Siirry pääsisältöön

Ääneen ajattelua: Peter Sandström, Laudatur ja autofiktio


Näin unta Peter Sandströmistä. En muista, mitä unessa tapahtui, mutta Sandström oli ihan itsensä näköinen. Villisti veikkaan, että uneni johtui siitä, että olen mietiskellyt viime aikoina paljon Laudaturia, jonka ensimmäisellä kerralla luin ruotsiksi (klik) ja nyt vielä uudestaan suomeksi.

Kieli ei vaikuttanut juurikaan siihen, miten Laudaturin koin, joten tästä voitaneen päätellä, että Outi Mennan suomennos on varsin onnistunut. Toki toisella lukukerralla lukee eri tavalla johtuen ihan jo pelkästään siitä, että kirjan tapahtumat ovat tuttuja. Eniten minua jäi ensimmäisen lukukerran jälkeen mietityttämään autofiktio ja tässä kirjoituksessa ajattelen ääneen asian tiimoilta.

*

Kun kirjoitin Sandströmin Valkea Kuulaasta helmikuussa 2015 (klik ) minulle selvisi, että Sandströmin teosten päähenkilö on yleensä Peter-niminen mies. En siitä silloin ajatellut sen kummempia. Totesin vaan itsekseni, että tämäpä hauska keksintö. Kiinnostava keksintö, jonka avulla kirjailija luo lukijalle ikään kuin mahdollisuuden lukea häntä itseään fiktion kautta. En ottanut koko asiaa tosissani, eika Valkea Kuulaan mahdollinen autofiktiivisyys käynyt edes mielessäni.


Peter on Peter

Laudaturia lukiessa panin merkille, että sen Peter-nimisellä päähenkilöllä on erittäin paljon yhteistä kirjailija-Peterin kanssa. Tästä huolimatta en oikein osaa lukea Laudaturia autofiktiona. Lainaan alle tekstipätkän, jonka avulla pohdin asiaa.

Peter Sandström "toteuttaa oman omaelämäkerrallisen projektinsa lavastavamalla draaman, jossa isänsä pelon varjossa kasvanut poika pyrkii vapautumaan syyllisyydestään kirjoittamalla avoimesti tunteistaan, häpeästään ja peloistaan, itsesyytöksistään ja epävarmuudestaan, viimein perimmäisestä halustaan tulla ymmärretyksi, nähdyksi, tunnustetuksi."

Luen edellä olevan sitaatin useaan kertaan ja minusta tuntuu, että se samanaikaisesti sekä pitää paikkaansa, mutta toisaalta sitten taas ei. Se ei poista sitä autofiktiivistä hiertymää, jonka Laudaturin lukeminen minussa aiheuttaa. Tässä kohdin katson aiheelliseksi tunnustaa, että yllä lainaamani teksti ei liity Peter Sandströmiin lainkaan, vaan se on peräisin Päivi Kososen artikkelista Itsensä lukijat, jossa hän kirjoittaa Karl Ove Knausgårdista (Parnasso 5/2015). Knausgårdin nimen tilalle olen vaihtanut Sandströmin.

Autofiktiosta tekee kiinnostavaa se, että se on sekä totta että sepitettä, eikä lukija voi tietää, mikä on edellisten välinen suhde. Minua tällainen epämääräinen maasto kiinnostaa kovasti ja siksi pidänkin jonkinasteisena ihmeenä, että en ole lukenut Knausgårdia. Hänen projektinsa vaan vaikuttaa niin megalomaniselta, että en ole kyennyt hänen lukemistaan aloittamaan. Toisaalta on niin, että en usko omaelämäkerrallisen kirjoittamisen autenttisuuteen, koska se on aina täynnä valintoja ja korostuksia, joiden perusteella muokkantuu tietynlainen kuva, joka olisi erilainen, jos kirjoittaja olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Ihmisen elämän kuvaaminen todenmukaisesti on mahdottomuus.

Peter Sandströmiltä itseltään on useampaankin kertaan kysytty, missä määrin hänen teoksensa ovat omaelämäkerrallisia ja hän on kiistänyt niiden sitä olevan, vaikka ne liippaavatkin läheltä hänen elämäänsä. Vuonna 2012 Sandström totesi itsensä nimisen päähenkilön käyttämisestä, että "aluksi se oli leikkiä ja tapa päästä lähemmäs luomiani henkilöhahmoja. Nyt siitä on tullut kirjoitustekniikkaa ja jonkinlainen keino lyödä kipinää siihen, mitä olen luomassa."*

Asian pohtimisen voisi jättää sikseen ja uskoa Sandstömiä, mutta mistäpä minä tiedän, josko onkin niin, että autofiktiivisyyden kieltäminen on osa hänen mainitsemaansa "leikkiä." Tästä johdun pohtimaan edelleen, että jos oletamme Sandströmin teosten olevan autofiktiivisiä, niin mikä merkitys on silloin sillä, että tekijä itse kieltää asian. En tiedä. Huomaan taas olevani keskellä peliä ja pelinappulani ovat vaivihkaa pudonneet laudalta, mutta haluan jatkaa peliä entistä kiihkeämmin.


Paljastaminen

Omaelämäkerrallinen kirjallisuus voimistaa itseään paljastamalla ja tätä samaa mekanismia voi luonnollisesti hyödyntää myös autofiktio. Edellisestä lauseessa käy ilmi, että en pidä omaelämäkerrallista kirjallisuutta ja autofiktiota tarkkaan ottaen synonyymeinä (vaikka niitä siten olen tässä välillä  käyttänytkin), vaan ajattelen, että ensin mainitussa on vahvempi, vaikkakin käytännössä tuhoontuomittu, pyrkimys kirjoittaa omasta elämästä niin kuin se on eletty ja koettu. Autofiktiossa taas näen jo alusta alkaen olevan kyse liikuskelusta todeksi koetun ja fiktiivisen välillä. Laudatur sisältää muutamia kohtia, jotka ovat erityisen häiritseviä, kun mietin niiden suhdetta Peter Sandströmin "oikeaan" elämään.

En kuulu niihin lukijoihin, jotka lukevat fiktiota jonkinlaisena kirjailijan ja hänen mielensä peilikuvana. Mietin harvoin, millä tapaa kirjoituksen juuret nousevat kirjailijan elämästä ja tämän vuoksi on sitäkin kiinnostavampaa, että Sandströmin kohdalla tämä asia minua pohdituttaa. Laudaturissa kerrotaan Peterin heittäneen vaimoaan lasilla (ei osunut) ja lyöneen poikaansa, jonka kanssa he ovat läsnä toistensa elämässä kuin turistit. Kertoja-Peter toteaa myös: "Lapsi huomaa, että aikuinen seisoo tupakalla lehmusten alla, ettei aikuinen oikeasti välitä liukumäki- ja hiekkalaatikkotouhuista, että leikkipuistossa käynti on vain velvollisuus, joka pitää hoitaa ennen kuin voi siirtyä tekemään jotain muuta, jotain tärkeämpää."

Kun luin nämä kohdat ensimmäisen kerran huomasin puhuvani puoliääneen kirjailija-Sandströmille, että olisit nyt edes nuo jättänyt pois. Nyt ihmiset luulevat, että olet väkivaltainen mies, jolle isänä oleminen on tylsänpuoleinen velvollisuus. Jos kyse olisi omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta edellä mainittuja kohtia voisi kutsua paljastuksiksi. Autoautofiktiossa sen sijaan paljastuksille ei voida antaa totuusarvoa ja fiktiossa taas tämäntapaiset kuvaukset motivoituvat kerronnallisista tarpeista lähtien. Koska en osaa asettaa Laudaturia mihinkään edellä mainituista kategorioista, eri vaihtoehdot ovat jatkuvasti läsnä ja mahdollisuudet jäävät avoimiksi.


Peittäminen

Sandström on taitava peittämään paljastamalla. Hän kiinnittää huomioni itse kirjoitusprosessiin ja muistuttaa tekijän valinnanvapaudesta, kuten seuraavassa esimerkissä:

"Oravainen oli mies, jonka minä olisin voinut keksiä, hän olisi voinut esiintyä hahmona jossain tekstissäni. Voin tehdä hänellä mitä haluan, ajattelin. Kaikki valta on minun käsissäni."

Laudatur sisältää useampia kohtia, jotka kuuluvat absurdin piiriin. Viittaan tässä yhteydessä erityisesti kohtauksiin, joissa Peter menee isänsä kanssa hakemaan Karviselta kuollutta emakkoa sekä Peterin isän ja Kronin karuselliajeluun ja jälkimmäisen nostamiseen lipputankoon.

Absurdi voidaan nähdä tapana hämmentää. Sen avulla realistististen tapahtumien päälle luodaan laskoksia, jotka asettavat realismin liikkeeseen. Absurdin vaikutus levittäytyy ympäristöönsä ja sai minut hakemaan sitä sieltäkin, missä sitä ei ollut. Jos ajatellaan omaelämäkerrallista projektia absurdi on mitä hedelmällisin keino salakirjoittaa asioita, joista kirjailija ei halua puhua suoraan. En väitä, että Sandström tekisi niin, mutta tällainen mahdollisuus on olemassa.

Miettiessäni tarkemmin emakonhakumatkaa aloin pohtia, miksi kyseessä on emakko, miksi ei karju. Miksi kuollutta emakkoa pitää ampua ja miksi se haetaan mieheltä, joka ei osaa lukea. Psykologisista tulkinnoista tykkäävät voivat edellä mainituista kohdista löytää vaikka mitä mielenkiintoista. Oli miten tahansa, niin tällä absurdilla kuvauksella Sandström luo rikkaan maailman, joka ei vähillä tyhjene. Itse esimerkiksi hahmottelin tulkintaa, jossa pohdin Karvisen lukutaidottomuutta osana symbolisen järjestelmän ulkopuolella olemista. Mitä tästä seuraa Sandströmin romaanin kannalta? En tiedä ja se tekee asiasta entistä mielenkiintoisemman. Tunne siitä, että olen jonkin syvän lähteillä on vahva, mutta en osaa nimetä, mistä on kysymys.


Mennyttä etsimässä

Samaisessa yllämainitussa Parnasson artikkelissa Päivi Kosonen kysyy: "Mitä muuta omaelämäkerrallinen projekti ylipäätään merkitsee kuin kirjailija-kertojan pyrkimystä korjata ja parantaa menneisyyden tuhoa ja haavat?" Kososen kontekstinä on tässä yhteydessä edelleen Knausgård, mutta hänen esittämänsä kysymys on myös yleisluonteinen. Miksi ihminen haluaa palata menneisyytensä, ellei sitten ymmärtääkseen paremmin sitä, mitä on tapahtunut. Tämänkaltaisen juonen löydän myös Laudaturista, joka romaanina liikkuu sekä kertoja-Peterin elämän nykytasolla että kesässä vuonna 1988, jolloin hän oli nuorukainen.

Peter pohtii, että hänen isänsä ei enää ole sama ihminen kuin joskus aikaisemmin ja laajentaa tämän pohdinnan sekä itseensä että yleisempään asian mietiskelyyn. "Milloin ihmisestä tuli joku muu kuin se, joka hän oli ollut? Kuka minusta tulisi?" Kun kertoja-Peter kysyy, kuka hänestä tulisi kysyy kirjailija-Peter samaa kysymystä. Autofiktion siivet lepattavat.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että Laudaturin autofiktiivistä vaikutelmaa lisää erityisesti Sandströmin tapa liikkua ajassa ja muistoissa. Kertoja-Peter esimerkiksi toivoo, että voisi kokea uudestaan ne hetket, kun hän osti ensimmäisen LP-levynsä ja runokokoelmansa. Tämänkaltaisten kuvausten omaelämäkerrallisuuden tuntu noussee osin siitä, että kyse on ihmiselle yleisestä kokemisen tavasta. Helsinki Lit -tapahtumassa viime keväänä kirjailija Sadie Jones kertoi uskovansa, että osasyy siihen, miksi nuoruudesta kirjoitetaan niin paljon on juuri se, että silloin niin monet asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa.

Menneeseen itseen ei voi palata. Sitä voi ainoastaan tarkastalla siitä paikasta, joka nuorelle itselle oli tulevaisuuden horisonttia. Vaikka paluu omaan nuoruuteen ja aiemmin tapahtuneeseen ei ole mahdollista, ihminen käy jatkuvasti keskustelua aiempien elämänvaiheidensa kanssa, etsii ja antaa niille merkityksiä ja kirjoittaa niitä mielessään uudestaan.

Salamyhkä ja epävarmuus sen  ympärillä, mikä Laudaturissa on totta ja mikä ei lisää tämän romaanin kiinnostavuutta ja tässä mielessä Sandströmin projektia (mikä se sitten onkin) voidaan pitää harvinaisen onnistuneena. Hän kirjoittaa paitsi hurjan taitavasti, myös herkullisen kerrosteisesti. Laudatur ei tyhjene lukemalla. Se jättää minuun kutinan.


Peter Sandström: Laudatur (2016)
Suomentanut Outi Menna
Kustantaja: S&S


* http://www.sets.fi/forfattare/peter-sandstrom/

Kommentit

  1. Voi miten onnellinen tästä kirjoituksestasi olen! Pohdit autofiktion ydintä niin herkullisesti. Laudaturista jää juuri tuollainen kutkuttava olo. Hieno kirja! Jäin miettimään, missä kulkee omaelämäkerrallisen romaanin ja autofiktion ero? Kyseessä on varmastkin veteen piirretty viiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekaan ei ole Elina selvää, että onko olemassa joku"virallinen" kanta, mikä on omaelämäkerran ja autofiktio ero. Osa porukasta käyttää noita synonyymeinä, osa sitten taas ei eli varmaan riippuu paljon siitäkin, että keneltä asiasta kysyy.

      Tämä Laudatur on kyllä varsinainen aarreaitta. Olisin halunnut kirjoittaa vielä lisää tuosta absurdista, ajasta, muistelemisesta ja kertoja-Peterin suhteesta isäänsä ja omiin lapsiinsa, mutta joku raja nyt sentään :D

      Kiitos Elina!

      Poista
  2. No voi. En voi sanoa tykänneeni kirjasta, mutta Peterillä oli hauska isä. Mieleeni tuli kirjan nimi Tapetinvärinen nainen (?). Peter kuvattiin semmoisena reppanana, kun taas vaimo oli Seepra. Kova menemään ja menestymään. Mustavalkoinen. Nyt sait minutkin pohtimaan näitä ajatuksia mitä kirja synnytti. Kirja synnytti minussa siis ajatuksia, joista osa ärsytti aika lailla ja osa jopa nauratti. Yhdessä haastattelussa Sandström sanoi, että se torilta ostettu mustunut valkea kuulas omena on kirjan sisältö ja samalla Peterin elämän sisältö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo mitä kerrot kommenttisi lopussa Sandströmin sanoneen, se se onkin hieno kiteytys ja niin hänen tyylisensä. En ymmärrä, miten Sandström saakin kaikkeen sekä naurua että vakavuutta yhtä aikaa.

      Seepra ei taida päästä kirjassa ääneen kertaakaan. Mukava jos kirjoitukseni synnytti sinussakin pohdintaa, sillä minä tosiaan löydän tästä koko ajan uutta ja olen tosi iloinen siitä, että luin uudestaan. Laudaturissa on resonanssia moneen suuntaan.

      Kiitos Mai.

      Poista
  3. Sandström on puristanut lukijareppanan kaameaan rakoseen - millään ei voi tietää tai edes saada selvää mikä on faktaa mikä ei. Sandströmin kirjoissahan on aika rajujakin tapahtumia. Helposti ajattelee, että ne nyt ainakin ovat fiktiota - mutta onko niin? Kun on luonut tämmöisen suon, totuus uppoaa sinne - vai uppoaako?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, alkoi nyt tuo totuus ja suo naurattaa. Vaikka totuus uppoaisikin suohon, niin onhan se silti olemassa. Se on sitten vaan suossa. :D :D :D

      On tosiaan hyvinkin rajua tapahtumia ja niiden kautta näkisin yhteyttä myös ns. pahan koulukuntaan, mutta asia ei ole kovin yksinkertainen. Sandströmin kirjoissa mikään ei ole, vaan suunnilleen kaikki osoittaa useampiin suuntiin.

      Kiitos Riitta!

      Poista
  4. Ahaa, kuulostaa vähän Coetzee -pohjalta, eli kirjoitetaan omaa nimeä käyttäen "omaelämänkertaa", siis fiktiota sekoittaen(?). Tämä tieto nyt vähän teki blaah -efektin. Silti hehkutuksesi vuoksi pidän kirjaa silmällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tuota, ei Peter Sandström ole ensimmäinen, jonka kirjoissa päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailijalla itsellään :D :D :D Tosin Sandström ei kirjoita omaelämäkertaa tyyliin esim. Knausgård. Sun pitää nyt lukea Laudatur, sillä tämä on monimutkaisempi homma kuin miltä se ensin tuntuu. Hopi hopi! Kiitos ja hyvää viikonloppua!

      Poista
  5. Tavattoman mielenkiintoista lukea ajatuksiasi tästä aiheesta, mikä on pohdituttanut itseänikin.
    Minusta tuntuu, että se on juuri Sandströmin tarkoituskin, saada lukijat pohtimaan. Ja samalla vähän näpäyttää niitä, jotka jaksavat aina kysyä, onko tämä totta, kerrotko itsestäsi?

    Sandström muuten seikkaili viime viikolla myös yhden työkaverini unissa, hän tuli varta vasten kertomaan kun tietää minut faniksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi Erja olla hyvinkin just niin. No, hyvin hän on onnistunut, kun tässä nyt kamalasti pohditaan. Jotenkin olisin vaistoavani sun kiinnostuksessa Sandströmiä kohtaan aika lailla samaa kuin itselläni.

      Tuosta olen kyllä pettynyt, että Sandström hyppäsi työkaverisikin uniin. En ollutkaan ainoa. Nyyh!

      Kiitos kommentista.

      Poista
  6. En ole lukenut Laudaturia. Enkä Knausgårdia. En ole kovin paljon pohtinut autofiktion ja omaelämäkerrallisuuden eroa. (oma)elämäkertoja olen sen sijaan miettinyt enemmän ja vähemmän. Mutta voi että tämä mahtava kirjoitus! Hykertelin mielessäni ja ajattelin että tällaisia pohdintoja kirjablogeissa* olisi hienoa lukea enemmänkin.

    *se on niin helppo sanoa ja toivoa, kun ei itse kirjoita kirjablogia, eikä edes seuraa niin kamalan montaa.;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, minäkin mielelläni pohdiskelin tämäntapaisia (ja muita kirjallisuusjuttuja) päivät pitkät, mutta pahus soikoon, kun se ei ole mahdollista, kun töissäkin pitää käydä. :D Mietin kyllä jatkuvasti (tosin en aina edes ihan tietoisesti) uusia kirjoittamisen tapoja, joten katsotaan mitä on jatkossa tulossa.

      Tämä Laudatur on erityisesti mietityttänyt ja vaikka nyt olenkin siitä kaksi postausta kirjoittanut, sanottavaa olisi vielä paljon enemmän. Parhaillaan pohdituttavat eräät Akvarellit. :D

      Kiitos kauniista sanoistasi. Ne tsemppaavat mua kovasti!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän