Siirry pääsisältöön

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Sisälläni asuu pieni anarkisti. Angie Thomasin romaania lukiessa se taputtaa pieniä anarkistinkäsiään ja huutaa pienellä anarkistinäänellään niin että sen talosta kaatuvat seinät. Se huutaa Thomasin kirjoittamaa huutoa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Välillä se itkee vähän, koska maailma on niin paska. Välillä se itkee vähän, koska Thomasin kuvaama ihmisten välinen yhteisöllisyys herkistää sen tunteet. Välillä se itkee vähän ihan vaan siksi, että tällaista kirjallisuutta on.

Sen sydän hakkaa kuin sata pelokasta linnunsydäntä, mutta se tietää, että rohkeus ei ole sitä, että uskaltaa tehdä mitä tahansa, vaan sitä, että tekee siitä huolimatta sen mitä pitää tehdä, vaikka kuinka pelottaa. Sen se oppi Thomasin romaanin päähenkilön, 16-vuotiaan Starrin, äidiltä.

Nyt se pistää Niket jalkaan, koska se ei omista Jordaneita (joo, tää on nyt vähän sisäpiiriä, mutta selviää, kun luet kirjan).

*

Kun on suunnilleen tuhat ajatusta päällekkäin, on lineaarinen kirjoittaminen melko mahdotonta. Päällimmäisin ajatus on kuitenkin kirkas ja selkeä ja se kuuluu: LUKEKAA IHMISET TÄMÄ KIRJA!

Erityisesti kaikki ruskeat tytöt ja pojat. Tässä kirjassa on paljon teille - myös sellaista, johon  minä en valkoisena ihmisenä edes osannut kiinnittää  huomiota ja/tai jonka kokonaismerkitys ei minulle täysin avautunut.

Erityisesti kaikki valkoiset ihmiset ja erityisen erityisesti kaikki kulttuuriset omijat, jotka vetoatte sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisunvapauteen ja milloin mihinkin valkoisen länsimaalaisen ihmisen ylimaalliseen vapauteen, jonka vuoksi katsotte olevanne asiantuntijoita asioissa, joista ette kokemuksellisesti tiedä yhtään  mitään PISTE. Lukekaa ja olkaa onnekkaita ja tajutkaa, että on juttuja, jotka ei ole teidän juttuja. Menkää peilin eteen ja sanokaa: minä myönnän olevani etuoikeutettu ja se estää minua näkemästä ja  ymmärtämästä asioita, joita en itse ole kokenut.

Vaiks ette te varmaan mee. Te jatkatte hyrinää omassa erinomaisuudessanne, ettekä tykkää kun sanon teille näin. Muistakaa nyt kumminkin, että kun sanon, niin muistutan samalla itseäni.

*

Viha jonka kylvät kertoo Starrista, jonka ystävän Khalilin poliisi ampuu kuoliaaksi, koska tämä on musta. Se kertoo niistä reaktioista, joita poliisin toiminta ympäristössä herättää. Se kertoo vihasta, jolla ei ole laillista ilmaisumuotoa. Se kertoo turhaantumisesta ja rohkeudesta. Se kertoo ihmisten välisestä yhteisyydestä ja oman perheen merkityksestä. Se kertoo siitä, miten lähimpienkin kavereiden kanssa suhteet voi mennä lopullisesti solmuun. Se kertoo poliisin mielivallasta ja oikeuskoneistosta, joka on valkoisen poliisin puolella mustaa lasta vastaan. Se kertoo median häikäilemättämistä tavoista tehdä mustasta pojasta syyllisen siihen, että poliisi ampui hänet. Se kertoo asuinalueiden vällisistä sosioekonomisista eroista ja siitä, miten se missä asut merkitsee sinut riippumatta siitä millainen sinä itse olet.

Se kertoo mustien nuorten elämästä sisältäpäin maailmassa, joka mieluummin olisi näkemättä heitä lainkaan. Se kertoo lenkkarien merkityksestä identiteetille ja siitä, miten Tupac Shakurin käyttämä ilmaisu THUG-life on itseään toteuttava ennuste.

THUG Life = The Hate U Give Little Infants Fucks Everyone. Viha ruokkii ja synnyttää vihaa ja se myrkyttää kaikkien elämän.

Starrin isä opettaa tyttärelleen jo varhain miten poliisien kanssa kannattaa käyttäytyä.

Kysymys: opetettiinko sinulle lapsena, miten tulla toimeen poliisien kanssa?
Kysymys: Jos vastasit edelliseen kysymykseen "ei", mistä luulet sen johtuvan?
Kysymys: Kuinka monta kertaa poliisi on pysäyttänyt sinut ihonvärisi vuoksi?
Kysymys: Kuinka monta ystävääsi poliisi on ampunut kuoliaaksi heidän ihonvärinsä vuoksi?

*
Viha jonka kylvät kuvaa Starrin elämää valkoisten eliittikoulussa, jonne hänen vanhempansa ovat hänet laittaneet taatakseen hänelle mahdollisimman hyvän tulevaisuuden. Williamsonin "kermapersekoulussa" Starrin on piilotettava joka päivä iso osa itsestään.

Williamsonin Starr ei puhu slangia - jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäisivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä "vihaisena mustana muijana". Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei kato pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei noin ylipäätään anna kenellekään sytä nimittää sitä gettomuijaksi.

Viimeistään siitä tiedän, että Viha jonka kylvät teki minuun älyttömän suuren vaikutuksen, sillä sitä lukiessani kuuntelin joka päivä Kendrick Lamaria, eivätkä ne biisit olleet enää samoja kuin ennen tutustumistani Starriin. Minäkään en enää ollut keski-ikäinen lähiömutsi, vaan kuljeskelin Starrin kantapäillä siellä, missä autoja poltetaan ja savu saa yskimään ja silmät vuotamaan. Huomasin olevani paljon vähemmän järkevä kuin Starr, sillä minäkin halusin sytyttää tulipaloja ja kaataa poliisien auton, koska en yksinkertaisesti kestänyt sitä, että ei ollut mitään muuta tapaa tuoda julki, miten väärin on, että valkoinen poliisi on aina oikeassa, eikä joudu vastuuseen tappaessaan mustia lapsia. Miten väärin on, että media tekee mustasta pojasta automaattisesti huumediilerin, josta seuraa, että hän ansaitsikin kuolla. Miten väärin on, että ei tule kuulluksi. Miten väärin on, että kun kerää kaiken rohkeutensa ja asettaa itsensä alttiiksi ja kertoo, miten asiat oikeasti meni, mikään ei kuitenkaan muutu.

Thomasin romaania lukiessani olin itse tilanteessa, jossa piti taistella itseä isompia vastaan ja sain tästä kirjasta voimaa siihen taisteluun. Joo kyynikot teidän naurunne kuuluu tänne asti, mutta pal välii. Ajattelen Thomasin kirjan luettuani yhä vahvemmin niin, että vaikka taistelu ei muuttaisi mitään, niin taisteltuaan voi ainakin todeta, että on tehnyt kaikkensa ja enempää kukaan ei voi vaatia.

Kirjojen tarpeellisuusasteikolla Viha jonka kylvät on ylintä luokkaa. Se ei puhu pelkästään  nuorille, vaan ihan kaikille. Niille, jotka lukevat mieluummin teoreettisempia tekstejä mustien elämästä ja kokemuksesta suosittelen Ta- Nehisi Coatesin teosta Between the world and me (klik).

Lopuksi haluan vielä sanoa, että Kaijamari Sivillin suomennos on ihan timantti. Jään odottamaan Starrin tarinan muuntumista valkokankaalle. Kiitos Angie Thomas. Kiitos kirjallisuus.

Mä en luovuta koskaan
Mä en vaikene koskaan.
Mä lupaan sen.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2017)
Englanninkielinen alkuteos: The hate U give
Suomennos Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava


Helmet-lukuhaaste kohta 30: Kirjan nimessä on tunne

Kommentit

  1. Jotain tämänsuuntaista postausta ja ajatusta sinulta tästä odotinkin, ihanaa että tämä oli sinustakin näin hieno. Se tosiaan oli, ja kasvattaa voimaansa vielä lukemisenkin jälkeen, kun on päässyt taas sellaiseen maailmaan, johon ilman kirjallisuutta ei olisi päässyt. Ja ymmärtänyt jotain, jota ei ilman kirjallisuutta olisi osannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah-haa, olenko niin arvattava? :D No juu, ei tosiaan varmaan ollut vaikea ennustaa, että innostuisin tästä. Tosin innostuin enemmän kuin itsekään olisin uskonut. Ihan kertakaikkisen hieno teos. Huh huh!

      Poista
  2. Tämä kirja on tulossa piakkoin lukuun. Odotan sitä kovasti. Siitä huolimatta luin hienon postauksesi, joka kosketti sinua hetkellä, jolloin tarvitsit voimaa ja sait sitä tästä kirjasta. Hyvä niin. En usko periksi antamiseen. Maailmaa ei muuteta paremmaksi paikaksi antamalla periksi ihmisten tappajille ja rasismille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän lukeminen tosiaan osui erinomaiseen ajankohtaan ja siksi olen myös varma, että tulen tämän kirjan muistamaan aina. Joskus olisi niiiiin paljon helpompaa antaa periksi, mutta sitten ajattelen, että sitä olisi kuin rikkahippunen (vrt. Veljeni Leijonanmieli) ja kuka nyt sellainen haluaisi olla ja niin on pakko vaan jaksaa, vaikka välillä tuntuu siltä, että ei jaksaiskaan.

      Poista
  3. Tämä sijoittui syyskuun top viiteeni. Kaijamari Sivillin suomennos oli tosiaan Timantti, isolla T:llä. Ja Starr ihana & vahva persoona, niin nuori kuin olikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole vielä lukenut kirjoistustasi. Ollut haipakkata viime aikoina. Mukava kuulla, että sinäkin arvostat tämän korkealle. Tulen myöhemmin lukemaan.

      Poista
  4. Tää oli kyllä niin hieno, vaikuttava. Ja rupesi sydän uudestaan hakkaamaan kun sun teksti kuvasi sen kaiken niin täysin. Mikä ilo että tämmöstä kirjotetaan ja suomennetaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Ihan huipputapaus. Ainoa miinuspuoli oli se, että tämä kirja loppui. Olisin halunnut viettää vielä paljon enemmän aikaa Starrin ja kumppaneiden seurassa. :D Ja tähän pohjautuvaa elokuvaa tekisi mieli mennä katsomaan heti ensi-iltaan. En kyllä tiedä, missä vaiheessa elokuvanteko on.

      Poista
  5. Kiitos tästä postauksesta, Omppu! Kirja on mitä mainioin ja mitä tärkein: tämä pitäisi ehdottomasti olla koulujen kirjanlukulistalla. Olen iloinen siitä, että ns. nuortenkirjallisuus voi viimein näin hyvin, että nuorille suunnatut (ja aikuisellekin sopivat) kirjat ovat kantaa ottavia, yhteiskunnallisia ja ajankohtaisia. Thomas on tehnyt hienoa työtä ja kirjoittanut tärkeän kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta Sirri, tämä pitäisi saada kouluihin luettavaksi. Hurjan hieno ja taitavasti kirjoitettu romaani, josta voi myös oppia paljon. Kirjan kannessa John Green arvelee, että tästä kirjasta tulee klassikko ja saattaa hyvin olla oikeassa.

      Poista
  6. Huikea teos tämä ja mahtava bloggaus siitä. Tämä oli oivallinen pari Coatesin kirjan kanssa. Luin tämän akunperin enkuksi, mutta mietin että voisi tämän suomeksikin, oli niin hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käännös on kyllä todella hyvä, joten senkin puolesta erinomaista luettavaa myös suomeksi. Itse taas ajattelin, että voisin lukea tämän vielä enkuksi. :D

      Poista
  7. Valkoihoisena suomalaisnaisena ei todellakaan pysty tajuamaan afroamerikkalaisten arkipäivää. Pitää itsestään selvänä, että poliisiin voi pääsääntöisesti luottaa (paitsi Jari Aarnioon). Suurimmassa osassa maailmaa poliisit ovat korruptoituneita, ja tässä rasisteja. Tämä kirja pitäisi varmaan jakaa valkoihoisille amerikkalaispoliiseille. Pelkään, että mikään ei kuitenkaan muutu. Epäilen myös, että Las Vegasin joukkomurha ei kuitenkaan johda aselakien kiristykseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pitänyt Suomen poliisia luotettavana, mutta en enää yhtä paljon kuin ennen, koska on tullut esiin, että poliisissakin on paljon rasismia. Olen laillasi skeptinen sen suhteen, että amerikkalaispoliisit muuttuisivat. Oletko muuten nähnyt elokuvaa Crash - siinä on myös poliisien rasismista ja hieno kohtaus, jossa poliisi joutuu ylittämään omat ennakkoluulonsa

      Poista
  8. Taidanpa ottaa kehotuksestasi (tai käskystäsi) vaarin ja varata tämän kirjastosta pikimmiten. Kuulostaa sellaiselta kirjalta, ettei tätä voi ohittaa. Kiitos siis bloggauksestasi, onnistuit taas pidentämään lukulistaani :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä hyvä.:D Tämä on kyllä ns. pakko lukea -osastoa. Ehkä jopa se 2010-luvun nuortenkirja, johon tullaan tulevina vuosina vielä useasti viittaamaan.

      Poista
  9. Kiva, että bloggasit tästä, on nimittäin huippukirja minunkin mielestä! Ja voi kyllä suositella ihan kaikenikäisille lukijoille, vaikka onkin suunnattu pääasiassa nuorille aikuisille. Minäkin toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän. Ihan hämmästyttävän aitoa ja todentuntuista tekstiä, vaikka onkin fiktiota, ja ajatuksia herättävää. Ei malttaisi lopettaa lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla Milou, että sinäkin pidit tästä. Ja tosiaan vaikka onkin nuortenkirja, niin olen samaa mieltä, että tämä sopii kaikenikäisille lukijoille. En yhtään tunne kirjailijan taustoja, enkä edes tiedä, onko hän kirjoittanut muutakin, mutta hyvin autenttisen oloista tekstiä tämä kyllä on.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän