tiistai 31. lokakuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra - BAR Finland, 20


Sandra on järkyttävä kirja.

Se on sitä jopa siinä määrin, että siitä kirjoittaessani minun on karsittava pois enimmät adjektiivit, sillä tämän romaanin kontekstissa ne kiiltelisivät tekopyhinä.

Sandra on järkyttävä kirja.

Siinä kerrottujen tapahtumien ahdistavuutta ei voi selittää pois toteamalla, että tämähän on vaan fiktiota.

Sandra on järkyttävä kirja.

Se törröttää maisemassa, haluttiinpa siinä kuvattuja julmuuksia myöntää tai ei.

*

Kirjoittaessani Heidi Köngäksen edellisestä romaanista, Hertasta, olin tulessa vallan ja kirjoitukseni oli  yhtä noloa hehkutusripulia. Sandran kohdalla kirjoitan hiljaa.

*

BAR Finland -postauksissa* tapanani on nostaa esiin kiinnostavaa vähän jo vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä Sandra jos mikä on teos, joka ansaitsee päästä kirjallisen baarini kunniagalleriaan.

Köngäksen romaani liikkuu kahdella eri aikatasolla. Toisaalta seurataan Sandran näkökulmasta, miten Suomi suistuu sisällissotaan ja toisaalta taas - etenkin romaanin alkupuolella - fokus on Klaarassa, joka selvittelee sukunsa vaiheita nykyajasta käsin. Kolmas tärkeä henkilö romaanissa on Lyyti, joka on Sandran miehen Jannen sisar.

Sandra avautuu hyvin fragmentaarisena. Äänessä ovat vuorotellen Sandra, Lyyti ja Klaara. Näkökulman vaihdokset ovat nopeita, eikä Köngäs tarjoa palaakaan juonta, johon lukija voisi kiinnittyä. Teoksen alkupuolella olenkin suorastaan tuskastunut ja pettynytkin. Odotan, että Sandra pääsisi käyntiin ja sitä joudunkin odottamaan aina siihen asti, että sisällissota alkaa. Sitä ennen Köngäs taustoittaa tapahtumia mm. huutolaisuuden, 1900-luvun alkupuolen mielisairaanhoidon sekä ajan yhteiskunnallisten pyrkimysten kautta.

Sandran luettuani on helppo ymmärtää, että Köngäs pitää lukijaa välimatkan päässä itse tarinasta tahallaan. Se on tehokeino, eräänlaista brechtiläistä etäännyttämistä, joka tekee mahdottomaksi tuudittautumisen tarinan virtaan ja näin lukija joutuu kohtaamaan kaikki teoksessa kuvatut järkyttävät tapahtumat kuin hänen silmissään olisivat tulitikut, jotka estävät niiden sulkemisen. Köngäksen kerrontaratkaisu estää tehokkaasti sentimentalismin, eikä julmuus tässä romaanissa missään kohtaan haiskahda itsetarkoitukselliselta kitschiltä, joka pyrkisi kyseenalaisin keinoin tuottamaan lukijassa tunnereaktioita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tunnevaste olisi lukijassa voimakas, mutta sen aiheuttajana on enemmänkin todellisuuspohja, jota Köngäs fiktion kautta kuvaa.

*

Sodan käsittämättömyys tulee Sandrassa niin liki, että Köngäksen kuvaaman todellisuuden ja minun sohvannurkkani välissä ei ole senttiäkään. Katson olohuoneen ikkunasta ulos ja kuvittelen, niin ahdistavalta kuin se tuntuukin, että yhtäkkiä näkisin miehiä ja naisia kivääreineen pihalla. Niille ajatuksille, joita tämä skenaario herättää ei ole nimeä ja kiroan vilkkaan mielikuvitukseni. Olen etuoikeutettu. Voin palata turvalliseen elämääni. Sandra ei niin voinut tehdä.

Köngäs kuvaa vakuuttavasti Sandran elämän järkkymistä sodan myötä. Äkkiä mies on poissa ja Sandra  yksin luotsaamassa perhettään, eikä usein tietoa ole edes siitä, onko Janne edes hengissä. Rahaa ei ole. Ruokaa ei ole. Kenkiä ei ole. Voimia ei ole. Silti elämää nitkutetaan eteen päin, koska mitä muutakaan voisi tehdä. Päivä toisenssa jälkeen on epätoivoa ja pelkoa omien äärimmilleen venytettyjen voimavarojen uupumisesta. Epävarmuutta. Hämmennystä. Lohtuna vain lehmän lämmin kylki. Sandra pohtii:

Päähän ei millään mahdu että Janne lähti hevosen ja pyssyn kanssa niiden punakaartilaisten mukaan. Aikooko hän taistella? Ampua vai tulla ammutuksi? Mitä ne sillä kapinalla oikein meinaavat?

Sandrasta kasvaa sotaolosuhteissa sisun perikuva. Tämän sanominen ääneen ei ole kuitenkaan jalustalle nostamista, vaan toteamista. Hänen selviytymiskykynsä osoittaa, miten valtavia voimia ihmisessä on.

Lyyti puolestaan on henkilönä hyvin toisenlainen kuin Sandra. Hän ei pelkää sanoa vastaan ja vaatia. Hän ei tunnusta sen enempää sukupuoleensa liittyviä kuin muitakaan rajoituksia, vaan elää ja rakastaa korkeasti, mutta joutuu uhmakkuutensa vuoksi kokemaan, että naisen osa sodassa on usein maksaa ihan erityistä hintaa.

*

Miksi kirjoittaa Sandran kaltainen romaani? Eikö olisi parempi antaa menneiden olla ja kivun kadota pettersonilaiseen kirottuun ajan katoavaan virtaan? Onhan meillä jo esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla, eikö siinä ole tarpeeksi sisällissodan synkkää historiaa?

Blogiaikana olen Linnan trilogian lisäksi lukenut kaksi muuta Suomen sisällissotaan liittyvää teosta. Ne ovat Jenni Linturin Malmi 1917 ja Veijo Meren  Vuoden 1918 tapahtumat. Linnan trilogiassa sisällissotaan liittyviä tapahtumakulkuja on kuvattu sen keskimmäisessä osassa. Hänen lähestymistapansa on hyvin erilainen kuin Köngäksen, sillä Linna luotaa laajoja yhteiskunnallisia konteksteja vaikkakin kuvauksessa keskiössä on Koskelan perhe. Huomaan tämän eron tulevan ilmi havainnollisesti siinä, että Linnan teos sai minut kirjoituksessani pohtimaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja yhä kiihtyvämmältä vaikuttavaa kahtiajakautumista.

Linturin Malmi 1917 taas oli minulle ennen muuta kuvaus nuorista ihmisistä, jotka vaikeissa yhteiskunnallisissa oloissa yrittävät kasvaa aikuisiksi. Linturin teoksen lukemiseen liittyi osaltani tahallista väärinlukemista, kuten postauksessani toin esiin, sillä hänen romaaninsa hahmottui minulle ennen muuta kertomuksena sisaruudesta. Mitä tulee Veijo Meren romaaniin syntyy kuva sisällissodan mielettömyydestä ennen muuta Meren omintakeisen huumorin ja ironian kautta.

Erotuksena edellä mainituista teoksista on Köngäksen Sandra ensisijaisesti kotirintaman mikrokuvausta, jossa sotaa avataan naiskokemuksen kautta. Köngäs lisää näin yhden palan siihen mosaiikkiin, josta sodan järjettömyys rakentuu. Hän tekee sen tavalla, joka suorastaan vaatii lukijaa kokemaan sodan mielettömyyden oman sielunsa ja ruumiinsa kautta. Jos Sandran onnistuu ihan kuivin silmin lukemaan, kannattaa harkita ihmisyyden tunnekoulun käymistä uudelleen.

Kyllä. Sandran tarina piti ehdottomasti kirjoittaa.



Heidi Köngäs: Sandra (2017)
285 sivua
Kustantaja: Otava



*Projektin esittelyyn ja aiempiin BAR-Finland -kirjoituksiin pääset tästä








10 kommenttia:

  1. Kuuntelin kirjamessuilla Köngäksen Sandra-haastattelun, jossa hän sanoi, ettei 'halua kirjoittaa loivia ja laimeita' kirjoja ja että aina hänen kirjoissaan on näkökulma myös tähän päivään, ja viittasi mm. tuoreeseen #metoo -ilmiöön. Koin sinun tavallasi alun taustoittavaksi (ehkä liiankin) ja Klaaran osuuden etäännytetyksi (tarkoituksella?). Satuin lukemaan muutaman lehtikritiikin, joissa ylistettiin Sandran itkettävyyttä. Mieleni ei päässyt niistä irti, vaan ne ärsyttivät.

    Kenties ao. kritiikit estivät minua tunteen tasolla ottamasta tätä kirjaa vastaan. Ilmoittaudun siis peräänkuuluttamaasi ihmisyyden tunnekouluun. Ehkä kuulun niihin, jotka haluavat panna päänsä pensaaseen ja teeskennellä ettei Suomessa kaikkea tätä pahaa tapahtunut... Katsotaan miten tuleviin sisällissota-aiheisiin suhtaudun.

    Kirjan loppupuolelta löysin tuttua hienoa Köngästä, jota ihailen suuresti. Olen lukenut kaikki hänen romaaninsa. Hieno bloggaus, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Köngäs mainitsi tuon #metoo -ilmiön myös Parnasson keskustelussa, mutta en nyt tarkemmin muista, miten se siihen keskusteluun tuli mukaan. Huomasin, kun tulin lukemaan tekstisi, että sinäkin olit kiinnittänyt huomiota tuohon taustoitukseen ja mietit myös etäännyttämistä.

      Tämäntyyppinen kirja on kyllä riski ja hyvin helposti voi käydä noin kun sulle, että tulee torjuntareaktio. Kaikki Schindlerin listat ja vastaavat on sellasia, jotka olen luokitellut tahalliseksi ihmisten itkettämiseksi ja sen vuoksi, en voi ko. teoksia lukea/katsoa, koska en pääse eroon siitä tunteesta, että muhun yritetään tahallisesti vaikuttaa niin, että alan itkeä. Eli tässä mielessä luulisin käsittäväni suht hyvin sen, että Sandran vastaanottaminen tunnetasolla oli vaikeaa.

      Niin ja varmuudeksi vielä: tuo tunnekoulujuttu oli kiertoilmaus sille, että teos on hyvin vahvasti tunteisiin vaikuttava.

      Poista
  2. Jos kirja on järkyttävä, se on ehdottomasti luettava. Tämä ja Liksomin Everstinna täytyy saada luettaviksi mahdollisimman pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin ja vienolla äänellä väittäisin, että Sandra on pakko lukea. Tästä jäi niin vahvoja kuvia päähän, että eivät kyllä ihan lähivuosina päästä katoa.

      Minäkään en ole vielä lukenut Everstinnaa ja jollain konstilla se pitäisi saada käsiin.

      Poista
  3. Olin tänään kuuntelmassa Köngästä ja selvisi, että Sandra kertaa Köngäksen isoäidin tarinan (muistan sinun kysyneen asiaa kirjamessuilla). Itse en ole kirjaa vielä lukenut kokonaan, olen vasta alkusivuilla, mutta odotukset ovat korkealla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jaana tiedosta. Tämä tieto ehkä selittää osin, miksi tarina on kirjoitettu kuten se on kirjoitettu.

      Poista
  4. Kirjoitin aamulla oman juttuni Sandrasta, joten uskallaudun lukemaan muita kokemuksia. Samaa laulua laulan: kirjan tarinan oli aika tulla julki. Joitan varauksia kokmuksessaninoli alkupuolella esimerkiksi nykyaikatasoon, mutta Sandran ja Lyytin kokemukset vetivät jalat alta. Onko niin, ettet ole lukenut Anneli Kannon Veriruusuja ja Lahtareita? Jos et, suosittelen ja suostuttelen. Vaikuttavia ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota nykyaikatasoa varmaan osin selittää se, että kyse on Köngäksen omasta henkilöhistoriasta. Olisin toivonut nykyaikatason olevan läsnä läpi kirjan, nythän kävi niin, että se välillä jäi vähän unohduksiin. No tämä on pientä kaiken muun keskellä.

      Joo en ole lukenut vielä mitään Kannolta. Saattanet arvata, että suunnitelmissa on :D

      Poista
  5. Kyllä: järkyttävä ja ehdottoman tärkeä kirja. Olen vaikuttunut.

    VastaaPoista