Sydämessäni on ihan erityinen paikka romaaneille, joiden juonen voi huoletta paljastaa, koska juoni ei ole niiden the juttu, vaan se, miten romaani on toteutettu. Tästä porukasta Niemen Kaikkien menetysten äiti on erinomainen esimerkki. Kun aloin lukea sitä tulin nopeasti siihen tulokseen, että en pysty. Että nyt mennään sellaisella klaustrofobian tasolla, joka tekee niin tukalan olon, että tekee mieli heittää koko kirja seinään.
Kun olin lukenut noin 70 sivua päätin, että jätän Niemen romaanin kesken. Se ei kuitenkaan antanut minulle rauhaa, vaan tuijotti polttavalla ja syyllistävällä katseella niin että minun oli pakko alkaa lukea sitä uudestaan. En nyt sanoisi, että tämän romaanin lukeminen oli missään vaiheessa helppoa tai oikeastaan edes nautinnollista, mutta em. asiat ovat sivuseikkoja, sillä itse romaani on käsittämättömän kova juttu.
Niemen lauseet ovat puhekielisiä, lyhyitä ja ahdistavia. Joo, nyt ajattelet, että sinä et tätä ainakaan lue, sillä selkeästi kyseessä on hankala romaani, joka voi aiheuttaa paskoja fiiliksiä. Se on ihan ok. Jokaisella on täysi oikeus jättää lukematta mestarillista kirjallisuutta.
*
Romaanin tytär, Mona, on teoksen alussa varastossa, jossa hän etsii paikkaansa sen hyllyjen välistä. Yhtäkkiä hän onkin omassa kodissaan, jossa on myös hänen aviomiehensä ja tyttärensä Sylvi. Ollaan myös näyttämöllä ja Monan seurassa on hänen äitinsä kärryillä makaava ruumis. On vaikea tietää, miten tämä romaani oikein menee, sillä Niemen kuvaamat tapahtumat eivät järjesty nätisti. Vähitellen tulen siihen tulokseen, että Niemi kuvaa Monan mielen hajoamista. Psykoosia, jonka on aiheuttanut hänen äitinsä kuolema.
Kaks neljä kuus kaheksan kymmenen kakstoista
Monan elämää hallitsee kosketusdeprivaatio. Hänen Äitinsä on "joukkotuhoase", joka on tuhonnut Monan, koska ei ole koskettanut tai nähnyt tytärtään. Vauva on aikuisen armoilla, lapsikin vielä pitkään ja Äitillä on kaikki keinot tuhota lapsensa turvallinen kasvu. Jotkut Äidit eivät epäröi näitä keinoja käyttää ja olipa kyseessä tahallinen julma suunnitelma tai Äidin oma kyvyttömyys lapsi kärsii varmasti aina.
Kaikkien menetysten äiti on monologi, josta seuraa se, että lukijana joudun väkisinkin Monan nahkoihin. Siellä on tukahduttavaa. Siellä on paha paikka. Sieltä on elämänjärjestys maapallon toisella puolella. Mona vuodattaa säästelemättä ketään. Hänen sisäisen puheen kaltainen tarinansa tulee niin liki, että pidän lukiessani usein taukoja. Pelkään eksyväni Monaan. Välillä eksynkin. Kamppailen henkisen pahanolon kanssa ja samaan aikaan riemuitsen siitä, että kirjallisuus voi vaikuttaa näin vahvasti. Tekee hirveästi mieli julistaa: tätä varten kirjallisuus on keksitty. Että tuntisi saman. Että tuntisi esimerkiksi juuri tämän.
Kuinka monta vuotta tytär jaksaa anoa äitiään rakastamaan ja koskettamaan? Monta. Varmaan liian monta. Side ei katkea, vaikka se hiertää niin, että verta valuu milloin mistäkin ruumiin paikasta. Vaikka järki menee sekaisia ja taju olemassaolosta hämärtyy sieltä kaiken keskeltä nousee Äiti niin elävänä kuin kuolleenakin.
Mona on äiti itsekin. Kerran hän ajatteli, että hänestä tulisi hyvä äiti tyttärelleen Sylville. Että hän katkaisisi kierteen, mutta voi kuulkaa, ne sellaiset kierteet ovat vaikeasti katkaistavissa. Möykky siirtyy sukupolvelta toiselle. Monan sisällä oleva lapsi ei lakkaa pyytämästä.
[k]ato äiti vähäks onnistu tää kesäkeitto, tää synttärikakku, tää työ kato, kato äiti miten hienosti mä osaan yhdistää perhe-elämän, työn ja harrastukset, kato äiti, kato äiti, kato äiti, kato äiti eiks oo hieno, kato äiti mua, kato mua, kato äiti mua kato, kato äiti, kato tätä, kato tätä hei, kato eiks oo vähä hieno, kato miten hauska äiti, oliks hieno äiti, oliks hyvä äiti, oliks aika kiva äiti, olinks mä hyvä äiti, olenks mä hyvä äiti, äiti olenko?
Äiti on mitta. Äiti on mittanauha, jota vasten kaikki. Äiti voi kuolla, mutta ei mennä poikki.
Niemen teoksesta voisi siteerata suunnilleen joka lausetta, sillä tässä teoksessa ei ole mitään turhaa, ei mitään ylimääräistä helpotuksen ilmaa. Ei mitään tämän teoksen vastaanoton helpoksi tekevää. Se on iso huuto. Korviasärkevän kirkuva huuto. Osattomaksi jääneen, elämänsä helvettiä elävän huuto.
Äidin pakeneminen Monalta on extremeä. Hän ei ole koskettanut Monaa, eikä itse suostu kosketeltavaksi edes kuolleena. Äiti on jää. Äiti ei sula.
Monan ympärillä tapahtuu perhe-elämä. Sylvi tekee lapsen juttuja ja Monan mies vie häntä päiväkotiin. Tämä tapahtuu jossain toisessa maailmassa, jonka nurkassa Mona on kuramatolle lyhistynyt mytty. Vastenmielinen, likainen ja haiseva. Ihminen.
Lukiessani Kaikkien menetysten äitiä tulee kamala tunne siitä, että totun Niemen kirjoitustapaan samalla tapaa kuin Mona tottui äitinsä kosketukseen puutteeseen. Muutun välillä Monaksi ja silloin työnnän äkkiä tämän kirjan piiloon. Vien sen kauas itsestäni ja valehtelen, että sitä ei ole olemassa. Ei auta. Kuulen päässäni Monan ääneen. Kato äiti.
Lapsi on helppo nujertaa ja saada kokemaan itsensä arvottomaksi. Siihen ei vaadita erityistaitoja tai kurssikouluttautumista. Ihminen on kuitenkin sitkeä. Jokin osa hänestä suostuu kovin vaikeasti kuolemaan. Niemen romaanin minulle kaikkein koskettavin paikka on kohtaus, jossa Mona toteaa olevansa "epäonnistunut, etäisesti ihmistä muistuttava läjä." Hän sanoo itsestään: "Tällä läjällä oli mahdollisuus olla ihminen. Ei onnistunut."
Heti tämän jälkeen Mona katselee miestään ja Sylviä, joka ovat ulkovaatteissa lähdössä päivän puuhiin.
"Mä rakastan teitä", mä sanon pienellä äänellä, pienestä sydämestäni, pienistä mahdollisista olosuhteista käsin, pienin voimin, pienenpienenä pikkusena.
Sitä hellyyden määrää, jota Monaa kohtaan tunnen.
Mona on nimenä melkein muna ja en voi olla ajattelematta, että nimi viittaa siihen kuoreen, joka on Monan ja maailman välissä. Ja toisaalta, että se viittaa siihen, että Mona ei vielä ole kuoriutunut. Että Äiti on kuori, jonka läpi Mona ei pääse murtautumaan.
Kaikkien menetysten äiti on totaalisin romaani, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Se on vastenmielinen ja järkyttävä. Se vaatii ja pakottaa, eikä suostu antamaan yksipuolisesti. Se on osoitus Marjo Niemen lahjakkuudesta kirjoittaa tarina, jota ei lueta pelkästään silmillä, vaan koko ruumiilla.
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (2017)
203 sivua
Kustantaja: Teos
Helmet-lukuhaaste kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Tämä on voimakas kirja, tyylikäs ja upea. Samalla se haraa vastaan lukemista, olisiko ollut samoilla paikkeilla kun itsekin mietin, tuleeko tästä minulla mitään, mutta luin loppuun ja onneksi niin. Olo oli kuin olisi jäänyt jonkin hyvin painavan alle, ja samalla kokemuksesta jäi tyytyväinen olo, täysi. Hyvin ilmaiset sen miten tähän menee mukaan, miten se alkaa puhua oman pään sisällä. Harvinaista laatua oleva kirja.
VastaaPoistaMielettömän kunnianhimoinen teos, joka menee niin sanotusti luihin ja ytimiin. Kauhistuttaa, jos olisin jättänyt kesken. Hetken mielessäni häilähti Satu Taskisen Katedraali, jonka kanssa luovutin, vaikka sekin on varmasti erinomainen teos ja tulen vielä joskus myöhemmin tekemään sen kanssa tilit selviksi.
PoistaHienoa, että Niemn kirja pistää niin kovasti vastaan ja että siinä vastaan pistämisessäkin on oma viestinsä.
Kerrankin olen jo lukenut kirjan, josta bloggaat, joten pakko kommentoida! Hienosti olet jälleen kerran ajatuksesi ilmaissut. Olen samaa mieltä tuosta lähes jokaisen lauseen lainaamisesta, niin usein jäin lauseita ihastelemaan, pohtimaan ja lukemaan uusiksi. Minullakin meni noin puoleen väliin, ennen kuin pääsin kirjaan sisään. Jonkun toisen kirjabloggaajan kirjoituksen perusteella olin kirjan ostanut ja hyvä, että ostin. Jos olisin lainannut sen kirjastosta, olisin varmaan jättänyt kesken ja jäänyt paitsi paljosta. Uskon, että palaan tämän kirjan pariin vielä useamman kerran. Kiitos mainiosta kirjoituksesta!
VastaaPoistaOletkohan lukenut Tuomaksen bloggauksen? Minulla tämä kirja ei taida muutoin olla blogeissa vastaan tullut kuin juuri Tuomaksen kirjoituksessa, mutta toki saattaa olla, että en vaan ole huomannut.
PoistaToivottavasti tämä käännetään ja Marjo Niemi valloittaa maailman! Pitäkää dekkarinne ruotsalaiset. Meilläpäs kirjoitetaankin ihan oikeaa suurta kirjallisuutta!!!
Kuuntelin täsäs päivänä muutamana Marjo Niemen haastattelun tämän kirjan tiimoilta ja ajattelin siinä, että tässä olisi nyt kirja, joka pitäisi ehdottomasti ottaa lukuistalle. Sinun juttusi vahvisti tunnetta potenssiin kymmenen. Kiitos Omppu tästä!
VastaaPoistaKiva kuulla, että postaus vahvisti lukutunnelmia. Tämä on kyllä aivan omanlaisensa tapaus ja hurja kuin mikä. Ihan mahtavaa, jos tuot Niemen romaanin myös blogiin, sillä tästä on aika vähän ollut blogeissa juttua. Kirja kyllä vaikuttaa kiinnostavan, sillä tämä postaus on blogihistoriani neljänneksi luetuin kautta aikojen.
PoistaTämä kuulostaa siltä, että täytyy pistää lukulistalle. Olen yleensä puhekielisyyttä vastaan, mutta tässä kirjassa se ilmeisesti toimii todella hyvin. Onnistuit jälleen kerran tuomaan kirjan tunnelman tekstiisi, kiitos siitä!
VastaaPoistaKuulostaa ja on :D
PoistaTämä ei ole kokonaan niin puhekielistä kuin tuossa pidemmässä sitaatissa. Mullahan on ongelmana murteet, en millään meinaa tulla niiden kanssa toimeen. Ja tässä tosiaa tuo puhekielisyys ja ihan kaikki muukin on itse teoksesta käsin perusteltua. Kiitos!