Jos kirjoittaisin Wolffin romaanista ruotsiksi voisin tiivistää näkemykseni yhteen lauseeseen: De polyglotta älskarna av Lina Wolff är en helt suverän roman. Edellistä lausetta ei voi kääntää suomeksi, koska käännöksessä jotain oleellista menetetään. "Täysin suvereeni" maistuu suussa ihan erilaiselta kuin "helt suverän", eikä vastaa sitä merkitystilaa, jota haen.
Kieli ja sen vivahteet ovat keskeisessä roolissa myös Wolffin romaanissa. Kirjan nimessä oleva "polyglot" tarkoittaa monikielistä, jonka edelleen voi käsittää useammalla tavalla. De polyglotta älskarna muodostuu kolmesta eri tarinasta, jotka liimaa yhteen Max Lamasin käsikirjoitus.
Wolffin romaania voisi lukea useastakin suunnasta, mutta minua kiinnostaa erityisesti se, miten hän kuvaa naisvihaa ilman että se varsinaisesti olisi tämän romaanin ilmeisin teema. Naisviha ikään kuin pulpahtelee jatkuvasti esiin ilman että sen esiintuloja sen enempää kommentoitaisiin kuin analysoitaisiinkaan. DPÄ:ssä naisvihan kuvauksen voikin sanoa jäljentävän sitä tapaa, jolla se on läsnä modernissa pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jota pidetään tasa-arvon edelläkävijänä. Raaputa vähän ja johan haisee.
Vissa kvinnokroppar glider i mitt minne in i varandra, liksom ansikten, namn och röster. Det händer att jag kombinerar nya kroppar med delar från vissa som jag sätter ihop med delar från andra. Jag gör kvinnor av kvinnor.
Max Lamasin unelmanainen on yhdistelmä kahdeksasta naisesta ja tämä nainen, jolle hän antaa nimen Lolita, puhuu kieltä jota Max ei ymmärrä. Kertoja antaa näin ymnmärtää, että miehen ja unelmanaisen välillä on ylittämätön etäisyys. Maxin käsikirjoituksessa, jota hän kirjoittaa eräänlaisesta kirouksesta vapautuakseen, Max kuitenkin lähtee etsimään täsmällistä kuvauksen tapaa juuri eri kielien kautta.
Kielen merkitystä korostaa myös teoksen kolmannessa osassa kuvatun italialaista aatelissukua olevan Lucrezian isoäiti, jolla on antaa lapsenlapselleen kaksi elämänohjetta. Ensimmäinen näistä koskee oman kehon rakastamista, toinen taas luonnontieteiden hylkäämistä ja kieliin keskittymistä. Isoäidin neuvoissa ruumis kielellistyy ja kieli ruumillistuu.
Wolffin romaani on täynnä yllätyksiä, eikä niiden merkitystä voi täysin hahmottaa ennen kuin on lukenut koko romaanin loppuun. Teoksen ensimmäinen osa kertoo Ellinorista ja Calistosta, jotka tutustuvat toisiinsa deittisovelluksessa. Ellinor on kaikkea muuta kuin kulttuuri-ihminen, kun taas Calisto kirjoittaa työkseen kirjallisuuskritiikkiä. Kertoja liittää näin Ellinorin osaksi luontoa, Caliston kultuuria. Sama jako on löydettävissä Maxin ja hänen vaimonsa väliltä. Max on "kulttuurimies", joka häpeää sosiaalityöntekijävaimoaan.
Calistolla on hallussaan Maxin käsikirjoitus ja hän kertoo Ellinorille, miten Max pyrkii tekstissään eläytymään naisen osaan ja kirjoittamaan ikään kuin naiseuden sisältä. Tässä vaiheessa teosta lukijalla ei vielä ole mitään syytä epäillä Caliston näkemystä, mutta teoksen myöhemmästä perspektiivistä käsin Caliston sanat osoittavat kammottavan onttoutensa.
Ellinorin ja Caliston välillä seksuaalisuus saa outojakin ilmentymiä, jotka vaikuttavat suoraan myös Maxin käsikirjoituksen kohtaloon. Läpi DPÄ:n pingottuu näin jännite, jossa ruumis ja teksti yhtyvät ihan konkreettisinkin seurauksin.
Wolffin romaanissa on yllättäviä käänteitä, jotka liikkuvat uskottavan ja epäuskottavan rajalla. Max on mies paitsi yksilömielessä myös kaikki ne miehet, jotka kohtelevat naisia huonosti. Tätä isolla m-kirjaimella kirjoitettua miestä Wolff alleviivaa viittaamalla useita kertoja ranskalaiseen kirjailijaan Michelle Houellebecqiin, joka on tunnettu kirjojensa seksistisistä kuvauksista.
Det är nog så, Max, att du aldrig sett någon. Du har bara sett dig själv, och kvinnorna du haft har bara varit de speglar som du kunnat se dig själv genom.
Maxille naiset ovat välikappaleita. Hän käyttää heitä, kuten joku toinen käyttää alkoholia tai huumeita. Hän halveksii vaimoaan, mutta samalla hän on tälle kateellinen siitä, että vaimo lukee Nietzscheä, kun hän Maxin mielestä on enempi dekkari- ja tosi-tv -tyyppiä.
Kuvaavaa on, että Max ihastuu sokeaan Mildrediin - naiseen, jonka silmistä ei heijastu kuvaa Maxista itsestään. Pettymyksensä Max kostaa toiselle naiselle, jonka vähempiarvoisuutta kertoja korostaa viittaamalla häneen pelkällä pronominilla tai ammatti-ilmauksella reseptionisti ikään kuin tämä nainen ei olisi edes sen arvoinen, että hänestä käytettäisiin hänen nimeään. Mitä tulee yhdessä vietettyyn yöhön naisen kanssa Max ei säästele sanojaan vaan toteaa naiselle, että tämä ei kelpaa. Että tämä on liian vanha, estynyt ja ikävä. Myös kertoja ottaa käyttöönsä arvottavan ja armottoman mieskatseen kuvatessaan naisen ruumista Maxin sanojen jälkeen.
I det hårda ljuset som kom in från fönstren framstod hennes kropp med ens som oändligt defekt med slapp, hängande hud och för smala lår. Hennes ansikte hade antagit ett urgammalt uttryck.
Kirjat, kirjallisuus, kirjoittaminen ja ruumis kohtaavat DPÄ:ssä yhä uudestaan. Lucrezian isoäiti meni aikanaan kirjakauppaan ostaakseen kirjan, joka kaikkien sivistyneiden ihmisten pitää olla lukenut. Kirjakauppias suositteli Proustia ja isoäiti osti koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, jota kukaan perheessä ei kuitenkaan koskaan lukenut.
Lucreziasta kertovan osan nykytasolla suvun parhaat vuodet ovat jääneet taakse ja palatsi, jossa suku on asunut vuosisatoja on jouduttu rahapulan vuoksi myymään. Loiston aika on mennyt ja se on läsnä enää siitä kerrotuissa tarinoissa.
Wolffin romaanin eri osat peilautuvat toistensa kautta ja luovat yhä uusia yhteyksiä ja merkityksiä. Yksityiskohdat värisevät ja kerrostuvat ja kaikkea kerrottua pitää koossa Max Lamasin käsikirjoitus, jolle tärkeän innoituksensa antoi Lucrezian psyykkisesti sairas äiti Claudia, joka kertoo viettävänsä päivänsä kirjoittamalla "lappuja menneisyytensä monikielisistä (polygloteista) ihmisistä."
Claudia näkee Maxin todellisen luonteen selvemmin kuin kukaan muu ja hän tekee unohttumattomalla tavalla selväksi niin Maxille kuin sukulaisilleenkin, mitä mieltä hän Maxista ja tämän käsikirjoituksesta on.
De polyglotta älskarna on merkityksistä rikas ja hyvällä tavalla painava romaani, jonka feminismi ei pidä melua itsestään, vaan hiipii syvälle lukijaan sivu sivulta. Wolffin teos on kuin pistekuvio, jonka pisteiden välille lukeminen piirtää yhteyksiä ja lopputuloksena on jotakin ihan muuta kuin mitä ensimmäiset pisteiden väliset viivat antoivat odottaa.
De polyglotta älskarna on hyvin pitkälti juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin kaikkein eniten. Se ei tee johtopäätöksiä lukijan puolesta, vaan antaa lukijan etsiä, löytää ja nauttia. Se on romaani, jota lukiessaan jo tietää, että sen haluaa lukea myöhemmin uudestaan.
Lina Wolff: De Polyglotta älskarna
292 sivua
Albert Bonniers Förlag (2016)
Jostain syystä August-voittajia ei nykyisin aina suomenneta. Tämä vaikuttaa siltä, että kannattaisi.
VastaaPoistaKauan se kesti ennen kuin saatiin Sara Stridsbergiä suomeksi, joten ehkä tämänkään kirjan kohdalla ei toivo ole vielä täysin menetetty. Sopisi hyvin esim. Keltaiseen kirjastoon.
Poista