Siirry pääsisältöön

🌈viikko * Jeanette Winterson: The Gap of Time


Is life just a series of accidents that from a distance look like patterns?


Hogarth Press alkoi lokakuussa 2015 julkaista William Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjaa. Projektissa on mukana monia kuuluisia kirjailijoita, kuten esimerkiksi Anne Tyler, Edwin St.Aubyn, Gillian Flynn ja Jo Nesbø. Itse olen näistä uudelleenkirjoituksista lukenut aiemmin Margaret Atwoodin romaanin Hag-Seed, joka pohjautuu Shakespearen Myrskyyn.

Pride-viikon kunniaksi päätin tutustua Jeanette Wintersonin romaaniin The Gap of Time, joka aloittaa Shakespearen näytelmien uudelleenkirjoitusten sarjan ja on cover versio Shakespearen Talvisesta tarinasta.  Heti alkuun pitää todeta, että Winterson ei ole - kuten uskalsin toivoa - lähtenyt tekemään queer-versiota Shakespearen näytelmästä, mutta ihan heterosti tämä teos ei sentään kaikilta osiltaan etene.

Teoksen jälkisanoissa Winterson kertoo, että juuri Talvinen tarina on ollut hänelle Shakespearen tuotannossa erityinen teos, joka on askarruttanut häntä yli 30 vuoden ajan.

Wintersonille tämä Shakespearen näytelmä on ennen muuta kertomus löytölapsesta. Siinä menneisyys ja tulevaisuus ovat jatkuvasti sidoksissa toisiinsa ja menneisyyden tragedia tulee julki tulevaisuuden kautta yhä uudestaan. Lisäksi Talviselle tarinalle on keskeistä anteeksiannon tematiikka.

Wintersonin romaania voi toki lukea itsenäisenä teoksena, mutta oman kokemukseni mukaan siitä saa eniten irti, jos tuntee Talvisen tarinan. Näin syntyy myös tilanne, jossa Shakespearen näytelmä ikään kuin edustaa menneisyyttä ja Wintersonin romaani taas tulevaisuutta, ja nämä kaksi ovat toisistaan yhtä pääsemättömissä kuin menneen ja tulevan tasot Shakespearen näytelmän tapahtumien tasolla. Minulle Talvinen tarina ei ole kovinkaan tuttu, joten luin sen synopsiksen netistä.

Wintersonin henkilöhahmot ovat pitkälti saaneet nimensä Shakespearen näytelmästä. Sisilian kuningas Leontes on romaanissa Leo, Bohemian kuningas Polixenes puolestaan Xeno. Winterson tosin riisuu kummatkin heistä kuninkuudesta ja kirjoittaa heidän välilleen nuoruusvuosiin sijoittuvaa intiimiä läheisyyttä. Niinikään Shakespearen näytelmälle keskeinen kadonneen lapsen tarina ja siihen liittyvä ennen muuta Leon kautta ilmenevä mustasukkaisuusdramatiikka on mukana Wintersonin romaanissa vauhdikkailla tapahtumakäänteillä maustettuna.

The Gap of Time alkaa kiinnostavasti ja erityisesti Leon kiivas luonne ja hänen raivonpurkauksensa luovat romaaniin vahvan jännitteen. Toki samanaikaisesti mielessä käy, mikä mahtanee olla ollut motiivina siihen, että Winterson on halunnut viedä tapahtumien kuvauksen toimintaelokuvaa muistuttavaan mekkalointiin. Luultavasti kyse on jonkinlaisesta huumorista, josta en uskalla lähteä enempiä lausumaan. Varsin hulppea on joka tapauksessa esimerkiksi parkkitaloon sijoittuva kohtaus, jossa Leo pyrkii romuttamaan Xenon ajaman auton.

The Gap of Timen alussa Shep, jonka nimi viittaa suoraan Shakespearen näytelmän paimeneen (Shephard), löytää sairaalan "vauvaluukusta" tyttövauvan, jonka hän ottaa mukaansa. Lapsen nimeksi tulee sen esikuvan mukaan Perdita, joka tarkoittaa kadonnutta. Juuri kun ehdin kiintyä Shepiin ja hänen Clo-poikaansa ja odotan jännityksellä, miten he vauvanhoidosta selviävät, Winterson siirtyy kertomaan, miten tultiin siihen pisteeseen, että Perdita piti jättää "vauvaluukkuun."

The Gap of Time on levoton romaani ja varsinkin sen loppuosa vaikuttaa vähän hätäisesti rakennetulta. Romaanissa myös selitetään ikään kuin varmuuden vuoksi asioita, jotka lukija kyllä on tullut jo panneeksi merkille, jos hän yhtään on ollut hereillä.Toisaalta juuri se, että tapahtumat jäävät osin irrallisen ja välähtelevän tuntuisiksi luovat vaikutelman elämänkaltaisuudesta.

Shakespearen näytelmälle tärkeät kysymykset anteeksiannosta ja lojaaliudesta ovat läsnä, mutta Wintersonin kieputtaa niitä omaan tapaansa, joka jättää minut osin hämmennyksen valtaan. Tuntuu siltä kuin katsoisin, mutta en näkisi. Tekstissä on vieraannuttavia elementtejä, joista en saa otetta. Kieltämättä vähän huimaakin, kun mietin, miten pitkään Winterson on fanittanut Talvista tarinaa. Moni mainio yksityiskohta meni minulta taatusti ohi, koska en tunne alkutekstiä tarpeeksi hyvin.

The Gap of Timen kohtaloksi tulee olla kirja, johon en onnistu pääsemään sisään tavalla, jolla haluaisin. Usemman kerran käy myös niin, että en oikein tiedä, onko kyse Wintersonin viisaista sanoista vai "coelho-viisaudesta":

It takes so little time to change a lifetime and it takes a lifetime to understand the change.

Winterson liittää omat pohdintansa ja henkilökohtaiset kokemuksensa Talvisesta tarinasta suoraan romaanin jatkoksi ja samalla hän sulkee Shakespearen ja oman teoksensa välisen aikaluukun. Kun hän kirjoittaa romaanihenkilöihinsä viitaten "so we leave them now" olen minäkin valmis luopumaan näiden tyyppien seurasta.



Jeanette Winterson: The Gap of Time
289 sivua
Vintage (2015)




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän