Dazain romaani on ollut lukulistallani jo varsin pitkään, mutta tarvittiin hyllynlämmittäjähaaste, jotta sain sen vihdoin luetuksi. No longer human on käännetty myös suomeksi nimellä Ei enää ihminen (Weilin+Göös), mutta koska olen tottunut lukemaan japanilaista kirjallisuutta pitkälti englanniksi (tästä syytän Murakamia ja sitä, että kun Murakami-huumani oli korkeimmillaan häntä oli käännetty suomeksi vasta vähän ja edelleenkään suomenkielistä käännöstä ei ole saatavilla lempi-Murakamistani, joka on The Wind-Up Bird Chronicle), ostin tämän Dazain romaanin englanninkielisenä. Tämä ei ehkä ollut järkevää, sillä kieli oli paikoin korostuneen koukeroista, minkä vuoksi aloin epäillä, oliko käännöksessä jotakin vikaa.
Voisi sanoa, että No longer human on japanilaiselle kirjallisuudelle sitä, mitä Albert Camus'n Sivullinen on ranskalaiselle kirjallisuudelle. Kummatkin näistä teoksista pohtivat ihmisen äärimmäistä ulkopuolisuutta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että en saanut Dazain romaanista irti niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Kävi enemmänkin niin, että lukiessani Yozon ulkopuolisuuden tarinaa jäin itse ulkopuoliseksi. Toisaalta, mistäpä sitä tietää. Ehkä niin on tarkoituskin käydä. Lisäksi luulen, että psykologiset puolustusmekanismini olivat valppaina ja estivät minua menemästä liiaksi tämän kirjan maailmaan.
No longer human on omaelämäkerrallista tunnustuskirjallisuutta, jossa tapahtumat esitetään päähenkilö Yozon kirjoittaman kolmen muistikirjan kautta. Kirjaa on pidetty myös eräänlaisena Dazain testamenttina, sillä pian tämän romaanin julkaisemisen jälkeen hän teki itsemurhan.
Yozolle niin maailma kuin ihmisten toimintatavat ja niihin sisältyvät moraalisäännöt ovat vieraita ja sulkevat hänet pois joukostaan. Koulupoikana Yozo ottaa kantaakseen klovnin roolin, joka on hänen tapansa selviytyä muiden seurassa. Ensimmäinen ratkaiseva käänne Yozon elämässä tapahtuu, kun yksi koulupojista näkee hänen lävitseen ja paljastaa hänen vain esittävän. Dazain romaani saa pohtimaan ihmisen rooleja. Sitä, mitä olemme ja minkälaisen kuvan haluamme itsestämme antaa. Mitä oikeastaan tiedämme tuntemistamme ihmisistä ja siitä, minkälaisia he ns. oikeasti ovat? Mitä jos tunnemmekin vain heidän roolinsa?
Ensimmäisen persoonan kerronta lisää No longer humanin klaustrofobisen vieraantumisen tunnelmaa. Voisin kuvitella, että Dazain romaani on napakymppi ihmiselle, joka käy elämässään läpi ulkopuolisuuteen liittyviä kysymyksiä. Se voi antaa tunteen, että ei ole yksin. Yhtä lailla kuitenkin tämän romaanin lukeminen voi syöstä yhä syvemmälle mielen hetteiköille ja asettaa kyseenalaiseksi sen vähäisenkin toivon, jota ihminen on onnistunut kasaan raapimaan. Jatkuvasti ja yhä uudestaan No longer human saa miettimään, mitä järkeä koko elämässä on. Miksi kaikki yritys ja vaiva?
No longer human on siinä määrin voimakasta kirjallisuutta, että sitä voi suositella ainoastaan ihmisille, jotka ovat valmiita katsomaan silmästä silmään elämää, joka näyttää lukijalle oman perimmäisen tyhjyytensä.
Now I have neither happiness nor unhappiness.
Everything passes.
That is the one and only thing I have thought resembled a truth in the society of human beings where I have dwelled up to now as in a burning hell.
Everything passes.
Osamu Dazai: No longer human (2001/1948)
177 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt Donald Keene
Kustantaja: New Directions Publishing
Wow, kuulostaa ihan minun kirjaltani! Ulkopuolisuus ja elämän merkityksettömyys ovat läsnä jokaisessa päivässä. Niiden kanssa voi elää, kun muistaa ettei kenenkään muunkaan elämällä ole mitään merkitystä. Yhtä turhia olemme kaikki. Menee heittäen lukulistalle, joten kiitos hienosta kirjoituksestasi.
VastaaPoistaTämä teos kyllä sopii kuin sake sushin seuraksi sun Japani-kiinnostusta ajatellen. Sen sijaan en ihan ymmärrä, miten tuo Sosekin teos on Japanissa niin suosittu. Itse en sitä nyt ihan niin ihmeellisenä pitänyt, mutta en varmaan ymmärtänyt jotain juttuja siinä syvyydessä kuin japanilaiset itse. Pitäisi nyt lukea lisää japanilaista - se on pitkään ollut suunnitelmissa, mutta aina jokin muu luettava on etuillut jonossa. :D
PoistaLukulistalla, lukulistalla... Donald Keenen ja muiden amerikkalaisten kääntämiä japanilaisklassikoita olen lukenut, mutta on ihan totta että ne ovat kamalan koukeroisia, kuin kääntäjä yrittäisi esitellä omia taitojaan ja unohtaisi sen tarinan kokonaan. Se on harmi.
VastaaPoistaJa vielä japanilaiskirjojen suomennoksista, mm. Murakamin, täytyy sanoa että on tosi harmi, että ne on usein käännetty englannista. Kyllä kirjat pitäisi pääsääntöisesti kääntää alkukielestä ja niin, että kääntäjä tuntee aiheensa. Esimerkiksi Kai Niemisen kääntämät Bashōn runot ovat oikea aarre!
la plume, onpa kiinnostava tieto tuo, että mm. Keenen käännökset on koukeroisia. Olin vähän ihmeissäni lukiessani, koska käännös oli paikoin tahallisen hankalaksi tehdyn tuntuista, mutta nyt kommenttisi jälkeen asia saa uuden ulottuvuuden.
PoistaLuulisin, että uusimmat Murakami-käännökset on tehty suoraan japanista, mutta en kyllä ole asiasta varma. Olen pari kirjaa häneltä lukenut suomeksi ja ei toiminut yhtään. Sen jälkeen olenkin sitten jatkanut hänen lukemistaan englanniksi. Tosin on sanottava, että kun Murakamista on tullut jonkinlainen yleissuosikki Suomessakin, niinn oma kiinnostukseni hänen teoksiaan kohtaan on vähän lopahtanut. Toisaalta esim. Colorless Tsukuru ei ollut yhtä vahva kuin hänen aiempansa.
Olen tämän joskus vuosia sitten lukenut, pitäisi ehkä lukea uudestaan mutta muistelen kyllä tunnelman olevan aika lailla sellainen mitä kirjoitat.
VastaaPoistaTästä kirjasta kyllä tunnelma jää varmasti mieleen, vaikka tarkemmat yksityiskohdat unohtuisivatkin. Harmittaa, että luin englanniksi. Ei ollut kirjastossa saatavila ja kun olin tuolloin juuri tilaamassa kirjoja, niin tilasin sitten tämän englanniksi. Kuulin nyt jälkikäteen, että suomenkielisessä on kiintoisa Eeva-Liisa Mannerin kirjoittama esipuhe.
PoistaOsamu Dazain Ei enää ihminen on ollut mulle nuorena ihan älyttömän tärkeä (kuten joskus aiemmin olen tänne arkistoosi kirjoittanutkin). Nyt otin sen hyllystäni, mutta en uskalla vielä sitä uudelleen lukea (kesken on muutenkin useampi kirja ja lukupino sen kun kasvaa :D). Dazain kirjan muisto on niin vahva, että haluan sen vielä sellaisena pitää, vaikka olenkin varma, ettei se enää kolahtaisi niin kuin kolahti aikoinaan 19-vuotiaan tytön mieleen ja sydämeen. Jotta siihen voi niin syvästi rakastua kuin itse aikoinani rakastuin, täytyy - ehkä? - olla nuori ja kokematon ja kantaa aika syvääkin yksinäisyyden ja erillisyyden tuntoa. Mutta nytkin ihan henkeä salpaa, kun katselen sitä (:D). Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, mutta kuten tiedämme, nuoruuden rakkaudet ovat kuumia ja intohimoisia, täynnä kohtalon tuntua ja ties mitä muuta. Dazai itse oli haavoittuvan herkkä (muutoin ei pystyisi tällaista tekstiä kirjoittamaan!) ja sodalla oli varmasti vaikutuksensa, kirjahan ilmestyi v.1948). Jos oikein muistan, hän syntyi aristokraattiseen perheeseen, jossa tärkeintä oli miltä kaikki näytti ulospäin. Muistan hyvin, miten näin hänet (kirjan traagisuuden vuoksi) usein pienenä poikana, joka ei saanut aitoa rakkautta ja hellyyttä osakseen ja kasvoi siksi sellaiseksi kuin kirjan päähenkilökin, Yozo, sillä pidin tätä hyvin omaelämäkerrallisena teoksena. Eläydyin siis hyvin vahvasti Yozon tuntemuksiin ja ajatuksiin. Ja omat lapsuuden tunnot olivat tietenkin mukana, enhän muutoin olisi pystynyt samaistumaankaan niin täysillä Yozoon (Osamuun). Tämä suomenkielinen painos on käännetty englanninkielestä (Aapo Junkola prof. D. Keenen jap. käännöksestä), mutta Eeva-Liisa Manner on tarkistanut suomennoksen sekä kirjoittanut esipuheen, joka on aivan häikäisevä, ja voi olla, että tällä esipuheellakin oli syy tähän suunnattomaan rakkauteeni tätä kirjaa kohtaan. Kiitos kirjoituksestasi. Se lämmitti kovasti mieltäni. Ps. Laskeva aurinko, jonka Dazai kirjoitti vuotta aikaisemmpin kuin No Longer Humanin ei ole yhtä synkkä. Siinä päähenkilö on nainen ja muistan kuin minua suorastaan järkytti se, miten kukaan mies voi kirjoittaa jotenkin niin syvästi tajuten asioita! Olin elänyt hyvin sovinistisessa lapsuuden kulttuurissa ja Laskeva aurinko oli kuin taivas olisi laskeutunut maan päälle: Tällaisiakin miehiä siis oli olemassa!!! Ja vaikka tässäkin kirjassa tapahtuu se sama, minkä Dazai itse aivan pian teki itselleen, on tämän naisen selviytymistarina unohtumaton. Miten vahva, miten rohkea nainen! Suosittelen lämpimästi. (Tätäkään en ihan heti aio lukea uudelleen, sillä muistan sen antaman toivon aina.
VastaaPoistaAika moinen määrä kirjoitusvirheitä, myös aikamuodoissa, mutta ajattelin heti, että siis näin suuressa, yhä näin suuressa tunnekuohussa tuon kaiken kirjoitin minkä kirjoitin! Vaikea tietysti hahmottaa kun kirjoitusalue on niin pieni, mutta sekään ei ole se syy, vaan tämä miltei itkettävä tunne, että tällainen lahjakkuus on elänyt. Eeva-Liisa Manner kirjoittaa esipuheessa mm. näin: "Dazai on selvästi saaanut yllykkeitä lännestä siinä kuin muutkin nuoremmat japanilaiset; päällimmäisenä näkyvät venäläiset vaikuttajat: Tsehov ja Dostojevski. Silti Dazai on hyvin "japanilainen"; hän osaa sanoa kahdella lauseella asian, mihin eurooppalaiset kirjailijat tarvitsevat kaksikymmentä sivua (ja amerikkalaiset kaksisataa)." - Tähän "japanilaisuuteen" itse rakastuin myös Dazaissa; kykyyn sanoa lyhyesti asia ja kuitenkin niin, että se on kuin kuva, jonka elinvoima ja värien kauneus on uskomaton; kauneus ja jopa elinvoima silloinkin, kun kysymyksessä on syvä murhe. Siksi se kirja elää minussakin yhä voimallisesti, vaikka tuo nuoruuden syvä erillisyyden tunne on tavattomasti haalistunut- olen monella tapaa hyvin erilainen ihminen kuin olin vuosikymmeniä sitten, mutta rakastan silti sitä nuorta itseäni. Ja toivon, että lopun elämääni osaan kunnioittaa erilaisuutta, kaikenlaista erilaisuutta. (Sitäpaitsi, kukapa meistä olisi samanlainen kuin joku toinen; eivät täysin edes identtiset kaksosetkaan.)
VastaaPoistaTiedätkö AilaKaarina, että olen tosi pettynyt itseeni, että en onnistunut kokemaan Dazain kirjaa niin syvästi kuin mitä sinä tuot ilmi. En tiedä, missä vika oli. Tietysti tuo, että nuorena kolahtaa jotkut teokset ihan erityisellä tavalla, mutta ei sen ihan niin paljoa pitäisi vaikuttaa. Ehkä mun pitää kokeilla lukea Dazain kirja uudestaan jossain vaiheessa. Toki osasyy voi olla se, että odotukseni kirjan suhteen olivat varmaankin aivan kohtuuttomat.
PoistaOn todella hienoa lukea, miten paljon tämä kirja on sulle antanut. :D
Kiitos. Mä sangen pedanttina ihmisenä harmittelen täällä kirjoitusmokiani :D, esim "...muisto on niin vahva, että haluan sen vielä sellaisena pitää, vaikka olenkin varma..." , jossa sanan vaikka tilalla pitäisi olla "sillä olen varma" - apua! - sekä tuota patetiaa tekstissäni :D. Mutta tämä lähes sekopäinen uudelleenlumoutuminen kuvaa hyvin, miten Dazain olen nuorena kokenut. Nolottaa nyt kuitenkin ihan älyttömästi, tämänhän voi lukea kuka tahansa (aivan kuin olisin kirjoittanut vain sinulle :D. Apua. Taas. Meinasin jo poistaa koko tekstin, mutta olkoon nyt muistona itsellenikin siitä, miten joku kirja voi olla lähes shokki (niin shokki sen lukemisen muistokin, ettei osaa edes kirjoittaa kuin kummallisuuksia sitä pohtiessaan :D), ainakin nuorelle ihmiselle. Sinun tekstisi on hieno arvio, josta jokaikisen sanan allekirjoitan. Tässä yksi todella oivaltava: "Yhtä lailla kuitenkin tämän romaanin lukeminen voi syöstä yhä syvemmälle mielen hetteiköille ja asettaa kyseenalaiseksi sen vähäisenkin toivon, jota ihminen on onnistunut kasaan raapimaan. Jatkuvasti ja yhä uudestaan No longer human saa miettimään, mitä järkeä koko elämässä on. Miksi kaikki yritys ja vaiva?" Onneksi itselleni kävi niin, että tämä kirja oli ehkä ensimmäinen ankkurini siihen astisessa elämässäni; löysin vihdoinkin jotakin, joka sai minut tuntemaan, etten olekaan niin yksin; yksinäinen; kummallinen; outo; irti kaikesta normaalista ja järkevästä... kuin olin luullut. Vielä isot kiitokset vastauksestasi. Nyt aion lukea Ei enää ihmisen uudelleen, en muuten saa rauhaa :D. Jännä nähdä, mitä se nyt, monta vuosikymmentä myöhemmin viime lukemisesta (joskus ehkä alle 30-veenä?) herättää. Ps. Huomasinn juuri, että Eeva-Liisa Manner esipuheessaan kertoo ao. kirjan ilmestyneen jo 1937. Kuitenkin mistä tahansa netissä etsin, niin joka paikassa on tuo vuosi 1948 (eglanniksi 1958).
VastaaPoistaEi niitä kirjoitusvirheitä kannata harmitella. Itse olen jo alistunut siihen, että niin postauksissa kuin kommenteissanikin on useita kirjoitusvirheitä. Ei se niin vakavaa ole.
PoistaPatetiahan on vallan hurmaavaa ja kertoo vaan siitä, miten suuren vaikutuksen Dazai on sinuun tehnyt. Sun pitää ehdottomasti tulla sitten kertomaan, miltä Ei enää ihminen vaikutti tänä päivänä luettuna.
Tuosta vuosilukujutusta en osaa sanoa. Mistäköhän Eeva-Liisa Manner on tuon julkaisuvuoden löytänyt.Tarkistin vielä Goodreads-sivustolta ja sielläkin oli tuo 1948. Jännä juttu.
No heipä taas! Nyt se on sitten luettu uudelleen. Enkä osaa paljoa sanoa. Nykyinen Aila jäi ehkä vähän viileäksi, jota nyt vähän suren. Kirjoitin heti perään joka muistikirjan jälkeen mietteitäni. Kävin kävelemässä ja mietin ja mietin, mutta en tullut hullua hurskaammaksi :D. Tässä niitä on pienen uudelleen miettimisen jälkeen, mutta suunnilleen alkuperäisinä. (Yritän säästää itseäni, etten paljastaisi liikaa, vaikka taidan juuri niin tehdä.)
VastaaPoistaOsamu Dazai: Ei enää ihminen: rakkaudeton, hyväksikäytetty, traumatisoitunut. Kertomus Ihmisestä.
Esipuheessa Eeva-Liisa Manner kirjoittaa myös Laskevasta auringosta. Enpä muistanut.
Prologi ja Ensimmäinen muistikirja luettu. Ahdistava, surullinen, paljas. En pääse irti. Dazai on jälleen ystäväni, toverini, rakastettuni. En muistanut sitäkään, että Yozo (Osamu?) oli lapsuudessa hyväksikäytön uhri. Itkemme yhdessä.
Toinen muistikirja. Kertomus syvästä murheesta.
VastaaPoistaOlen selkeästi yksi niistä naisista, joka myöhemmin “lumoutuu ja hullaantuu hänestä“ :D. Takeichin ennustus kävi, jälleen, toteen. Eikä, kumma kyllä, minua häiritse hänen suhtautumisensa naisiin. Palvelustytön tekemän rikoksen vuoksi hän saa enemmän anteeksi kuin moni muu.
Horikin seurassa Yozo ensimmäistä kertaa kahvilassa olutta juomassa: “Ympäristö oli minulle outo. Ristin ja availin käsiäni hermostuneena ja hymyilin nyt todellakin ujosti.”
“Jos joskus tapaan jonkun, jonka yhteiskunta on leimannut hylkiöksi, tunnen poikkeuksetta myötätuntoa häntä kohtaan, tunnetta joka vie minut mukanaan sulaen hellyydeksi.”
“(He olivat molemmat onnellisia. Olin ollut hullu kun tulin heidän väliinsä. Saattaisin tuhota heidät molemmat, ellen olisi varovainen. Nöyrää onnellisuutta. Hyvä äiti ja lapsi. Jumala, ajattelin, jos kuuntelet minun kaltaisteni ihmisten rukouksia, suo minulle kerran onnea, vain yksi kerta riittää minulle koko elämäni aikana! Kuule rukoukseni!)”
Kolmas muistikirja. Ensimmäinen osa.
VastaaPoistaYozo halveksii kaikkia koska halveksii itseään. Ei rakasta koska ei osaa. Varsinkaan itseään, mutta kun muuta tietä rakkauteen ei ole. Mutta kuka häntä todella rakasti silloin kun hän oli lapsi? Äidistä ei sanaakaan. Isä oli vieras ja pelottava. Kuka koskaan rakasti häntä niin, että hän olisi sen tuntenut ja ymmärtänyt? Silti hänessä on rakkautta, se pieni rakkauden idea on niin järkyttävän aito.
Toinen osa.
Ei sanaakaan Yoshikon tunteista raiskauksen jälkeen. Ei vähäisintäkään empatiaa, ei surua Yoshikon itsensä vuoksi. Vain Yozo, aina vain Yozo. Yozon suru, pelot, Yozon yksinäisyys, nerous, alaston upeus, minä, minä, minä; Yozo ja vain Yozon kärsimykset. Mutta miksi olisi? Kuka suri koskaan hänen vuokseen? Ja hänestä tulee vain autio saari, jonka yli linnutkin lentävät jo kaukaa, aina liian korkealla. Ja kaipaus on jo kääntynyt tuhoksi, alkoholismiksi, narkomaniaksi, itsensä lopulliseksi hylkäämiseksi, koska rakkautta ei ole; koska yhteyttä ei ole, koska sitä ei ole omaan itseen.
Epilogi.
Ja itku tuli.
Näen sen rakkaudettomuuden mihin Yozo (Osamu) syntyi. Se on kirous, maaperä, jossa ei koskaan voi kasvaa mitään. Kirja on hyytävä kuvaus siitä miten tärkeää lapsuus on; miten sieltä kasvaa kyky yhteyteen, empatiaan ja rakkauteen. Tai sitten näiden puutteeseen. Kirjan Yozo kääntää vihansa, jonka hän naamioi halveksunnaksi, itseään vastaan, ei toisia. Se myös tuhoaa hänet.
En sittenkään jäänyt viileäksi. On tämä yhä minun kirjani. Nyt laitan sen takaisin Laskevan auringon viereen syvää hellyyttä tuntien.
Siis ihan täysin hurjaa tämä sinun lukukokemuksesi. Kiitos, että jaoit sen. Koska yleensä minäkin innostun suuresti kirjoista, joissa käsitellään päähenkilön ulkopuolisuutta niin on sitäkin kummempaa, että tässä kirjassa mulla jäi niin paljon tavoittamatta.
PoistaNyt muuten muistinkin, että kirjan englanti oli jotenkin monimutkaisen koukeroista. Voisikohan siitä löytyä selitys? Pitää lukea tämä joskus vielä suomeksi. On niin hienoa lukea, miten tämä kirja sinua puhuttelee, että huh huh ja miten hienoa sekin, että se on sinulle edelleen se sama rakas kirja kuin joskus aikoinaan.
Kun tämän joskus luen uudelleen niin palaan lukemaan muistiinpanojasi ja pohtimaan, miten kirjoittamasi asettuu sen kanssa, mihin tulokseen itse tulen. En nyt kyllä ihan heti ole tätä uudelleen lukemassa, mutta jonain päivänä kyllä.
PS. Sitten on tietysti myös se mahdollisuus, että oma henkilökohtaisen tason viileyteni oli puolustusmekanismi. Joskus käy niinkin, että kirja tulee niin lähelle, että siltä jotenkin automaattisesti tiedostamattaa suojaa itsensä.
Jatkan nyt Clarice Lispectorin lukemista. Oletko lukenut häntä? Saattaisit hyvinkin pitää. Itse etenen kovin hitaasti, koska ajatuksia tulee lukiessa enemmän kuin päähän kerralla mahtuu.
Kiitos vastauksestasi! Tuo C.L. on jäänyt lukematta, kuten niin moni muukin kirja, jotka olisi pitänyt jo lukea :D. Mutta Dazaista vielä vähän. Kuten tuossa alussa ensimmäisen muistikirjan yhteydessä kirjoitinkin, niin minäkin jäin alkuun vähän viileäksi. Oliko se minultakin torjuntaa? Mutta yhtäkkiä se humahti sisuksiini ihan täysillä, taas. Jotenkin tämä vain on minun kirjani, näköjään. Se nosti taas esiin nuoren 19-vuotiaan, joka on kovin erilainen kuin tämä nykyinen minä, mutta muistona kovin rakas. Vai olenkohan sittenkään niin kovin erilainen? Jospa olen vain naamioinut paremmin, itseltänikin? Hups. Tai sitten tässä luki kaksi minääni yhtäaikaa, nuori ja vanha - ja näin muuten kirjoitinkin itselleni kirjan alkusivulle. Niiden välillä on pitkä taival, mutta selkeästi jatkumona, kiitos monen tahon. Nyt lopetan tähän :D. Lämmin, lämmin kiitos kauniista sanoistasi.
VastaaPoista