Siirry pääsisältöön

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku

Niinkin voi käydä, että välttää jonkun kirjailijan teoksiin tutustumista, koska on etukäteen tunne, että täyttyy niistä kuin ilmapallo, joka pääsee lapselta karkuun. Mitä sitten tehdään, kun lennetään taivaalla ristiin rastiin pilviltä neuvoa kysymässä, eivätkä ne vastaa. Miten sieltä päästään takaisin paikkaan, jota kodiksi kutsutaan?

Odotin Maaria Päivisen runokokoelmalta Sinun osasi eivät liiku:

hyvällä tapaa huonotapaista retkottavan villiä energiaa - check
hurjistuneita viettejä - check
rakkautta, joka on jalkapohjaan painuva ruosteinen naula - check


Kokoelma on jaettu viiteen osaan, joilla on paljon puhuvat nimet: 1) Neljäsosa minua on lähestynyt sinua, 2) Puolet sen sijaan kahdestaan, 3) Neljännes vartalosta repeytyy, 4) Sinun osasi eivät liiku ja 5) Osasi vetävät jokseenkin puoleena.

Kokoelman lopussa Maaria Päivinen osoittaa kiitokset Sylvia Plathille, Wislawa Szymborskalle, Edith Södergranille ja Marguerite Durasille sekä kertoo, että haluaisi toisinaan syntyä Aila Meriluodoksi, toisinaan Anna Ahmatovaksi. Ehkä olisi ollut hyvä, jos nämä kiitokset olisi esitetty jo teoksen alussa, koska mainittujen nimien kautta avautuu syväsävyinen taivaanranta ja maisema, josta tätä kokoelmaa lähestyä. Tosin on tunnustettava, että kukaan mainituista nimistä ei lukiessa tullut mieleeni. Voi siis hyvin olla, että he ovat enemmän Päivisen esikuvia yleisessä mielessä kuin varsinaisina tekstuaalisina kumppaneina siinä merkityksessä kuin mistä kirjallisuudentutkija Harold Bloom on käyttänyt nimeä "vaikutusahdistus" (anxiety of influence).

*

Vähän tässä nyt olen lykännyt sen sanomista, että en viehättynyt Sinun osistasi niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Yksi syy tähän on varmasti se, että juuri ennen Päivisen runoja luin Roxane Gayn novellikokoelman Difficult Women. Sen jälkeen rakastetun syömisfantasiat raiskausfantasioista puhumattakaan eivät oikein pure, vaikka toki tunnistan Päivisen kuvaaman tilan, jossa tekee mieli ahtaa rakastettua sisäänsä tauotta ja jossa on valmis tulemaan hänen hyväksikäyttämäkseen.

Sinun osasi on paksua nektaria, verta ja kudoshässäkkää. Runojen lihaisa kiima hengästyttää. Nainen on ruumis on iso palje, joka täyttyy ja tyhjenee halusta arvaamattomilla tavoilla. On pakko juosta kovempaa kuin pystyy, sillä nainen on myös taulu, johon heitetään veitsiä - naisen käskystä ilman käskyä. Sinun osiasi lukiessa sukkahousut hajoavat ja teen  niistä lasson, jolla vangitsen sen, jolle olen antanut nimen Intensiivinen katse. Nimen, joka vihjaa, että hän on kotoisin alkuperäiskansojen mailta. Ehkä onkin. Totuudesta ja tottumuksesta VAIKENEN.

*
Henkilökohtaisuuden tuntu on Päivisen runoissa vahva ja runoista välittyy kuva itsensä tekstiin kirjoittavasta runoilijatekijästä, jonka suhde runon puhujaan on hyvin läheinen ja osin suorastaan päällekkäinen. Runojen subjektiivinen sävy tuo ne lähemmäksi lukijaa muodostamalla näyttämön, jota tekijä suvereenisti hallitsee. Samanaikaisesti lukijalle käy ilmi, että kaikki tapahtuu hänen silmiensä edessä. Esiripun takana on vain pölyä ja hirveän vanhaa kimalletta.

Kokoelman runoissa omistetaan VAATIMUKSILLA, jotka ovat kohtuudelle vieraita tottakai, koska ne ovat haluavan minän lausumia. Rakkaus on kokoelmassa nykivää ja jos se olisi ihminen sen nivelet olisivat turvoksissa ja sille annettaisiin ennenpitkää diagnoosi nivelsairaudesta.

Henkilökohtaisella tasolla Päivisen runot puhuttelevat minua vahvimmin, kun hän yhdistää niihin saksankielisiä lauseita.

ja se tunne vaivaa vieläkin

es endet nie, es wird nie anders

jotta näkisin toisin päin ja ulkoa

es endet eines Tages
es endet wenn ich

Saksankieliset sanat toimivat luennassani intertekstuaalisena kutsuna, jonka myötä osaksi Päivisen runoja astuu yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani Wim Wendersin Der Himmel über Berlin. Sen myötä runot kuvittuvat vahvan mustavalkoisiksi ja kahden erillisen yksilön välinen raja alkaa hämärtyä. Sen myötä tulee myös tunne siitä, että mahdollinen ja mahdoton voivat kumpikin olla mahdollisia niin rakkaudessa kuin siinä, mitä vain rakkaudeksi kutsutaan.


Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku (2014)
164 sivua
Kustantaja: ntamo

#naistenviikko


Kommentit

  1. Sinun osasi liikkuvat sitäkin enemmän ja innostavasti! Kutkuttava vaikutus tosiaan tuolla saksankielellä tekstin lomassa. Tykkään myös paljon Wendersistä, hänen luomistaan tunnelmista. Tuosta tekstipätkästä alkoi päässäni kyllä ekana laulaa Zarah Leander että es wird einmal ein Wunder geschehn..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että mainitset tuon Leanderin laulun. Mulla oli joskus tapana lauleskella tuota säettä vähän väliä. :D

      Tämä Päivisen teos joutui tahtomattaan vähän huonoon lukupaikkaan, mutta aion kyllä lukea lisää Päivistä.

      Poista
  2. Nautin niin tekstistäsi kaikkine ruostuneine rautanauloineen päivineen!

    VastaaPoista
  3. Luin juuri Päivisen romaanin, mikäs sen nimi nyt olikaan,se missä vaimo sulkee miehensä kellariin kostaakseen rakkauden loppumisen.
    Hyvää kieltä, mutta en saanut kirjasta mitään. Tykkään siitä, että kirjailijalla on jokin asia, mikä työntää hänet kirjoittamaan. Teeman puute tekee kirjasta kevyen ja jättää lukijan kusymään "entä sitten, tässäkö kaikki?".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon kirjan nimi taitaa olla juuri Kellari. Olen sitä ollut parikin kertaa lainaamassa, mutta jättänyt sitten kuitenkin kirjastoon. Alesta hankin Päivisen teoksen On nälkä, on jano.

      Jäin nyt Marjatta miettimään, että mitä tuo "kirjasta saaminen" oikeastaan on ja mitä sillä kukakin tarkoittaa ja miten erilaisista asioista tuossa saamisessa voi olla kysymys. Tuo "saamattomuus" pätee osin myös tähän kokoelmaan. Toisaalta tämä vastasi ennakko-odotuksiin, mutta toisaalta jotakin jäi myös puuttumaan. Ehkä hieman siihen suuntaan, että oli lihaa, mutta sen takaa puuttui luita.

      Poista
    2. Joo, Kellari.

      Lihaa on, mutta ei luita, just se.
      Mies on suljettu kellariin kostoksi, sitä tilannetta kuvataan loputtomiin, mutta muuta ei tapahdu, tilanne ja tajuaminen ei etene.
      On nälkä, on jano -teoksessa on sama lähtökohta, kosto. Kostoksi yhdelle miehelle raivoa täynnä oleva nainen ryhtyy paitsi itse myös sutenöörinä raiskaamaan leegiota miehiä minkä ehtii, jopa pieni poika joutuu hänen alistavan vimmansa uhriksi. Mutta - so what? Kirjoitin tästä joskus vähän jotain mainiten, että lukija uskoisi kyllä vähemmälläkin.
      Minulla on sellainen tune, että Päivinen pyrkii johonkin näillä skitsonaisten kuvauksilla, joku varmaan tajuaa sen tavoitteen, minä en.

      Poista
    3. Tulee nyt Marjatta sun kommentista mieleen Anja Kaurasen Sonja O:n raivokkuus. Tietysti silloin aika oli ihan toinen ja shokeeraaminen helmpompaa kuin nykyisin. En nyt tosin väitä, että Kauranen ensisijaisesti halusi shokeerata, vaan enempi näyttää, että myös nainen voi kirjoittaa seksijuttuja yms.

      Samoin tulee mieleen Virginie Despentes, jolla on aika kovaa settiä välillä, mutta hänellä se ei tunnu itsetarkoitukselliselta. Tosin en nyt tietenkään osaa sanoa sen enempää Päivisen kirjoista, kun olen vaan tämän yhden lukenut. Minäkin luulen, että Päivisellä on joku tietty tarkoitus kirjoittaa kuten hän tekee. Nähtäväksi jää, miten se omalla kohdallani toimii.

      Poista
  4. Kiinnostavan kuuloinenhan tämäkin teos on. Onko muuten runon puhujan edes mahdollista olla kovin etäinen runoilijasta itsestään? Syntyisikö silloin koskettavaa runoa ollenkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko runous aina henkilökohtaisempaa kuin romaanikirjallisuus? Jaa-a, enpä tiedä. Joskus runot tuntuvat hyvin henkilökohtaisilta, toisinaan taas yleismaailmallisemmilta. Jos mietin viime aikoina lukemiani runokokoelmia, niin kyllä tässä Päivisen teoksessa runoilijan läsnäolo on vahvasti läsnä - ja enemmän kuin monessa muusssa lukemassani. Mielenkiintoinen kysymys tuo esittämäsi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän