Siirry pääsisältöön

Raija Siekkinen: Metallin maku - #Novellihaaste

Novellihaaste ilman Raija Siekkistä olisi kuin ....  niin mitä se olisi. Eipä paljon mitään, tyhjä ja vajaa. Raija Siekkinen on yksi ehdottomimpia suomalaisia kirjailijasuosikeitani. Tiesin kyllä, että kun lukisin Siekkistä tulisi ennen pitkää se hetki, että istun tässä tuijottamassa tyhjää draftia, sillä Siekkisen teksteistä kirjoittaminen on minulle hirveän vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Tämän koin jo aiemmin, kun yritin kirjoittaa Siekkisen pienoisromaanista Saari (klik). Nolosti kävi, teksti jäi kesken. En osannut, en pystynyt, en edes halunnut. Ja taas olen samassa pisteessä, mutta nyt menen siitä pisteestä läpi. Olkoon kompurointia, jos on ollakseen, mutta menen.

Metallin maun novellit ovat lähtötelineitä. Olen pikajuoksija, hyvin hidas sellainen. Painan sormenpäät radan pintaan ja odotan starttipistoolin käskyä. Sitä ei tule tai ehkä tulikin, ehkä en vain kuullut. Viereisillä radoilla ei ole ketään. Jospa näenkin unta. Kovasti Calderonin näköisen tyypin varjo heittyy eteeni. Mikä matka tämä edes on? Ei kai maratonille startata lähtötelineistä? Lähden liikkeelle ja ajattelen, että tämänkin juoksun voi tehdä niin  kovin monella tapaa. Juostessani pilkkaajat huutavat lujimpaa. Ne kutsuvat sitä kannustukseksi.


Läsnäoloa ja muukalaisuutta

'Metallin makua' lukiessa minusta tuntuu, että Raija Siekkinen itse on hyvin voimakkaasti novelleissaan läsnä. Niin hänen henkensä kuin ruumiinsakin ja minä tunnen itseni tunkeilijaksi ikään kuin kulkisin salaa huoneissa, joissa minulla ei ole lupaa olla. Näitä tuntemuksia on vaikea selittää, mutta luulen, että ainakin Siekkistä fanittavat tietävät mistä puhun.

Erilaiset muukalaisuuden tuntemukset ovat kokoelman novellihenkilöille tyypillisiä. Ihminen on ikään kuin keskellä akvarellia. Joka puolella valuu. Kuolema valuu. Lapsuus valuu. Yksinäisyys valuu. Valuva valuu kohti mustaa pistettä, joka on ihminen, eikä ihmisen taulussa ole muita mustia pisteitä kuin hän itse, joka hänkään ei enää ole piste, vaan pelkkää muodotonta nimetöntä valuvaa. Oikea elämä on jossain toisaalla, joskus ihan käden ulottuvilla, mutta kuitenkin saavuttamattomissa. Miten silloin lohduttaakaan, kun kuuntelee remonttimiesten arkista sanailua, kuten mies novellissa Kaupungin koirat. Miten ovatkaan remonttimiehet konkretiassa kiinni, miten heidän dialogissaan kaikuu monet yhteiset työn tunnit. Miten se, joka heitä kuuntelee, ei voi heidän maailmaansa päästä. Miten lohdun sanat ovat tuomion sanoja.

Yksi tapa suojautua maailmalta on jäädyttää itsensä tuntevin osa. Niminovellissa Metallin maku on kaksi Elisaa, jotka ovat yksi. Toinen heistä piiloutuu mieheltään oven taakse, eikä vastaa puhelimeen. Toinen taas "kulkee pitkin harppauksin puiston nurmikon kautta." Elisassa olevat kaksi naista muuttuvat erilaisista syistä, mm. siksi, että vanhetessaan ihminen kadottaa nuoruuden palon ja öisin kuolema tulee yhä useammin ja näyttää, miten yksin ihminen on.

Elisa kuulee järkyttävän tarinan, joka tuo metallin maun hänen suuhunsa ja hän oppii ymmärtämään, että hänen kaksi osaansa ovat osa jotakin yhteistä ja suurempaa. Hän ymmärtää, että itsensä voi suojata kuin omenankukat, jotka suojataan jäädyttämällä. Jonakin päivänä helle tulee ja koko kivulias prosessi alkaa avusta.


Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää

Siekkisen novellit ovat täynnä kuin ohimennen heitettyjä koukkuja, joka leikkaavat syvältä. Tapahtuu keikahdus ja ihmisen elämä saa odottamattoman suunnan. Se, mikä on ollut selkeää, jopa itsestään selvää muuttuu joksikin aivan muuksi. Novellissa Tekohengitystä mies menee lääkärin vastaanotolle ajokortin uusimista varten, mutta hänet sekoitetaan toiseen samannimiseen mieheen ja ajokortin uusijassa käynnistyy prosessi, joka saa hänet miettimään, mitä on normaali ja miten se määritellään ja kuka sen loppujen lopuksi päättää. Viattoman erehdyksen seuraukset ovat ajokortinuusijan kannalta kohtalokkaita.

Novellien pienet, toisinaan lähes huomaamattomat repeämät nielaisevat ihmisen käsityksen hänestä itsestään. Novellissa De Gaullen räätäli Siekkinen kuvaa, miten lattiamatto ei puhdistu, tapetin alta löytyy hyönteisiä ja asunnon seinään on keskiajalla muurattu naisen ruumis. Pinta ei kestään yhtään raapaisua, vaan alkaa pienimmästäkin kosketuksesta valuttaa ihmisen eteen epäjärjestystä ja pelkoa. Mikään ei ole niin, miltä se ulospäin näyttää. Maasto, jota pitkin ihminen kulkee on hetteikköjä täynnä.


Naisen onni

Feministiset teemat pilkahtelevat Siekkisen kokoelmassa. Esimerkiksi novellissa Asian ydin kertojana on naiskirjailija, joka on vierailulla mieskirjailijan kotona, jossa tämä laittaa hänet tiskaamaan tiskit ennen vaimonsa kotiintuloa. "Sinä olet nainen, sinä peset astiat nyt." Naiseudesta seuraa erinäisiä asioita, kuten samassa novellissa vaikkapa se, että rakennusmestari ei suostu rakentamaan kertojalle työhuonetta, vaan tekee sen sijaan hänelle kodinhoitohuoneen, koska mitäpä nainen nyt työhuoneella tekisi.

Edellisessä kappaleessa kerrottu ei edusta kuitenkaan tämän novellin ydintä, vaan tärkeimmät asiat tapahtuvat automatkalla, kun nainen ajaa halki pimeän lumisen yön, läpi räntäsateen ja turtumuksen. Ajaa ja miettii mm. hevosia.

"Villi hevonen kesytetään sitomalla se kiinni kesyyn hevoseen [...] kesy kesyttää villin. Koskaan ei käy toisinpäin, kerran kesytetty ei villiinny enää."

Naisella on kiire päästä kotiin, koska hänellä on sanoja, jotka hän haluaa sanoa siellä odottavalle miehelle. Sanoja, joita hän ei muista, kun hän on saapunut kotiin.

Kokoelman päättävä novelli Naisen onni palaa temaattiseseti villishevosteemaan. Novelli kertoo Juhanista, jolla on jo kolmas vaimonkesytys menossa. Kuvaavaa on, että Juhanilla on tapana kutsua vaimoa vaimoksi sen sijaan, että hän käyttäisi tämän etunimeä. Tässä tietysti on se hyvä puoli, että kun vaimot vaihtuvat niin ei tarvitse muuttaa sanaa, jolla kutakin heistä kutsuu. Naisen onneksi muodostuu päätyä sarjarakastaja Juhanin vaimoksi.

*

'Metallin maun' edellisestä lukukerrasta oli niin kauan, että ihan oli kuin olisin ensimmäistä kertaa lukenut. Tämä kokoelma vahvisti ajatustani siitä, että Raija Siekkinen on oma genrensä. Hän kirjoittaa hyvin terävällä kynällä painavaa jälkeä, joka magnetisoi hänen sanansa. Sanat ovat monella vaa'alla punnittuja ja kaikki ylimääräinen on karsittu pois. Siekkistä lukiessa tuntuu, että on olemassa paikka, josta vain harva tietää ja vielä harvempi siellä käytyään kykenee sitä kuvaamaan. Raija Siekkinen osaa sen tehdä.



Raija Siekkinen: Metallin maku (1992)
170 sivua
Kustantaja: Otava

#novellihaaste - 9 novellia




Kommentit

  1. Minustakin Raija Siekkinen on läsnä, kun hänen novellejaan lukee. Mutta minulla se liittyy tietoon itsemurhasta. Novellit ovat melankolisia semmoisella tavalla, että olen ihan tuntenut kirjoittajan masennuksen, sitäkin selvemmin kun olen tiennyt ettei hän löytänyt siitä ulospääsyä. Samalla ne ovat hienoja, tietenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, onko jossain todettu, että Siekkinen teki itsemurhan? Tiedän vain siitä tulipalosta, mutta en sen syistä ja siksi aloin sinulta kysellä.

      Niin melankoliaa on paljon ja usein se on mielentilana sitä raskaamman puoleista melankoliaa. Siekkisen läsnäolo on mulle jotain erityistä. Tavallaan vähän pelottavaakin, koska välillä ajattelen, että ehkä ei pitäisi mennä niin syvälle hänen kuvaamaansa maailmaan tai pikemminkin, että jos sieltä ei pääse pois. Hyvin magneettisia hänen tekstinsä ovat.

      Kiitos Leena.

      Poista
  2. Sinäkin luit taas Raijaa. <3 Kuten taisit Twitteristä huomatakin, minulla on nyt ollut menossa Kuinka rakkaus syntyy. Tuntuu, että pidän siitä lukemistani Siekkisen kirjoista toistaiseksi eniten (sitä ennen luettu Kalliisti ostetut päivät, Häiriö maisemassa ja Tuomitut). Hänen teoksensa ovat yksityiskohtien taidetta, ja niissä on minimalistisesti mutta silti niin vahvasti, latautuneesti ja monipuolisesti ilmaistuja tunteita. Kukaan suomalainen nykykirjailija ei taida tehdä lähellekään tällaisia novelleja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on kyllä pahus soikoon mennyt ohi, että olet lukemassa Siekkistä sinäkin, mutta pääasia että olet. Olishan se novellihaasteen kannalta katastrofaalista, jos Siekkinen ei olisi ollenkaan mukana.

      Olen tällä viikolla lukenut pari Marisha Rasi-Koskisen novellia ja ne on tosi kiinnostavia. Hienoja juttuja. Onko tuttu sulle?

      Poista
  3. Miten hieno teksti ja analyysi, kiitos. Siekkinen on itselleni yksi tärkeimmistä kirjailijoista ja tällaiset tekstit ovat ihan kultaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Helmi. Minusta tuntuu, että ihminen on jollakin tapaa erityisen läheinen, jos hän pitää Siekkisestä. Siekkisen teksteistä on vaikea kirjoittaa, koska niissä on niin paljon. Kiitos tuhannesti kommentista!

      Poista
  4. Nämä novellit saisi ruotsiksi Adlibriksesta, mutta kirjastosta varasin ne juuri suomeksi. Ilman blogiasi olisin saattanut jäädä iäksi ilman Siekkisen lumoa! Marisha Rasi-Koskisen novellit rupesivat kiinnostamaan myös. Mm. Tshevovin, Joycen ja Thomas Mannin, Poen ja Kafkan novelleja olen kyllä lukenut, mutta jostain syystä kotimaiset ovat jääneet lukematta. No, onneksi ei jää enää :D. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä ihan kamala ajatus, jos olisi käynyt niin, että et olisi löytänyt Siekkistä. Hän on erityinen. Sanoisin melkeinpä, että erityistenkin joukossa erityinen.

      Rasi-Koskisen novellit olivat hienoja nekin ja niissä oli kiinnostavia käänteitä. Erityisesti novelli "Viimeinen" on yksi hienoimpia novelleja, joita olen lukenut.

      Poista
  5. Tulin kurkkaamaan mitä olit kirjoittanut tästä novellikokoelmasta. Kyllä kirjoitat hienosti! Koska lukeminen jäi pois pitkäksi aikaa (liian rankkaa suurennuslasin kanssa enkä äänikirjoja halua :D), olen lukenut tämän nyt uudelleen (kolmesti uusin kirjastolainani!) kun taas näen ♥. Sydän palaa ellen voi sanoa muutamaa sanaa tästä sulle, mutta kun en osaa, niin lainaan novellista Metallin maku : “… ymmärsi, että näin hän joskus tulisi kuolemaan, yksin, että kuolema olisi vain sitä, että todellisuudet liukuvat erilleen toisistaan, lopullisesti. Ja siinä maatessaan hän jo tunsi kuolevan vihan eloonjääviä kohtaan, tiesi, miten paljon voimatonta raivoa olisi surun ja rakkauden takana.” - Niin. Elää “yksin”, yksinäisyys sydämessä, vaikka olisi ihmisten ympäröimä. Kuolla yksin, kuten me kaikki kuolemme, vaikka olisi tuhat kädestä pitäjää. Pitkin novelleja Siekkinen kuvaa monin eri tavoin todellisuuksia; meidän kunkin “omia” todellisuuksia; sitä miten kukin maailman näkee ja kokee. Aivan kuin ihmiset olisivat tupsahtaneet tänne eri planeetoilta! Ja jotkut kykenevät näkemään ihmeen! Kuten ihana Siekkinen.

    Asian ydin -novellisssa naisen ajaessa yöllä kotiinsa, on aivan mahtava tekstiä: “… että ihmiset kyllä kesyttävät itse itsensä ja että hän siksi, että oli kerran, hyvin kauan sitten, valinnut jotakin toisin kuin muut, ja vielä toisenkin kerran, ja vieläkin, siksi hän nyt istui tässä,…”

    Kaikki novellit olivat upeita ja vanha nainen koki paljon samaistumisen tunteita joka novellissa ♥. Tekohengitys salpasi hengitykseni hetkeksi täysin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. AilaKaarina, minä taas olen juuri löytänyt äänikirjat. Muutaman nyt kuunnellut. Jos Siekkinen olisi lukenut itse, niin se olisi ollut hurjaa, ehkä jo liikaa. Olisikohan siitä toipunut ollenkaan. Niin ihanaa, että pystyt taas lukemaan. Ihan huippua!

      Tuossa Asian ydin -novellissa on hurjia mm. juuri nuo kesyn ja villin teemat. Kuka haluaisi olla kesy? Tai mistä sitä tietää, ehkäpä joku haluaakin. Ja mitä ihmiset sitten sisimmässään ovat, kuka sen tietää, kun ei sinne ihmisen sisälle voi nähdä. Jotenkin sitä ajattelee, että on tottakai parempi olla villi kuin kesy, mutta onkohan se välttämättä ollenkaan totta.

      On tässä viime päivinä ollut niin monenlaista ajatusta ja erityisesti se, että on niin paljon asioita, joista ajattelee jotenkin/on tottunut ajattelemaan jotenkin (ehkä sekin on kesyyntymistä) ja pitäisi enemmän ajatella sitä, miksi ajattelee niin kuin tekee. Haen nyt jotain uutta asioiden lähestymisen tapaa, mutta en tiedä, löydänkö. Yritän edes hahmotella.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän