 |
| Harmittelin aluksi, että kirjan kannessa on kuvan osin peittävä Bestseller-tarra. Tarkemmin ajateltuna ilmaisu "Kan inte förnyas" sopii Muinosen teokseen erinomaisesti. |
Innostuin lukemaan Maija Muinosen Mustat paperit huomattuani siitä kirjoitetun monia bloggauksia. Tosin luin muiden bloggaukset vain silmäillen, koska halusin muodostaa Muinosen romaanista oman mielipiteeni mahdollisimman ilman ennakko-odotuksia.
Muinosen kirjeromaani on kirjoitettu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta. Hän kirjoittaa elämänohjeita pienelle pojalleen ja taloudenhoitajalleen. Vaikka kirjoittaja (ja tällä viittaan romaanin sisäiseen kirjoittajaan, en kirjailijaan) vakuuttaa kovasti rakastavana poikaansa Lucia, on rakkaus olemassa vain sanoissa. Se on tyhjää rakkautta ilman tunnetta ja tämä tekee Muinosen romaanin lukemisesta ahdistavan kokemuksen.
Mitä pitemmälle romaani etenee, sitä selvemmäksi käy, että kirjoittaja haluaa ennen muuta jatkaa elämäänsä ihmisten muistoissa. Olla se, josta puhutaan, jota ihaillaan, jota rakastetaan, jota pidetään säihkyvänä. Erityisesti lapsensa hän haluaa muistavan kaiken ihanana, suurena puhtaana äidin ja pojan välisenä onnelana.
Muinonen ei totta tosiaan ole valinnut romaaninsa aihetta helpoimmasta päästä. Hänen käsittelyssään kuoleman portilla oleva kirjoittaja kasvaa vastenmieliseksi ja itsekkääksi hahmoksi, joka haluaa määrätä lapsensa koko tulevaisuudesta aina ammattia ja puolisoa myöten. Luonteensa ja ulkonäkönsäkin puolesta kirjoittajan lapsen tulee muistuttaa äitiään ja kaikkien isästä kertovien piirteiden tulee hävitä näkymättömiin. Myös Lucin omien lasten, joita kirjoittaja määrää hänen saavan useampia, tulee olla isoäitinsä kaltaisia.
"Teet kolme väitöskirjaa. Sinusta tulee tutkija. Sinusta tulee lääkäri. Sinusta tulee arkeologi. Sinusta tulee arkistonhoitaja. Sinusta tulee perinnöllisyystutkija. Sinusta tulee merimies. Sinusta tulee hydrologi. Sinusta tulee sellunkeittäjä ja paperikoneenhoitaja."
Muinosen kieli on hyvin valmiin tuntuista, viekoittelevaa ja runollista. "Katon yllä nopeat linnut ompelevat taivasta." Runolliset ilmaukset, metaforat ja kielikuvat ovat kuitenkin jollakin tavoin irtonaisia, niiden välinen rihmasto ja juuret tarkoituksellisesti puuttuvia. Kun Dave Lindholm laulaa "joo, joo mä rakastan sua" kertoo se hyvin sen, miten laulaja sanoo rakastavansa vain, koska sen sanomista häneltä vaaditaan. Lindholmin laulun tapaan Muinosen kielen rikkaus koostuu pitkälti juuri siitä, että sanoilla ei sanota pelkästään sitä, mitä niillä ensisilmäyksellä ja konkreettisesti sanotaan, vaan sanat toimivat kirjoittajan ajatusten merkkeinä ja niiden merkitys on hänen määräämäänsä. Koko teoksen kuvasto on alisteista kirjoittajan megalomanialle, hänen loputtomalle halulleen määrätä muiden elämästä hänen kuolemansa jälkeen.
Mustat paperit muuttuu loppua kohden yhä enemmän kokeelliseksi romaaniksi ja paikoin se lähenee runolle ominaisia esitystapoja. Muinonen luo merkityksiä poistamalla tekstin reunojen tasauksen, tekemällä silmiinpistäviä muutoksia sanajärjestykseen, jättämällä sanoja kokonaan kirjoittamatta ja käyttämällä toistoa tehokeinona. Ylipäänsäkin Muinonen kiinnittää lukijan huomion kieleen ja sen rakenteisiin. Ihminen tulee olemassaolevaksi kielen kautta, elää kielessä ja murtuu kielen murtuessa. Kun ihminen on poistunut, kieli korjaa ihmisen jättämän aukon.
Muinosen teos on positiivisella tavalla epäsuomalainen. Niin ihmisten kuin paikkojenkin nimiä myöten teos asettautuu toisaalle, mihin tahansa paikkaan, jota emme aivan tunne, mutta joka silti on tunnistettava. Muinonen tuo kuoleman iholle ja sen allekin. Sen hyväksyminen, että jonain päivänä ei ole enää olemassa kuin muutamien ihmisten muistoissa ja että niissäkin sitä unohtuu päivä päivältä vähän lisää on osa ihmisen osaa, halusimmepa me sitä tai emme. Lukiessani mieleeni tuli tämä blogini ja sen kirjoitukset. Kun minä olen kuollut, ovat ne edelleen olemassa ja jonain päivänä joku lukee niitä ja minä en voi enää statistiikasta tarkistaa, kuka on sivuillani käynyt.
Mustista papereista on kirjoitettu esim. seuraavissa blogeissa:
Oletpa kirjoittanut hienosti Muinosen romaanista, joka tosiaan on hyvällä tavalla hyvin epäsuomalainen. Minustakin tämä kirja on hyvä lukea ilman ennakko-oletuksia - jopa takakansitekstiin tutustumatta - jotta voi antaa kirjan viedä.
VastaaPoistaKiitos Jonna. Pidin mielessäni neuvosi takakansitekstin välttämisestä. :)
VastaaPoistaWaude! Tätä oli ilo lukea: Kiitos♥
VastaaPoistaTäysin samaa mieltä kaikesta, jos ymmärsin tekstisi oikein;) Minulle tämä on kyllä yksi tämän vuoden kohokohtia ja ja jo näin alkuvuodesta.
Kyllä Muinosen teos on hieno. Tosin henkilökohtaisella tasolla en saanut siitä irti lainkaan niin paljon kuin sinä Leena. Mitäköhän han jatkossa keksii? Odotan kiinnostuksella.
PoistaHän on niin nuori, että hän voi ehtiä yllättämään meidät vielä vaikka miten.
PoistaKuten tiedät, tämä kirja sattumalta liippasi likeltä tiettyä aikaa elämässäni eli sain kuulla 30-vuotiaana sairastavani melanoomaa ja minulla oli 5-vuotias poika, jolle aioin kirjoittaa kirjeen joka syntymäpäiväksi etc. Tässä tuli mieleen, että kuka meistä voi tietää, millainen kenestä vain meistä voi tulla, kun tilanteet ajavat reunalle....Tässä oli vähän jotain samaa tunnelmassa, jota voisi odottaa vaikka Ian McEwanilta, mutta Muinonen on silti ehdottomasti ihan uniikki.
Olit Leena lukiessa usein usein mielessä. Ja toden totta, mistä sitä voi tietää etukäteen, miten sitä saattaisi käyttäytyä kriisitilanteessa. McEwania en ajatellut, mutta kun nyt hänet mainitsit, tuli mieleeni hänen teoksensa Sementtipuutarha. Sen lukemisesta on niin kauan, että en kauheasti muuta muista kuin mustan möykkymäisen tunnelman. Sekin oli kiinnostavaa lukea uudestaan ja erityisesti nyt, kun on lukenut Muinosen teoksen.
Poistakorjaus: Sekin oliSI kiinnostavaa ....
PoistaSementtipuutarha on ainoa kirja, jonka kehumisesta olen saanut yhdet moitteet,sillä joku oikeasti loukkaantui niistä ruumisnesteistä etc. Vastuu on kyllä lukijan! Kuule, Ian McEwanilla on tosi kiinnostava, hyvin tiivis kirja Vieraan turva, lueppa se. Mutta ÄLÄ ikinä katso siiitä tehdn leffan traileria. Minä olin niin utelias ja kaduttaa kauheasti. Monesta kestää lukea, mutta kaikkea ei halua, ei kestä nähdä. Tällä hetkellä ajattelen, että McEwanin paras kirja kaikellaan olisi Lauantai, sitten Vieraan turva, Rannalla ja Sovitus. Osa alkupään kirjoista on lukematta, mutta työn alla. Uudemmista en ole kaikista niin syttynyt, mutta eivät ne ole huonojakaan olleet. Minulla vain kaikki mikä viittaa fysiikkaan, tuo mieleen elämäni hukatut tunnit lukion fyssan tunneilla.
PoistaOdotan Muinonsen kirjoittavan räjäyttävän kirjan. Pelohan teki sen. Mustat paperitkin kyllä riittää minulle, mutta kirjaillija itse hautoo takuulla nyt jotain timanttista...
Piti nyt ihan lukutilastoista tarkistaa tuo Vieraan turva ja olen lukenut sen vuonna 2005. Sen perään luin heti McEwanin Mustat koirat. Kumpikaan ei ole kovin hyvin muistissa. Vieraan turvasta tulee mieleen Italia, aukio, etsiminen, aviopari, painostava tunnelma. Mustat koirat ei nyt soita mitään kelloa. Samaisena vuonna luin myös Sovituksen, mutta englanniksi ja jossain kohdin kieli oli aika hankalaa, joka vei osan lukemisen nautinnosta. Näiden lisäksi olen lukenut ainakin Rannalla, Ikuisen rakkauden.ja Makeannälän.
PoistaSuosittelen kyllä sitä Poltetta. Älä anna fysiikan estää. McEwan tekee fysiikasta erittäin nautinnollista.
Tämä on viime vuoden upeimpia kirjoja, todella vaikuttava ja vakuuttava. Tekstisi toi lukukokemuksen vahvana mieleeni, se oli nopea, tiivis ja ahdistava. Muinonen todella koettelee lukijaa ja aihettaan. Ja kieltä.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Kyllä tosiaan, on aina erityisen mukavaa lukea esikoisteosta, joka on näin valmis kuin Muinosen romaani on.
Poista