulkeistettu.
[...]
Miten voi elää ihmisenä maailmassa, jos kukaan ei välitä?

Trendikkäästi sanottuna maailma on mennyt rikki, eikä se tarjoa mitään sellaista, johon Silver ja hänen opiskelukaverinsa voisivat olemassaolonsa ripustaa. Ratkaisuna näyttäytyy ranskalainen situationismi, marxilaisavantgardistinen liike ja sen johtohahmon Guy Debordin ajatukset. Suomi ei kuitenkaan ole Ranska ja Suomessa punaviinikin on "helvetin kallista" ja ilman punaviiniä situationismin syvimmät salat eivät aukene. Suomi ei tarjoa sen enempää elin- kuin ajatustilaakaan.

Kylmä totuus on, ettei karpalolonkeron voimalla synny mustia huulia ja radikaaleja liikkeitä.

Raunion tekstille on tyypillistä liike. Lauseet tulvivat toisiinsa, toinen lause valloittaa toisen ja syökseen sen paikaltaan tai ottaa oman paikkansa naapurilauseen keskeltä. Kirjoitus on jatkuvassa pyörteessä: kulkee läpi somemaailman, näytelmällisen esitystavan, sananlaskujen, laulunsanojen ja sitaattien.

Kokeellisen ja perinteistä kerrontaa ravistelevan kirjallisuuden julkaisijana Teos oli viime vuonna ylivoimaisesti paras kustantamo. Ensin tuli Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus. Syksyllä sitä seurasi Laura Lindstedtin Oneiron, Alexandra Salmelan Antisankari ja Raunion Käy kaikki toteen. Näissä neljässä teoksessa on hirmuisesti sellaista voimaa, joka saa minut innostumaan ja on upeaa, että tällaista haastavaa kirjallisuutta julkaistaan, vaikka niistä tuskin (Oneironia lukuunottamatta) tullaan tekemään pokkaripainoksia Anttilan kassajonossa hiplattaviksi. Haluan uskoa, että kun on vähän hullu ja tarpeeksi sinnikäs, Käy kaikki toteen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaneekin.


Katja Raunio: Käy kaikki toteen
208 sivua
Kustantaja: Teos

Kommentit

  1. Onpas taas ihanaa kirjallisuudenlukemisfilosofiaa sinulla :) Jähmeän ymmärtämisen vaatimukset, yöh. Hulluutta ja sinnikkyyttä vaan, noin niin kuin vähän kaikessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minusta tuli tietoinen ihminen postmodernin aikakaudella, se selittäneen viehtymykseni kokeellisuuteen. Kaikki sämplääminen ja uudelleenkirjoitus yms. ovat juttuni. Pidin hirmuisesti siitä tavasta, jolla Raunio romaaniaan raatelee. Uutta ei voi syntyä, jos pitäydytään pelkästään vanhassa muodossa, jolla silläkin on tietysti paikkansa, mutta rajat on tehty venytettäviksi. Kiitos!

      Poista
  2. Upeaa tässä suomalaisen kirjallisuuden kokeellisuudessa on vielä ae, että kaikki nämä neljä kirjailijaa ovat naisia. Hienoa, että meillä on Teos! Olisikohan sillä jotakin merkitystä, että toimitusjohtaja on nainen?. Hallituksen jäsenet ja puh.johtaja ovat kylläkin miehiä (naisoletettu/-ja ja miesoletettuja; mulle vähän vaikeaa nämä uudet sanat :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa-a. En osaa sanoa.
      Huomasin nyt kirjoittaneeni tässä postauksessa Anttilan kassajonoista. Omalta osaltaan blogipostauksetkin tallentavat aikaa ja sen ilmiöitä. Eipä ole enää Anttilaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän